Erämaan reunalla – Skoarrajávri

DSC_4247
DSC_4244
DSC_4251

Rinteissä on sekä hyvät että huonot puolensa. Jos Utsjoella mielii erämaahan, on lähes poikkeuksetta noustava rinne ylös. On matalia ja jyrkkiä rinteitä, kivikkoisia ja metsäisiä. Kaikkia rinteitä yhdistää se ettei niitä mielellään lähtisi nousemaan. Jos polulla ei ole rinteeksi luokiteltavaa kohoumaa, on siinä vähintään loiva ylämäki…

Kaipuu luontoon pitää kunnon hyvänä. Mäissä tekee mieli luovuttaa, mutta kun tietää mitä ylhäällä odottaa jaksaa kummasti eteenpäin verenmaku suussa. Askel kevenee loppua kohden ja ylhäällä saa hengähtää kauniissa maisemissa. Eikä tarvitse treenata erikseen! Pelkkää voittoo.

Paitsi seuraavana aamuna.

Vapaapäivänäni suuntasin Nuorgamintien varrelta Kivelän levikkeeltä (linkki karttapaikka.fi) ylös erämaahan. Levikkeeltä lähtee auraustikuin merkitty reitti ylös tasanteelle, josta täytyy suunnistaa löytääkseen Skoarrajávrille. Auraustikkuja seuraamalla pääsee kevyiten ylös suopursuviidakon halki.

Mukanani oli joululahjaksi ostamamme Garminin 66st jota opettelen käyttämään hiihtovaellustani varten. Valitsin ensimmäiseksi kohteeksi tutun paikan jotta saisin tutkia gepsin ominaisuuksia rauhassa.

DSC_4256
DSC_4269
DSC_4260

Ajatuksena suunnitelmani oli loistava, toteutuksena ei niinkään. Kamera roikkui kaulasta, minä roikuin Kiiskin perässä fleksin kanssa ja gps kolisi kameraa vasten. Kamera ja koira eivät missään tilanteessa sovi yhteen, siihen kun lisää vielä gepsin kurkistelun turhautuminen on lähellä.

Kaamoksen lähestymisen huomaa. Lähdin yhdentoista aikaan liikenteeseen ja jo ylös päästessäni alkoi hämärtää. Norjan puoleinen taivas oli uskomattoman sininen ja Utsjoen Ailikkaan masto erottui oranssia taivasta vasten. Tuuli oli kova ja pieni pakkanen piti jängät jäässä, ylempänä hankikin kantoi. Seurailin gepsiä liian keskittyneesti ja astuin lumen alla lymynneeseen kosteikkoon. Lensin rähmälleni kolauttaen kameran maahan.

Mikään muu kuin ylpeyteni ei onneksi saanut vaurioita. Vastakkaisessa rinteessa näytti seisoskelevan joku koiran kanssa, hitsi että hävetti! Tunturissa liikkuminen kävi hankalaksi, lumen alta pilkottavat kivet olivat liukkaita ja mitä lähemmäs Skoarraskaidin huippua pääsin sitä syvemmiksi hanget kävivät.

DSC_4277
DSC_4282
DSC_4280

Huipulla rehkiminen palkittiin, leukani loksahtivat auki nähdessäni Skoarrajávrin viimeinkin avautuvan edessäni. Kiiski kiipesi kalliolle patsastelemaan ja samalla riekkoparvi pöllähti ilmaan. Hetki oli kuin sadusta!

Lähdin kulkemaan kohti järveä kuin kutsuttuna, jalkojeni upotessa polvia myöten hankeen luovutin ja tyydyin nauttimaan järven kauneudesta etäämmältä.

Kengät täynnä lunta ja korvat tuulesta kylmettyneinä nostin hupun päähän ja lähdin seuraamaan omia jälkiäni takaisin päin. Suljin gepsin ja harhauduin reitiltäni. Tasanteella sain arpoa mistä kohdasta lähden alas osuakseni poroaidan portille, kuin ihmeen kaupalla satuin takaisin omille jäljilleni.

Hahmo koiransa kanssa seisoi edelleen vastakkaisessa rinteessä. Taisi kivikko tehdä temput. Olin jo ehtinyt toivoa että mahdollinen metsästäjä erottaisi minut hirvestä. Onneksi en sentään alkanut huitomaan merkiksi…

Skoarrajávri on vaikeakulkuisessa maastossa ja avotunturin tuulet voivat olla haastavat. Talvella Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähistöllä menee kelkanjälkiä, joita pitkin on helppo hiihdellä. Ilman karttaa ja kompassia erämaahan ei tule lähteä.

