Kaamospäivä kirkkotuvilla

kirkkotuvat

Muut postaukseni Utsjoen kirkkotuvista

En tiedä onko tunnelmallisempaa paikkaa viettää kaunista kaamospäivää kuin Utsjoen historialliset kirkkotuvat. Tälle kohteelle tulee palattua vuosi toisensa jälkeen, yleensä vuodenaikojen taitteessa. Kirkkotuvat taitavatkin olla blogini yksi kirjoitetuimmista aiheista.

Pakkasen laskiessa pariinkymmeneen asteeseen lähdin tyttären kanssa kävelemään seurakunnan järjestämän joulupolun läpi. Polun avajaisten aikaan olimme ikävästi sairaina ja pitkittyneen vatsatauti – kuume episodin päätyttyä oli pakko pitää lapsille muutama sisäpäivä jotta he tervehtyisivät kunnolla.

Onnekseni kaikki selvisimme sairasteluista ilman pahempia väsymisiä. Se olisi tästä vielä puuttunutkin.

DSC_7302
DSC_7307

Polkua valaisi vielä muutama kynttilä jäälyhdyissään. Aloitimme polun läpikäynnin kammista josta poimimme mukaan arpana toimivan vastauslomakkeen. Tehtävänä oli laskea polun varrelta löytyvät enkelit ja tutkia tupien sisältöä.

Lapsille kirkkotuvat ovat hyvä vierailtava kohde, talviaikaan pihapiirissä kulkee usein paikalla käviöiden tekemät hyväkuntoiset polut ja kesällä kukkien peittämällä kentällä juoksemisesta ei tunnu tulevan loppua. Järvikin on sen verran kaukana tuvista, että pientäkin lastakin on helppo vahtia alueella.

Kylmä ilma puri poskiin, sormet kohmettuivat vastauslomaketta täyttäessä. Vanhasta saunasta oli hankala tihrustaa pimeydessä piileskeleviä tonttuja, emme varmaankaan pystyneet löytämään kaikkia! Olisi pitänyt napata mukaan kammissa ollut taskulamppu.

kirkkotuvat_kaamos

Kirkkotuvat ovat toimineet vuosikymmeniä sitten majotteina kirkkoon ja markkinoille saapuville. On kiehtovaa saada kokea tupien suoja ja tunnelma, millaista elämä onkaan ollut Saamenmaalla 1700- luvulla, jolta ajalta osa tuvista on?

Kulttuurihistoriallisesti paikka on hyvin arvokas ja on hienoa miten tupia hyödynnetään myös tuomaan lapsille iloa. Joulupolku on upea lisä tupien historiaan, ja toivonkin että saamme viedä lapsemme vielä tulevinakin vuosina kokemaan jännittävän polun tunnelman hiljaisena kaamospäivänä.

Kirkkotuvilla vierailuun kannattaa sisällyttää myös Ulriikan polun läpikulkeminen. Talviaikaan polulle tarvitset lumikengät!

Pimeän pelosta eroon

DSC_1685 DSC_1688
DSC_1691
”- Sellaisilla ihmisillä, jotka ovat varovaisia ja pelkäävät enemmän, on ollut paremmat mahdollisuudet säilyä hengissä kuin sellaisilla ihmisillä, jotka tunkevat mihin tahansa pimeään luolaan tietämättä, mikä siellä odottaa.”

Näin kerrotaan Ylen artikkelissa ”Moni aikuinenkin pelkää pimeää: Mitä jos tuolla on joku?”

Niinpä. Mitä JOS.

Oma pimeänpelkoni on luultavasti itseaiheutettua. Tykkään katsella murhaohjelmia, lueskella kauhutarinoita ja seurata kauhusarjoja. Olen säikähtänyt pimeässä metsässä murisevaa eläintä, juoksemaan lähtenyttä jänistä ja poron tai hirven aiheuttamaa ääntä.

Pimeydessä minua odottavat möröt ja muut yliluonnolliset hörhöt. Sekä keltaiseen sadetakkiin pukeutunut mies, tunturikulkija ja vähintään joku muuten vain sekaisin oleva säikyttelijä.

Ennen pimeän pelon kohtaamista mennessäni pimeään musta massa ikäänkuin imaisi sisäänsä ja aiheutti suurta ahdistusta. Ilman otsalamppua en pystynyt edes juoksemaan huussiin, sielläkin täytyy tsekata ettei kakkajemmassa lymyile ketään (joo, joskus lapsena pelkäsin että huussin kuilussa on karhu). 

Pimeänpelon takia olen jättänyt menemättä tiettyihin paikkoihin lenkille, olen keskeyttänyt revontulien kuvaamisen ja paennut autolle enkä harrasta pimeän tultua ollenkaan telttailua. Onneksi Lapissa on yötön yö.

DSC_1699 DSC_1678
Nyt olen kyllästynyt pelkooni. Olen lopettanut kauhusarjojen ja elokuvien katsomisen, en lueskele ”tositarinoita” yliluonnollisista kohtaamisista taikka kummitusjuttuja. Olen aloittanut siedättämisen jonka toivon johtavan pelon poistumiseen.

Kolmen viikon aikana olen kulkenut samaa metsänpätkää pitkin koirien kanssa. Ensin hämärällä, sitten pimeällä otsalampun kanssa. Tiirailin ympärilleni, säikähdin mm. koiran pierua, usein teki mieli lähteä juoksemaan karkuun mutta en antanut pelolleni periksi. Neljännellä kerralla en enää pelännyt. 

