Tänä talvena ei ole ollut tuulista pulaa! Tuntuu kuin koko ajan tuulisi vähintään 2m/s, joka ei toki ole paljoa, mutta yli kahdenkymmenen asteen pakkasilla senkin tuntee kasvoillaan.
Olin tammi-helmikuun vaihteessa päivän apuoppaana valokuvauskurssilla. Jännittävän opastuskeikasta teki yöksi odotettavissa ollut myrskytuuli, jo pelkästään säätiedotteen seuraaminen loi jännitystä. Olin ottanut telttani mukaan ulkoyöstä haaveillen mutta illan tullen oli selvää ettei kymmenen jälkeen ollut asiaa pihalle. Kuuntelimme mökin suojissa kuinka tuuli hurjistui yli 30m/s tuuliksi ja pauhasi ulkona aamuyöhön saakka. Vaikka olisi kuinka yrittänyt, ulos ei olisi päässyt.
Tuon hurjan tuulen kokeminen erämaassa oli pysäyttävä kokemus, en ole ihan heti lähdössä kokemaan tuollaista myrskyä luontoon.
Kun pakkaset hieman hellittivät ”tuntuu kuin -30” asteesta pariin kymmeneen uskallauduin hiihtoretkelle lähirinteeseen. Tammikuussa tuli retkeiltyä harmillisen vähän viikon influenssan ja koulujakson vuoksi, olen tehnyt lyhyitä hiihtoretkiä Tenon rannoille ja nauttinut erämaasta moottorikelkan kyydistä.
Meidän lähirinne on todella jyrkkä enkä ihan heti osaa nimetä toista yhtä jyrkkää missä menisi polku lähitienoolta. Yllätyin kuinka hyvin kokopitkä nousukarva piti pidon hangella johon oli viimein syntynyt kantoa.
Rinteessä oli ilokseni paljon riekkojen ja jänisten jälkiä. Tällä kertaa en vahingossakaan päätynyt jänön pesälle. Kettujen jälkiä oli yllättävän vähän ja muutama porokin näytti kaivelleen ruokaa hangesta.
Tenojoella oli hiljaista. Rekat ajelivat Norjan puolella auringon hiljalleen laskiessa.
Ylemmäs kiivetessäni tuuli koveni ja poskia alkoi kipristellä. Lumi juoksi rinteessä ja hämmästyin kuinka lumetonta tasanteella oli. Suksilla ei kehdannut liukua eteenpäin terävien kivien syödessä pohjia.
Yltyvä tuuli kehoitti laskeutumaan alemmas rinteeseen, sinnillä oli käytävä katsomassa luonnon oma luistinrata.
Salaa haaveilen vielä joskus luistelevani pienistä puroista syntyvällä jäällä. En ole neljään talveen havainnut jäätyneen alueen olleen yhtä iso kuin nyt, jos jää olisi yhtään tasaisempi siellä olisi saanut jo pienet jääkiekkomatsit aikaan.
Jään pinta tuntui hieman kostealta nousukarvoja vasten suksiessani kohti pyöreää kiveä. Kiven luona jäässä oli pannukakkumaisia kohoumia, liekkö suuria kiviä olisi jäänyt veden alle.
Sormien jäätyessä tunnottomiksi oli pakko suunnata alemmas rinteeseen. Jyrkässä kohdassa oli mukava lasketella alas, ainoastaan jäällä kostuneet pohjat hidastivat menoa ja olin lentää nurin pujotellessani tuulelta suojaan.
Riekot ovat viihtyneet alempana maastossa puiden oksilla. Huomasin suuren joukkion lähistöllä ja hiipiessäni lähemmäs suuri parvi pöllähti ilmaan.
Illan hämärtyessä päätin suunnata kotiin päin rinnettä myötäillen. Seurailin eläinten jälkiä ja riekkojen tekemiä polkuja joiden varsilla oli useampi kieppi.
Tänä talvena eläinten jäljet ovat kiinnostaneet aivan uudella tavalla. Mitä enemmän niitä olen tutkinut, sen paremmaksi tunnistajaksi olen tullut. Mielenkiintoista on seurata mitä yön aikana pihapiirissä on tapahtunut, mikä trendaa jänisten piireissä ja mitä ketut ovat tällä kertaa kaivelleet pihasta esiin. Rikkoivatpa pirulaiset mun jäälyhdyt joulukuussa.
Hiihtoretkeni alkoi lähestyä loppuaan taivaan värjäytyessä hiljalleen vaaleanpunaiseksi. Fiilis oli seikkailullinen ja rentoutunut, tätä lisää!
Erämaan vaeltajatar 