Hiihtoreissu Härkävaaraan

DSC_7137 DSC_7135
DSC_7143 DSC_7149
Ensiksi suuri kiitos kaikille blogiani Addnaturen Nordic Outdoor Blogger Award 2017- kisassa äänestäneille ja onnea voittajakolmikolle!

Ja myöhästyneet onnentoivotukset 100- vuotiaalle Suomelle! Koska itsenäisyyspäivää vietin iltavuorossa työpaikallani, olin päättänyt juhlistaa päivää etukäteen. Finlandiahymni päässä soiden hiihtelin tiistaina, päivää ennen itse juhlapäivää, Paistunturin erämaan puolelle Härkävaaran nuotiopaikalle.

Juhlallisuuksiini ei kuulunut nuotiopaikalla shampanjan korkkaaminen tai mikään muukaan mustikkamehua kummempi juhlahumu. Hiihtäminen pakkashangen naristessa suksien alla kaamostaivaan värien saattelemana oli itselleni ehkä paras tapa juhlistaa itsenäistä maatamme.

Pakkasta oli 24 astetta. Olin varautunut palelemiseen karvalakilla, nahkahanskoilla, villapaidalla ja untuvatakilla. Alun mäkien jälkeen karvalakki vaihtui pipoon ja nahkahanskojen alla olleet lapaset saivat siirtyä reppuun pois hikoiluttamasta.

DSC_7155 DSC_7164
DSC_7168
Hiihtelin kelkanjälkeä pitkin jotka seurasivat kuivalla kelillä näkyvää mönkijäuraa. Tiirailin ympärilleni hirvenjälkien ilmestyessä reitilleni ja läsnäoloni säikäytti seitsenhenkisen riekkoparven.

Mielikuvitus alkoi jälleen laukata ja tosissaan aloin haaveilemaan talven hiihtovaelluksista. Tein jo päässäni listaa puuttuvista tarvikkeista, kunnes varpaiden alkaessa jäätyä aloin pikkuhiljaa luopumaan ajatuksesta tälle talvelle. Ehkä joskus myöhemmin!

Härkävaara alkoi hahmottua päästyäni koivumetsästä suolle. Alunperin halusin jatkaa hiihtoa Härkävaarasta Johtalanvárrille ja sieltä kotiin, mutta koska olin kuluttanut yhteen suuntaan jo tunnin, laskeskelin etten ehtisi kotiin ennen pimeää. Pitäessäni pienen evästauon nuotiopaikalla varpaat alkoivat olemaan jo sen verran jäässä, että jouduin kiireellä laittamaan sukset takaisin jalkaan jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaa ennen kuin hommasta tulisi tuskaisempaa.

DSC_7166 DSC_7172
DSC_7176 DSC_7183
Sormet jäässä, varpaat kohmeisina kyhäsin sukset takaisin kenkiin kiinni ja lähdin hiihtelemään alaspäin kohti maantietä. En ehtinyt kauaakaan harmitella paleltumista, kun ajattelin jäätymisen olevan vain pieni haaste arjen muiden oikkujen seassa.

Pääsin alle puoleen tuntiin takaisin lähtöpaikalle josta J noukki minut kyytiinsä. Kotona sainkin kärvistellä kipeiden varpaiden kanssa, mutta halu lähtä pidemmälle hiihtoreissulle vain kasvoi.

Härkävaaraan pääsee kirkon parkkipaikalta lähtevältä parkkipaikalta merkattua retkeilyreittiä pitkin, Utsjoentien varrelta mönkijäuraa pitkin ja Utsjoen retkeilyreitin Geologiselta polulta haarautuvaa merkattua reittiä pitkin.

Pst, mulla on tarkoituksena merkitä kaikki esitellyt kohteet etusivun oikeasta painikkeesta löytyvään ”kategoriapilveen” josta ne löytyvät helpommin. 

Utsjoen kirkkotuvat – historiaa Mantojärven rannalla

DSC_7023 DSC_7031
DSC_7024
Mantojärven rannalla, rehevällä kentällä seisoo useampi hirsirakenteinen tupa. Pihapiiriin kävellessä historian havina herättää mielenkiinnon ja tupia on hankala jättää tutkimatta.

1800- luvun alussa rakennetut tuvat ovat entisöityjä, mutta entisaikojen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Tupia on aikoinaan siirretty muualle, mutta 14 niistä on päässyt takaisin kotiseudulleen kertomaan menneisyydestään – ennen kirkkotupia on käytetty suurten kirkkopyhien aikaan, jolloin kauempaa matkanneet yöpyivät niissä. Tuvat ovat vanhojen saamelaissukujen omistuksessa, tupien ovien pieleen on kiinnitettu kylttejä joista saa selville kunkin tuvan omistajan.

Pienen lapsen kanssa tuvilla vierailu on yksi kesän useammin tehdyistä retkistä. Kun ulkona sataa eikä oikein nappaisi lähtä metsään, menimme tuville tutkimaan avointen tupien sisältöä. Poika eläytyi täysin tupien henkeen ja alkoi välittömästi keittämään kahvia erään tuvan kahvipannulla, joka oltiin jätetty tulisijalle näytille. Halu leikkiä kaikella, mitä esille oltiin laitettu oli kova, joten vierailumme tupien sisällä oli nopeahkoa.

