Pohdintaa pimeän pelosta

DSC_0146 DSC_0110
Heipä hei!

Taas on kulunut aikaa ja vielä 5 päivää pitäisi jaksaa ennen kuin pääsee kotimaastoihin kuvaamaan, hiihtelemään ja tekemään ties mitä mukavaa. Kauheasti on suunnitelmia jäljellä olevalle talvelle, mutta täältä Rovaniemeltä käsin niitä on hankala toteuttaa.

Seuraavien neljän päivän ajan olen tosiaan Rovaniemellä koulun lähijaksolla. Tänään Utsjoella päättyi kaamos ja sainkin ihailla komeaa, matalalla paistavaa aurinkoa Saariselän kohdilla- kameran kotiin jättäminen harmitti toden teolla! Menee nimittäin vielä parisen viikkoa ennen kuin kotona saadaan nauttia taivaalla mollottavasta auringosta.

DSC_0200 DSC_0205
Sairaslomani loppumisen jälkeen ehdin käydä yhtenä iltana hiihtämässä ennen etelään lähtöä ja päätin hiihtää sen ladun pimeän pätkän, josta kerroin aiemmassa postauksessa. En hiihtänyt pätkältä kuin valoisamman kohdan ja nyt jälkikäteen mietittynä pimeä pätkä jolle katulamppujen valo ei yletä on todellisuudessa vain 100 metrin pituinen. Joten enköhän senkin uskalla suksia läpi tässä lähiaikoina…

Mietin tässä eräänä yönä pimeän pelkoni alkua ja mieleeni muistui elämäni pelottavin villieläimen kohtaaminen. Nastolassa järjestetään seurakunnan johdolla joka syksy tapahtuma jossa joukkueittain samotaan pimeässä metsässä läpi yön ja etsitään joukkueiden piilottamia telttoja ja halkoja, sekä vältellään vastustajiin törmäämistä. Olin joukkueeni kanssa haravoimassa pimeää metsää ja satuin olemaan haravan toisessa päädyssä yksinäni, hieman kauempana muista pienen mäen alapuolella. Pysähdyin sähkölinjan alapuolelle lukemaan karttaa ja kuulin vierestäni matalaa murinaa.

Koetin paniikissa sohia huonolla otsalampullani pimeään, mutten nähnyt minulle murissutta eläintä. Lähdin paniikissa juoksemaan mäkeä ylös ja huutamaan joukkuetovereille – törmäsinkin yhteen, joka hetken kanssani kuulosteltua kauhuissaan tuumasi murisijan olevan karhu! Pötkittiin tuli persusten alla karkuun tuota mystistä eläintä ja saavutettiin muut joukkuelaiset.

DSC_0167 DSC_0161
Vielä tänäkään päivänä en tiedä mikä eläin meille pimeässä murisi. (Karhu se nyt tuskin oli) Kuuntelin kotona moneen otteeseen netistä löytyviä ääninäytteitä ja vain villisian murina muistutti yöllä kuulemaani ääntä.

Sitä en tiedä oliko öinen kohtaaminen syy pimeän pelkoni alulle vai pelkkä osasyy mutta uskon kenen tahansa pelästyvän samankaltaista sattumaa :D!

Vuoden 2017 tavoitteenani on siis päästä eroon pelostani. Pelkään myös kuollakseni törmäämistä suurempaan villieläimeen – kuten karhuun tai ahmaan – ja tämä tapaus todellakin taitaa olla painajaisteni ja pelkojeni alkulähde.

Kaldoaivi tammikuussa

DSC_0218 DSC_0238
DSC_0023Kaivoin ulkoisen kovalevyn esille ja aloin fiilistellä menneiden vuosien kuvia. Nämä postauksessa näkyvät kuvat on otettu 2014 tammikuussa ja nyt uudelleen muokattuja. Tällä reissulla olimme tunturissa viitenä päivänä putkeen, yli 25 asteen pakkasissa.

Reissu oli yksi parhaimmista mitä Utsjoella asuessa on tullut tehtyä – ajeltiin pitkin Kaldoaivia ja ihasteltiin kaamoksen värejä laidasta laitaan.

DSC_0244 DSC_0028
DSC_0030Meillä oli vaikka mitä kivoja suunnitelmia uudelle vuodelle jota varjosti ennen joulua sairastetut flunssat ja vatsataudit. Uutta vuotta edeltävänä iltana mulle nousi kuitenkin kuume ja siitä lähtien olenkin istunut kotosalla ja odotellut parantumista kuumeisesta yskästä.  Edelleen olo on todella väsynyt ja huomaa kyllä että on tullut sairasteltua kuukauden aikana oikein kunnolla.

Tänään onneksi oli viimeinen päivä sairaslomaa ja huomenna koittaa arki. Tai arki ja arki, olen yhden päivän töissä ja lähden pojan kanssa etelään mun vanhempien luokse viideksi päiväksi!

