Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon | Raja-Joosepista Ylemmälle Kiertämäjärvelle

Erämaan vaeltajatar on kotiutunut syysvaellukseltaan rinkallinen kokemusta, sydän täynnä muistoja ja vatsapöpö mukanaan!

Vaellukseni alkoi elokuun loppupuolella Raja-Joosepista Luttojoen (karttapaikka.fi linkki) sillalta. Ajomatka Raja-Jooseppiin googlemapsin avulla meni miten kyseistä ohjelmaa käyttäessä voisi olettaakkin – ei ihan nappiin. Madellessani subwaylla (subarulla) epäilyttävän vähän ajettua metsätietä pitkin päätin kääntää auton ja kokeilla onneani muualta.

Oikea portti Luttojoen sillalle vievälle tielle on hyvin merkitty ja portin vieressä on tilava parkkipaikkakin. Talvella Luttojoen sillalle ei pääse autolla, kaipa sen voi jättää kyseiselle parkkipaikalle.

DSC_5781
DSC_5776

Hylättyäni autoni kääntöpaikalle aloitin vaelluksen innoissani Kiiski urheasti edellä tepastellen oma rinkka selässään. Kikestä huomasi että se tiesi mitä oltiin lähdössä suorittamaan.

Luttojoen ylittävä riippusilta huojui askelten mukaan. Katselin veden syvyyttä ja vastarannan hiekkarinnettä. Hiekkatiellä kohtasin mukavan pyörällä Anterinmukasta tulleen miehen, hänen reissunsa kuulosti menneen hyvin.

Olin tyytyväinen päätöksestäni vaeltaa maisemarikkaita polkuja pitkin helpolta tuntuvan mönkijäuran sijaan. Kävelin Kiertämäojan vedenylityspaikan ohi, siitä tulisin kahlaamaan kengät jalassa yli viidentenä päivänä.

Kiertämäoja on nimestään huolimatta komea joki. Sen mutkat ihastuttivat alusta alkaen, päätin nauttia vaelluksesta täysillä! Joen kauneus sai mieleni näkemään pelkkää vaaleanpunaista tulevasta seikkailustani.

DSC_5785
DSC_5786
DSC_5787

Ensimmäisen tauon pidin Alemman Kiertämäjärven laavulla. Laavulla oli kaksi retkikuntaa ruokailemassa, menin hieman syrjemmäs Kiken kanssa valmistamaan oman lounaani. Kike oli ensimmäisestä päivästä lähtien todella levoton eikä kestänyt joillain taukopaikoilla ollenkaan jos poistuin parinkin metrin päähän sen luota.

Ennallistin kuivaamani ruoat ruokatermarissa ja lämmitin sen kaasukeittimellä. Kokeilussa oli valmisriisiä paprikan, hemapan, fetan, chilin, oliivin, tomaattimurskan ja papujen kera. Ihan hyvää! Uncle Ben´s valmisriisi painoi reilusti enemmän kuin muut ruokatarvikkeeni, söin sen kahdessa osassa päivän aikana.

Alemman Kiertämäjärven laavun ympäristöä kuvailtiin mökkimaisemaksi. En voinut kuin yhtyä mielikuvaan – paikka oli todella kaunis järvimaisemineen. Paikalla ruokaillut vaeltajapari oli mukavaa seuraa, saisin heistä juttukaverin myös yöpaikalla.

Ruokailun jälkeen seurailimme Kiertämäojaa etelään. Vastaan tuli pian kammin rauniot, oli pakko kurkistaa sisään – romahtanutta rakennelmaa asustivat enää vain pienet sienet. Kammin tapaiset jäljet historiasta ovat mielenkiintoisia, kuka mahtanee olla sen rakentanut henkilö? Millaisia iltoja kammissa on vietetty? Onko sitä käytetty kalastustukikohtana vaiko poronhoidon yhteydessä?

Matka Kiertämäojaa myötäilevää polkua pitkin oli vaihtelevan soinen. Kuivilla alueilla sain ihastella vanhaa mäntymetsää, välillä kelottuneet puut loivat tunnelmaa ja taas kierreltiin kosteikoissa. Yhdessä kohtaa oli selvästi myrsky myllertänyt metsässä, kelopuita makasi ryhmittäin metsässä, kuin sodan käyneinä.

DSC_5790
DSC_5796

Jo ensimmäisestä päivästä lähtien pelko karhuista kulki mukana pienenä tunteena rintalastalla. Puun kaatumisen seurauksena ylös nousseet juurakot näyttivät kaukaa nopeasti katsottuna suurilta pedoilta.

Karhupalon nuotiopaikalla nielaisin, apua mikä paikannimi.

Ennen Kiertämäjärven autiotupaa poroaidan portin seipäät seisoivat siististi toisiaan vasten aukon vierellä. Portin kohdilla oli tuoreet mönkijänjäljet mudassa, jätin portin sellaisenaan auki, olihan Luttojoen parkkipaikkaa edeltäneen aidan portti ollut kuitenkin kiinni.