Kaaduin vielä kertaalleen rinteen jyrkimmässä kohdassa ja päädyin laskemaan persmäkeä Kiiskin vetäessä vauhtia. Ei huonompi loppu talviselle patikkaretkelle.

Postaus Skoarrajávrista kesäaikaan

Lauantai Loktalla ja Kuoppilaksella

DSC_4561 DSC_4559
DSC_4574
Voiko olla parempaakaan tapaa viettää laatuaikaa perheen kanssa, kuin lähteä luontoon nauttimaan upeasta kelistä ja maisemista?

Pienen lapsen kanssa kotipihallekin lähtö voi vaatia suurta suunnittelua ja hermojen pidättelyä. Suunnittelemme reissumme tunturiin Pikku-J:n kanssa jo hyvin edeltävän viikon aikana – seuraamme säätiedotuksia (+5m tuulella emme lähde pojan kanssa avarille alueille) ja valmistelemme lähtöä miettimällä pojalle sopivat vaatteet ylle.

Tällä kertaa mukaan puettiin villasukkahousut (+villasukat), villahousut, pitkähihainen body ja mummon kutoma villapaita. Vaatetus oli muuten sopiva 8 asteen pakkaselle ja 4m/s tuulenvireelle mutta rekeen pöllyävä lumi tuotti ongelmia meille molemmille. Lopulta päädyin suojaamaan pojan kasvot huivillani, kelkkalaseja hän ei suostu pitämään. Onneksi paluumatkalla poika nukahti syliini ja suostui valahtamaan alemmas reen tuulilasin suojaan. Hereillä ollessa maisemat ja kelkka kiinnostavat niin paljon, ettei poika missään nimessä tahdo istua alempana…

DSC_4566 DSC_4589
DSC_4581
Suuntasimme tänään Loktajärvelle, jonka ohitse vaelsimme E:n kanssa pienellä vaelluksellamme. Loktajärven ohitse on helppo ajaa talvella, jos ei tiedä siinä olevan järveä – Kuoppilakselta sinne noustessa laaja lumen peittämä alue näyttää lähinnä suurelta tunturitasanteelta.

J oli meistä ainoa joka keskittyi pilkkimiseen. Puuhailin Pikku-J:n kanssa sivummalla muuta ja ihmeteltiin kauempana olevia kelkkoja. Loktalla oli annettavanaan muutama pieni ja yksi suurempi rautu, jotka otimme mukaamme ja palasimme takaisin Kuoppilakselle.

DSC_4590
DSC_4597 DSC_4603
DSC_4606
Päätimme grillata makkarat autiotuvalla ja joku olikin juuri käynyt sytyttämässä sinne tulet. Käytimme tulia hyväksemme ja kuivatimme samalla reen kyydissä kastuneet vaatteemme. Poistuessamme siistimme hieman paikkoja ja lisäsimme kamiinaan puuta.

J jatkoi Pikku-J:n kanssa pilkkimistä Kuoppilasjärvellä ja päädyin itse ajelemaan syvemmällä hangessa pökötillämme. Tänne on viime aikoina satanut aivan älyttömästi lunta ja nyt sitä vasta huomaakin kuinka kelkkamme ei vastaa tarpeitamme – se hädintuskin jaksaa vetää kahden istuttavaa rekeämme ylämäkiin. GTX onkin nyt myynnissä ja sunnuntaina pihallemme ilmestyikin tehokkaampi kelkki, jolla luulisi vetävän neljäpaikkaistakin rekeä.

Kotimatkalla pysähdyimme ihastelemaan poroja, jotka lähestyivät rekeämme ruuan kiilto silmissään ja pysähtyivät lähistölle pettyneinä. Pikku-J oli poroista aivan innoissaan ja jatkaessamme matkaamme nukahti tyytyväisenä päiväunilleen kelkan huristessa edessämme.

 

Tunturihaaveilua

DSC_4528
DSC_4527
Talvi alkaa uhkaavasti lähestymään loppuaan (toivottavasti saadaan nauttia talvesta vielä huhtikuussa!) joten jokainen pienikin vapaa on käytettävä hyväksi. Tänään työvuoroni päättyi jo yhdeltä ja puolen tunnin päästä olinkin jo ajelemassa kohti Paistunturin erämaata.