DSC_7042
DSC_7045 DSC_7039
DSC_7047
Pihapiiri on pienellekin helppo kulkea, muksahduksilta ei säästytty kun poika kirmasi kukkivien pientareiden seassa tuvalta tuvalle. Rannan läheisyydessä sijaitsevan rakennuksen uumenista löytynyt puureki vei suurimman huomion.

Kesäisin kirkkotuvilta saa maksutonta opastusta tupien historiaan. Paikalla on myös Šiella – käsityömyymälän kesäkauppa, jossa myydään paikallisten tekemiä nahkaisia, villaisia ja puisia käsitöitä. Kaupasta löytyy myös saamenkielistä kirjallisuutta ja postikortteja. Šiellan ympärivuotinen käsityömyymälä löytyy Kyläkauppa Giisan tiloista. Pakko myös mainita Utsjoen seurakunnan lähetystyökahvilasta, josta ollaan saatu todella hyvää palvelua maistuvien lettukahvien lisäksi. Kahvilassa toimii vain käteismaksu, myymälässä pystyy maksamaan elektronisesti.

Kirkkotuvat ovat lukossa talven ajan, mutta paikalla pystyy silti vierailemaan. Kaamoksen väreissä tuvat antavat upean alustan valokuvaamiselle ja itse vierailen paikalla revontulten kuvaamisen merkeissä. Enkä ole ollut ainoa!

Kirkkolle pääsee tupien parkkipaikan kautta suojatietä pitkin. Myös tien toisella puolella on kirkon oma parkkialue, jolta lähtee Utsjoen retkeilyreitti Kuoppilasjärvelle ja Härkävaaran kautta kylille.

Lähde: Saamivillage

Kätketty – Viđđasnjargan laavu

DSC_6914 DSC_6920
DSC_6922
Pakko lähteä jonnekin. Mutta minne? B-bark auki, oi vitsi tässä on makiat karttapohjat nykyään… Mikä tuo on? Erätoverille viestiä.

Ja niin pakattiin perhe autoon ja ajeltiin Kaavaan etsimään meille molemmille uutta kohdetta – Viđđasnjargan laavua. J kertoi osaavansa paikalle, minä vähän epäilin jättäessämme automme vanhan metsätien laitaan. Tietä ympäröivä metsä oli niin sankka ja umpeen kasvanut, että Pikku-J:n kantaminen repussa olisi ollut hyvinkin haasteellista, mikäli olisimme joutuneet harppomaan laavulle sen läpi.

Koska reittiä tieltä laavulle ei löytynyt,  lähdimme kulkemaan sankan metsikön lävitse kohti Tenojokea. Aikamme kuljettuamme löysimme rannan tuntumasta polun ja päättelimme sen johtavan laavulle, muut paikalla risteilleet polut eivät olleet yhtä kuluneita. Tämä polku oli muuten helppo kulkea, mutta polun ympärillä kasvaneet kohmeiset pusikot tuottivat kunnolla päänvaivaa Pikku-J:n tarraillessa risuista kiinni vähän väliä. 400 metrin jälkeen J hihkaisi laavun löytyneen ja itsekin hahmotin nuotiopaikan törmän yläpuolelta.

DSC_6938
DSC_6925 DSC_6930
Tenojoki kimmelteli kauniina auringossa jäiden hiljalleen lipuessa tulistelupaikan ohitse. Törmälle johtavat portaat olivat kuurasta jäässä ja nuotiopaikan penkeille ei houkuttanut istahtaa kevyttoppahousut jalassa, ne olisivat kastuneet alle aikayksikön.

J alkoi viritellä tulia laavun kamiinaan ja hetkeksi jo säikähdin hormin olevan tukossa sankan sumun puskiessa laavuun sisään. Onneksi hormi alkoi vetää ja päästiin Pikku-J:n kanssa tutkimaan laavun pihaa J:n jäädessä kokkailemaan laavun sisälle.

Ennen paikalle lähtöä olin sen verran ehtinyt ottaa selvää Viđđasnjargasta, että sain selville siellä sijaitsevan geokätkön. Yritimmekin porukalla etsiä sitä, mutta koska en sen tarkemmin selvittänyt asiaa, kätkö jäi meiltä löytämättä. Laavun pihassa oli nuotiopaikan lisäksi Metsähallituksen taukopaikoille tutut jätepisteet, halkoliiteri ja ulkokäymälä. Laavun piha oli kivikkoinen ja en pikaisella vilauksella hoksannut teltalle sopivaa kohtaa.

DSC_6941 DSC_6949
DSC_6950 DSC_6952
Broilerinakit eivät maistuneet oikein kellekään meistä, joten siivottiin jälkemme, kirjattiin vierailustamme vieraskirjaan ja pakattiin kamppeet kasaan samalla kun Pikku-J puuhaili omia tikkuleikkejään pihalla.

Kuljimme Tenojoen törmää pitkin takaisin metsään ja autolle. Rannan kivet olivat liukkaita ja kasvit nököttivät kohmeisina paikoillaan, Norjan puolella näytti olevan telttasaunan pystytys meneillään.

Olipa piristävää löytää meille kaikille uusi paikka, näinkin läheltä kotoa.

Utsjoelta Kaavaan on reilu 10 kilometriä. Tummennetuista linkeistä löydät karttalinkit kohteisiin.