DSC_5799
DSC_5806

Kiertämäjärven autiotupa (karttapaikka.fi linkki) oli erähenkeä uhkuva viiden hengen torppa. Tuvassa majaili yksi vaeltaja, vaihdoimme pihassa kuulumiset ja tulevat suunnitelmat. Pihasta oli hieman hankala löytää tasaista telttapaikkaa, sellainen löytyi läheltä rantaa.

Ensimmäisenä ennen teltan pystystä tai ruokailua säntäsin rantaan katselemaan pikkukalojen hyppelyä. Aurinko laski järven pohjoispäässä, fiilis oli mukavan seesteinen. Poroaidan portin mysteeri puhututti muita paikalle saapuneita, toivottavasti se oli tarkoituksella auki. Joku, jolla on oikeus ajaa mönkijällä kansallispuistossa oli sen kuitenkin jättänyt auki suurella todennäkköisyydellä, kun mudassa ei ollut muita tuoreita jälkiä.

Kävin Kiiskin kanssa kävelemässä järven rannalla. Onnellisuus ja jännitys huomisesta kiistelivät mielessäni keskenään, en ollut varma kulkisinko Anterinmukkaan tunturien yli vaiko mönkijäuraa myöten. Aamulla sen sitten näkisi.

Illan tullen myös kylmyys laskeutui. Päivä oli ollut lämmin, ilman villapaitaa ei enää pärjännyt. Olin jättänyt eristepatjani kotiin, yöllä kylmyys hohkasi ilmapatjan läpi. Epätoivoisena puin ensin vaatetta päälle, sitten vuorasin patjan Trekmatesin lämpöpeitteellä jota käytän teltan pohjan suojana. Yö oli todella levoton, jossain vaiheessa hätkähdin Kiiskin murahdukseen.

Kirjoitan vaelluspostaukset useammassa osassa. Toisen päivän tarina ansaitsee oman pitkän postauksensa!

DSC_5811

Blogin nimi muuttui!

DSC_5849

Ei hätää, mikään muu kuin nimi ei tule muuttumaan blogissani! Kirjoitukset löytyvät edelleen saman osoitteen alta. Blogin Facebook- sivun tulen todennäköisesti poistamaan, kun en muista ylläpitää sitä. Instagramista blogin tilin löytää edelleen @adventurelandlapland.

Blogini nimi on mietityttänyt alusta lähtien. Muutettuani Rovaniemelle ryhdyin kirjoittamaan blogia luonto-ohjaajan koulutuksesta ja nimi Adventureland Lapland kuvasti tulevia seikkailuja. Nimi putkahti nopeasti mieleen ja jäi elämään hanakalasti lausuttavana, mieleen jäämättömänä. Välillä en ole edes kehdannut sanoa blogini nimeä ääneen, olen mielummin kirjoittanut sen ylös paperille.

Nyt, kun asun vakituisesti Lapissa ja retkeilemisestä on tullut ennemminkin elämäntapa, Lappia seikkailumaahan viittaava nimi ei tuntunut pitkään aikaan enää ajankohtaiselta. Tai relevantilta.

Nimi Erämaan vaeltajatar kuvastaa kasvuani etelästä Saamenmaalle muuttaneesta vaeltamista aloittelevasta nuoresta naisesta uskaliaammaksi vaeltajaksi. Keskellä vadelmapuskaa seisoskellessani nimi ”vaeltajatar” putkahti mieleeni ja innostuin täysillä! Nopean googlauksen jälkeen kävi ilmi, että nimi on käytössä erinäisillä keskustelufoorumeilla ja instagramissa joten lisäsin ”erämaan” etuliitteeksi. Erämaan vaeltajatar, that´s me. Liikun eniten Kaldoaivin ja Paistunturin erämaiden puolella, sekä muut Suomen erämaa-alueet ovat lähellä sydäntäni.

Vaeltajattaresta tulee mieleen valtiatar. Viikon alussa olin vielä vaeltamassa Urho Kekkosen kansallispuistossa (alan pian kirjoittamaan postauksia reissulta!) ja päädyin kulkemaan poluttoman metsän halki. Olin haljeta pelosta, poluilla näkyi jälkiä hirvistä, yhdestä männystä löysin hyvin vanhat karhun raapimajäljet. Selvittyäni neljän kilometrin jälkeen Anterinmukan mönkijäuralle fiilis oli kuin valtiattarella – olin jälleen ylittänyt itseni!

Toivottavasti nimenmuutos ei aiheuta hämmennystä.

Palailen pian vaelluspostausten kera!

Kiilopäällä lasten kanssa – Poropolku pyörällä & kävellen

DSC_5744

Elokuun kohokohta oli ehdottomasti kahden yön mökkireissumme Kiilopäälle. Juhiksen ollessa omalla poikien reissullaan päätin käyttää yhteisen ajan lasten kanssa hyödyksi ja pakkasimme pojan läskipyörän mukaan suunnatessamme Urho Kekkosen kansallispuiston reunamille. Alunperin olin varannut meille huoneen hotellista, mutta koska koiranvahtia ei ollutkaan mukaan lähti myös Kiiski, saimme vaihdettua huoneen tunnelmalliseen Lapin mökkiin.