Viikonlopun aikana Utsjoelle on satanut aivan älyttömästi lunta, ja voi sitä riemua kun pääsi hieman hurjastelemaan pökötillä! Tai hurjastelemaan ja hurjastelemaan, 380 GTX:llä ei kauheasti rällätä…

DSC_4524 DSC_4540
Keli oli seesteinen, mutta kamalan pilvinen. Mulla oli vaikeuksia erottaa varjoja lumihangesta ja valokuvaaminenkaan ei onnistunut niin kuin olisin toivonut. Ajelin Oađašangielakselta  luoteeseen ja viimeinen varma paikka on ollut Njálaoaivi. Seurailin aikani edellä ajaneen kelkan jälkiä ja päädyin Kuoppilasjärven pohjoispäähän, josta ajelin suoraan tuvan ohitse tuttua reittiä kotiin.

Ajellessani mietin kuluvan talven ja tulevan kevään suunnitelmia. Vilkaisin marraskuussa laatimaani suunnitelmaa ja aika hyvin olen saanut toteutettua suunnitelemiani tavoitteita, jäljellä ei enää olekaan kuin hiihto keväthangilla ja läskipyöräily kelkkauralla.

DSC_4541
Innostuin blogin Facebook- sivulla jakamastani Pyryn luomasta Yötä ulkona/luonnossa- haasteesta niin paljon, että suunnittelen tosissani yöpymistä teltassa vielä kun lunta riittää! Tiedän, että varusteillani pystyn yöpymään pakkasillakin teltassa, mutta ongelmaksi muodostuu edelleenkin se kamala pimeys.

Pimeää on tähän aikaan vuodesta n. 12 tunnin verran. Jos vielä vitkuttelisin huhtikuulle saakka, niin pimeää aikaa päivästä ei olisi enää niin paljoa…? Saa nähdä toteutuuko tämä haave keväällä vai ei! Hei, kyllä miekin uskallan jos muutkin uskaltaa!

Sitä paitsi voinhan mie aina ottaa Peku- koiran mukaan mörönsyötiksi…

 

 

Aurinkotervehdys

DSC_4141 DSC_4129
Sunnuntai aamuna lähtö tunturiin kutkutteli mielessä. Millään en olisi jaksanut laittaa lumikenkiä tai suksia jalkaan lauantain lumikenkäilyn ja perjantain kotiinpaluun jälkeen, joten päädyin starttaamaan kelkan ja hurautin Ailigas- tunturille päivän valoisimpaan aikaan.

Aluksi jännitin ylösajoa uuden lumen takia ja miehen kanssa pohdittiin mitä tehdään jos jään yksinäni johonkin rinteeseen kiinni enkä saa kelkkaa irti ilman apua. Joka tapauksessa päätin lähteä ja olin tyytyväinen päätökseeni!

DSC_4136DSC_4175
DSC_4139
J:n on pitänyt jo monen talven aikana opettaa mulle umpisessa-ajon saloja, mutta joka pääsiäinen hoksataan olevan jo liian myöhäistä. Viime päästäisenä toimin kuskina ja syvemmässä lumessa ajo (J kyydissä!) meidän pökötillä onnistui oikein hyvin – yksin en vain tahdo vielä lähtä koettelaan tunturien puuteria.

Onneksi reitti Ailikkaalle oli hyvin ajettu ja tampattu, pääsin kelkkareitille hyvin ilman ongelmia. Hurautin reittiä myöten etelään ja kuvasin karun kaunista sähkölinjaa, joka omalla tavallaan ei kuulu ollenkaan maisemaan. Syvempänä Kaldoaivin erämaata se muistuttaa joka kerta arjesta ja ihmisen läsnäolosta, vaikka erämaassa kaipaa enemmän luonnonrauhaa ja taukoa tekniikasta.

DSC_4138 DSC_4140
DSC_4131
Linjaa kuvattuani hurautin Palopäälle kuvaamaan aurinkoa. Kauempana porotokka tarkkaili puuhiani ja päätin olla häiritsemättä niitä sen enempää. Täytyy ensi kerralla ottaa zoomiputki mukaan, jotta voin kuvata poroja poroystävällisellä tavalla.

Ajelin Palopään rinnettä myöten poroaidan päähän ihastelemaan auringon viimeisiä säteitä. Paluumatkalla pötki kettu kauheaa vauhtia pakoon ja jäi sopivan matkan päähän tiirailemaan perääni.

Olisipa talvi jo niin pitkällä että töiden jälkeenkin päivänvaloa riittäisi pitkälle iltaan. Ajattelin tässä jossain sopivassa vaiheessa hurauttaa takaisin Ailikkaalle lumikenkien kera, kelkan jätän parkkiin jonnekin ja käyn heittämässä pienen lenkin tunturiin.