Muualla Lapissa: Kiilopään valloitus

DSC_1126
Ollessamme Nuku yö ulkona – tapahtumassa Inarissa tahdoin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja kiivetä Kiilopää- tunturin huipulle. Tunturi on huimat 546 metriä korkea ja näyttää lähtöpaikalta hyvin korkealta ja vaikeasti saavutettavalta pienelle lapselle.

Ulkonäkö hämää. Kiilopään huipulle menee useampi polku, kuljimme lähtöportilta suorinta ja helpointa reittiä pitkin. Matkaa kertyi suuntaansa noin 2,5 kilometrin verran. Kulkeminen oli 4 vuotiaalle lapsellekin helppoa tasaisen polun, lukuisten taukopaikkojen ja portaiden ansiosta. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten polulle pystyi itse kantamaan sankolla hiekkaa, joka levitettiin ja tasoitettiin kuljettavaksi. Oikaiskaa, jos olen väärässä!

Kiilopää on Urho Kekkosen kansallispuistossa ja on täten suojeltua aluetta. Valmiilla merkityillä poluilla kulkeminen ehkäisee maaston kulumista.

DSC_1119 DSC_1123
DSC_1130DSC_1132Puoli kahdeksalta Nuku yö ulkona – tapahtuman aktiviteettien jälkeen lähdimme matkaan. Pikku-J hieman epäröi myöhäistä ajankohtaa, mutta kulki kamerani kaulassaan reippaasti eteenpäin.

Hämärtyvässä illassa oli tunnelmallista kulkea puurajan yläpuolelle tunturin rinteeseen. Aurinko laski hiljalleen takanamme, pysähtyessämme lepäilemään taukopaikoille seurasimme pilvien värjäytymistä sinisistä punertaviksi.

DSC_1140
DSC_1154 DSC_1157
Tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Hiljalleen kansallispuiston maisemat laajenivat laajenemistaan ja huipun lähellä pysähtyessämme katsomaan maisemia sumu näytti peittävän lähitunturit.

Riemu repesi päästyämme huipun kivikasan luokse. Tuli jälleen kylmä tuulessa, mutta söimme lupaamani pullat huipulta löytyneellä tuolilla. Maisemat olivat mykistyttävän upeat.

Pikku-J napsi kamerallani jälleen vauhdikkaita kuvia ja hänen pyynnöstään lähdimme kulkemaan alaspäin.

DSC_1164 DSC_1178
Paluumatkalla oli pientä väsymystä ilmassa ja olen useamman kerran Kiilopään valloituksen jälkeen kuullut, ettei Pikku-J ”enää ikinä” lähde kanssani kyseisen tunturin huipulle. Mikä tahansa muu käy.

Kiilopää sopii mielestäni myös pienemmällekin lapselle, mutta kiirettä ei kannata pitää ja mukaan on otettava kantoväline alle kolme vuotiaalle. Riippuu toki lapsesta.

Tunturi on myös talviaikaan suosittu käyntikohde, etenkin revontulien metsästykseen. Olen itse kerran käynyt asiakkaiden kanssa rinteessä etsimässä taivaan loimuja, emmekä olleet tuolloinkaan ainoat paikalle eksyneet.

Postaukseni Nuku Yö ulkona – tapahtumasta.

Mitä minä saan lasten kanssa ulkoilemisesta?

DSC_9407 DSC_9414Sehän on itsestäänselvää, mitä lapsi saa aikuisten kanssa ulkoilemisesta – yhdessäoloa, uuden oppimista, läheisyyttä, paremman mielen… Kaiken muun luonnossaliikkumisen hyötyjen lisäksi. Luonnossa lapsen motoriikka kehittyy aivan erilailla mitä sisätiloissa liikkuessa, leikit ovat liikunnallisia, raitis ulkoilma sekä piristää että väsyttää ja täten auttaa saamaan paremmat yöunet.

Jäin pohtimaan Ellin polun patikkamme jälkeen, mitä kaikkea aikuinen saakaan lasten kanssa ulkoilemisesta. Ensin mieleeni juolahti tiedon ja taidon jakaminen eteenpäin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen ovat sellainen asia, jonka tahdon antaa perintönä lapsilleni. On tärkeää opettaa arvostamaan luontoa ja sen antimia, sekä selviytymään siellä asianmukaisesti. Tahdon, että vanhempina lapseni tietävät miten pukeutua säällä kuin säällä, kuinka nuotion saa tehtyä kosteallakin kelillä ja miten puukkoa sekä kirvestä käytetään turvallisesti.

Tiedon ja taidon eteenpäin jakaminen opettaa sekä minulle, että lapsilleni uusia asioita. Yhdessä tekeminen lähentää entisestään ja samalla opin uutta lapsista sekä heidän mieltymyksistään.

DSC_9419 DSC_9431
DSC_9443
Etenkin pienten lasten kanssa saa olla hyvin joustava tilanteessa kuin tilanteessa. Ulkoillessakin lapsen tarpeet menevät edelle ja tilanteet voivat olla itselle hyvinkin haastavia, jos vaikka kylmä sadekuuro iskee yhtäkkiä ja päälle täytyy saada peittävämpää vaatetta. Olisiko fiksuinta nakata ensin itselle sadeviitta päälle ja sitten lapselle? Vai ensin lapselle, jonka pukeminen voi viedä kauankin aikaa jolloin itse kastuu pahemmin kuin mitä lapsi kastuisi siinä ajassa kun pukee itselleen? Siinäpä vasta pulma.

Kolmevuotiaan kanssa pakostakin joutuu tutustumaan ruohonjuuritasoon. Pikkuinen löytää maasta kaikkea jännää, joka totta kai pitää esitellä vanhemmalle. Kuinkahan monet hienot kävyt (tai käpylät) olisivat jääneet näkemättä, jos taapero ei olisi ollut retkillä mukana? Yhdessä on tutkittu toukkien syömää puunrunkoa ja erilaisia kakkoja. Taapero myös löytää parhaimmat marjamätttäät.

Lapset ovat myös hyvin kekseliäitä käyttämään luonnonmateriaaleja leikeissään. Irtokepit toimivat miekkoina ja mörönkarkottimina, niistä saa rakennettua talvella myös hienoja aitauksia. Kukat toimivat ruokana ja sängyn patjoina kiville, jotka usein päätyvät leikeissä vauvoiksi.

Aikuisena unohdan välillä, että olen itsekin ollut lapsi ja valehtelematta viettänyt lähes kaiken vapaa-ajan kavereiden kanssa metsissä. Lasten kanssa retkeillessä sitä ikäänkuin palaa itsekin takaisin lapsuutensa ja saa ihan luvan kanssa uppoutua tutkimaan luontoa ja sen pienimpiäkin ihmeitä.

Vaikka retkeily pienten lasten kanssa voi olla uuvuttavaa, väsyminen ja jopa pienehkö hermojen kiristyminen on kaiken sen arvoista. Yhdessäolo ulkona antaa samaan aikaan liikuntaa, hyvän mielen sekä yhteisiä, hyviä muistoja. Ja joka kerran jälkeen tahtoo vain enemmän.

Onneksi luonnossa liikkuminen on osa suomalaista kulttuuria. Mikäpä olisikaan parempaa, kuin ilmainen yhteinen ajanviettopaikka koko perheelle?