DSC_0013 DSC_0113
DSC_0240Ja ettei tästä blogitauosta tulisi liian pitkä, lähden 16. päivä Rovaniemelle viideksi päiväksi koulun lähipäiville! Mua harmittaa että tää tammikuu on alkanut näin ja tulee jatkumaan vielä jonkin aikaa vähäisenä tunturissakäymisellä, yleensä tammikuussa oon käynyt paljon lumikenkäilemässä ja kuvaamassa loppuvan kaamoksen värejä.

Onneksi mulla on nyt tallessa vanhempia kuvia, joita tuun lisäilemään blogiin tämän hiljaisen ajan aikana.

Kommentoida muuten voi klikkaamalla otsikosta artikkelin auki, tekstien lopusta löytyy kommenttikenttä :). Otan neuvoja vastaan, että miten sen saisi kätevämmin tähän näkyviin!

*kuvat ovat ottamiani

Lumikenkäreissu Kalkujoen laavulle

dsc_3987Jo tiistai-aamuna olin käynyt Kalkujoen laavulle vievällä polulla lumikenkäilemässä. Aika tosin loppui kesken ja jouduin jo poroaidalla kääntymään takaisin kotia. Nyt minua odottikin valmiiksi poljettu ura jyrkimmissä kohdissa.

Utsjoen geologinen polku lähtee ”risueläimiltä” kylän tuntumasta ja päättyy pururaalle koulurakennuksen taakse. Itse lähdin polun loppupäästä, kun tarkoituksena oli käydä vain lyhyt reissu kodalle.

dsc_3952dsc_3959dsc_3963Lähdin kotoa 11 aikaan jolloin päivän valoisin hetki alkoi olla käsillä. Lumikenkäilin pururadan viertä (latua tuhoamatta!) polun loppupäähän ja lähdin nousemaan jyrkkää polkua ylöspäin. Onnekseni tiistaina tekemäni polku oli leutojen kelien jälkeen päässyt kovettumaan ja kenkäily kävi kuin leikiten. Tosin olin taas pukenut liikaa päälle ja ensimmäisten metrien jälkeen oli vähennettävä vaatetta.

Geologisella polulla on upeat maisemat ja pysähtelinkin usein ylösnousun aikana ihailemaan hiljaa alempana uinuvaa kylää. Oli sunnuntai-aamu ja sen tosiaan huomasi. Ei kuulunut edes koiran haukuntaa tai autojen hurinaa.

dsc_3967dsc_3970dsc_3988Kenkäilin poroaidalle saakka taukoa pitämättä. Pidin pienen tauon aidalla ja ilokseni huomasin jonkun toisen jatkaneen siitä eteenpäin! Kevyt kenkäily (haha) jatkui kodalle saakka.
Kodalla ihastelin punertavaa taivaanrantaa ja purin tavarani kodan ulkopuolelle. Olen vanhemmassa blogissa päivitellyt omaa hajamielisyyttäni kameravehkeiden kanssa ja tälläkin kerralla jotain puuttui. Tarkoituksenani oli ottaa kuvia kameranjaloilla, mutta eilen illalla revontulijahdista palattuani olin irroittanut kamerasta jalkoihin liitettävän osan ja täten en saanut niitä ollenkaan käyttöön… Eli taas kerran ulkoilutin kameranjalkoja turhaan.

Otin lumikengät pois jalasta, kurkistin laavun sisään ja kirjoitin nimikirjaimet vierasvihkoon. Itse en viihdy laavujen sisäpuolella ja istahdinkin ulos portaalle. Mukana minulla oli lämmitettyä kaarnikkamehua jota siemailin valokuvaamisen lomassa.

dsc_3993dsc_4002Kalkujoenlampi oli saanut päälleen kantavan jään leudoista keleistä huolimatta ja muutamat kelkan jäljet risteilivät sen päällä. Taivas oli pohjoisesta päin kauniin sinertävä ja Johtalanvárri lepäsi paikoillaan hiljaisena.

Aikani kuvattuani ja kaarnikkamehua juotuani pakkasin tavarani, laitoin lumikengät jalkaan ja lähdin samaa reittiä pitkin laskeutumaan alas pururaalle. Alastulo lumikenkäillessä samaa polkua myöten on yleensäkin paljon helpompaa kuin ylösmeno, riippuen toki lumen kovuudesta ja mäen jyrkkyydestä.

Pieni patikkareissu Kalkujoen laavulle oli yhteensä hieman alle 2 km polun alusta laskettuna ja aikaa minulla meni parisen tuntia. Näin kaamoksen aikaan pimeäkään ei ehtinyt hiipiä ylle ja sain nauttia hyvin pienestä pakkasesta punaisen taivaan rinnalla.

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.