Jatkoin pimeässä seikkailemista metsiin saakka, olen jopa käynyt paikoissa joissa talvisin en yleensä liiku pimeän takia. Kerta kerralla pimeän kohtaaminen on ollut helpompaa enkä enää joudu paniikin valtaan vaan osaan sysätä ajatukset muualle ja nauttia hiljaisuudesta.

Jatkan siedättämistä läpi talven, kunnes en enää pelkää ollenkaan ja uskallan mennä syvemmälle metsään. Mikäli tahdon aloittaa talvivaeltamisen, joudun pakostakin kohtaamaan pimeyden ja mielummin teen sen ennen retkiä.

Toivottavasti tämä siedättäminen johtaa pysyviin tuloksiin. Alun artikkeliin palatakseni, pimeän pelkääminen tulee selkärangasta ja tuskin koskaan tulen olemaan täysin rauhallinen pimeässä. Etenkään jos metsästä kuuluu ääniä.

Kuvat otettu 29.10.19 Kirkkotuvilta.

Ruskaa kirkkotuvilla

DSC_1276 DSC_1271
DSC_1275
Utsjoen ruska tuntuu olevan juuri nyt parhaimmillaan, aina kun olen jaksanut ja ehtinyt olen suunnannut eri kohteisiin kuvaamaan. Tämä ruska vaikuttaa paljon upeammalta kuin mitä muutamana edeltävänä vuotena on nähty joten tosissani yritän ottaa siitä kaiken irti. Kuvaamisen lisäksi olen käynyt minulle tuntemattoman tunturin huipulla ja suunnitelmissa on vielä käydä ainakin patikoimassa.

Tänään kävin kuvaamassa ruskaa kirkkotuvilla lasten kanssa. Oltiin juuri oikeana hetkenä lähdössä kotiin päin kahden turistibussin kaartaessa parkkipaikalle. Vierailijoita onnisti, ovat juuri parhaimpaan aikaan liikenteessä.

Kirkkotupien pihapiirissä puita on vähän mutta Mantojärveä reunustava Ailigastunturi värjää maisemat kauniiksi. Etenkin hieman pilvisellä säällä ruskan värit erottuvat puista todella hyvin.

DSC_1283 DSC_1281
DSC_1284
Tuvat olivat avoinna, samoin käsityömyymälä Šiella josta löytyy paikallisten tekemiä käsitöitä, saamenkielistä kirjallisuutta sekä matkamuistoja. Tällä kertaa emme menneet tupiin sisään vaan kuljeskelimme pihalla, seurasin Pikku-J:tä ja kanniskelin vauvaa samalla kun yritin napsia kuvia.

Pikku-J löysi pihasta juolukoita ja poimi niitä hiljalleen maassa istuskellen. Käytin tilaisuuden hyväksi ja keskityin kuvaamiseen.

Ruskan hiljalleen kadotessa alkaa talven odotus. Tuntuu haikealta hyvästellä lumeton aika, talvi tuntuu kestävän ikuisuuden vaikka siitä kovasti pidänkin. Odotan kyllä innolla hiihtämistä ja lasten kanssa kotipihassa puuhailua, revontuletkin ovat odottamisen arvoinen asia.

Onneksi on vielä ainakin lokakuu aikaa retkeillä kuivin jaloin.

DSC_1279

Blogipostaukseni ruskasta

Tekstit kirkkotuvista

Pakkasta kirkkotuvilla

DSC_9536 DSC_9544
Hitsiläinen!

En muista ollenkaan, kauanko nämä pakkaset ovat jo kestäneet. J sanoi yöllä huomanneensa pakkasmittarista ulkona paukkuneen 37 asteen verran. Päivällä pakkasta oli enää ”vain” 26 astetta, kun uskallauduin Pikku-J:n kanssa kotipihalle tekemään lumityöt.

Eilen vierailin kirkkotuvilla lasten päiväuniaikaan. Aurinko paistoi kauniisti taivaalta saaden pakkaslumen kimmeltelemään valossaan. Ailigas- tunturi Mantojärven pohjoispäässä näytti houkuttelevalta, voi kun jo pääsisi hiihtämään! Tai edes moottorikelkalla käymään katsomassa maisemia.

Vierailuni kirkkotuvilla koostui lähinnä maisemien ihastelusta. Muistin ottaa kameralla parit kuvatkin, vaikka mielenkiinto oli jossain aivan muualla kuin kohmeisilla sormilla asetusten säätämisessä. On outoa, etten ole koko talven aikana poistunut kylänraitilta luontoon.

DSC_9540 DSC_9535
DSC_9543
Vauva täyttää ensi viikolla kaksi viikkoa, joka tarkoittaa lupaa ulkoilulle. Tänään sain tietää että ensimmäisenä päivänä ulkoilua suositellaan 20 minuutin verran, ja joka päivä minuutteja saisi lisätä 20 lisää! Viikossa minuutteja tulee hurjasti kasaan, joten toivotaan että pakkaset laskevat reippaasti alle 20 asteen.

Onneksi kuitenkin koko ajan mennään kevättä kohti, jolloin päästään koko perheen voimin pilkkimään. Itse pikkuhiljaa lisäilen liikuntaa ja odotan innolla kuuden viikon rajapyykkiä, jonka jälkeen uskaltaa tosissaan alkaa urheilemaan. Toivottavasti en ole yhtä rapakunnossa tällä kertaa, kuin mitä esikoisen raskauden jälkeen olin…

Hyvää viikonloppua!