Ainoastaan Kiilopään valloitus jäi väliin sateisten päivien takia. Hyvin varustautuneina ulkoilimme paljon, tutustuimme Prospektorin kaivokseen (linkki Luontoon.fi – sivustolle) ja Saariselän kummituskämppään (linkki Retkipaikka.fi artikkeliin). Vietimme enemmän aikaa ulkona kuin sisällä, kokeakseen mahdollisimman paljon Saariselkä – Kiilopää alueella tulisi varata useampi päivä vierailulle.

Kiilopäällä on monia teemallisia lähireittejä jotka sopivat monenlaiselle retkeilijälle. Ensimmäisenä iltana kiersimme kilometrin pituisen Vasapolun jonka kaksivuotiaskin jaksoi kävellä hienosti. Reitit kulkevat Saariselän ja Kiilopään läheisyydessä.

DSC_5747
Tarkista, saako reitillä maastopyöräillä!
DSC_5743
Reitit ovat hyvin merkityt

Pisimmälle patikalle suuntasimme 5,3 kilometrin pituiselle Poropolulle. Polku on sallittu maastopyörällekin joten poika pääsi testaamaan taitojaan erilaisilla pohjilla. Saariselkä- Kiilopää- alueella saa maastopyöräillä vain niille tarkotetuilla poluilla, tarkistathan ennen polulle suuntaamista saako sillä pyöräillä.

Poropolku starttasi Kiilopään lähtöportilta, hieman haastetta tuotti alun muuttunut reititys. Pyöräily vasta kuluvalla polulla oli juurien ja vaivaiskoivikoiden takia haastavaa, taluttamalla pyörää päästiin vaikeimmat kohdat läpi. Vanha ura kulki uuden läheisyydessä, ilmeisesti reitin kosteuden takia se reititetään uudelleen? Uudenkin polun varrella oli haastavahko vedenylitys, jossa lenkkikengät kastuivat ja lapsen sai kantaa puron yli.

Pienempi kulki osan matkasta rinkassa. Kolean ja sateisen sään takia häntä paleli, pienellä kannustuksella pienikin jaksoi taapertaa tunturimaastossa hienosti!

DSC_5755
DSC_5750

Mun sielu lepää tunturijokien varsilla. Polulla riitti ihmeteltävää, poroaitaa korjaamassa olleet poronhoitajat mönkijöineen saivat kaksi silmäparia kiinnostumaan puuhistaan.

Reitin ongelmana olli puutteellinen kartoitus. B-barkin sovelluksesta ei löytynyt Poropolkua merkittynä ja Luontoon.fi- sivuston kartasta sai juuri ja juuri erotettua korkeuserot. Reitti alkoi hieman epäilyttää noustessamme Ahopäälle, olisin kartasta tahtonut tarkistaa miten reitti jatkuu tunturin rinteessä, jaksaisiko poika pyöräillä takaisin Kiilopäälle.

Avustin pyörän hinaamisessa ylös. Polun korkeimmalla kohdalla pidimme evästauon, polun jatkokin erottui alamäessä ja huoli siitä, ettei poika jaksaisi pyöräillä takaisin katosi.

DSC_5765
DSC_5767

Poika pyysi lupaa jatkaa matkaa pyöränsä kanssa alamäkeen, muistutin ettei polulta saa poistua ja poroilla merkittyjä reittimerkintöjä tulee seurata. Ei mennyt kauaa, kun hän katosikin pyöränsä kanssa alamäkeen.

Taapero valitteli kylmää joten laskin hänet maahan kävelemään. Tallustelimme hitaasti mäkeä alas, tyttö kahlasi lenkkareineen puroissa, kyselin eihän kengät kastu läpi -”EI”. Mitäpä sitä kieltämään, kun mökissä oli kuivauskaappi ja matkaa jäljellä vain muutaman kilometrin verran.

Huoli siitä, miten poitsu on pärjäillyt mäessä nousi kun etäisyytemme kasvoi. Vastaan tuli vaeltaja, en tohtinut kysäistä häneltä onko kaaharia näkynyt hänen puhuessaan puhelimessa. Pian mutkan takaa kuuluikin huhuilua ja poika seisoskeli pyöränsä kanssa meitä odotellen. Hän oli laskenut koko mäen alas pysähtymättä! Olin ylpeä taitavasta pyöräilijästä, polun kivikkoisuus vaati keskittymistä.

Reitti helpottui ja pyöräily sujui kyydistä nousematta perille saakka. Tyttökin tahtoi takaisin rinkkaan väsyttyään kävelyyn, hänkin jaksoi yllättävän kauan kävellä!

DSC_5770

Saapuessamme poroaidan portille katsoimme yhdestä kartasta missä olemme ja mihin suuntaan pitäisi lähteä. Poika osasi pienellä ohjeistuksella näyttää missä suunnassa maali sijaitsee. Kiilopään tunturikeskuksen leikkipuistossa vietimme hetken ennen mökille paluuta.

Poropolku sopii hieman isommille, luonnossa liikkumaan tottuneille lapsille. Jyrkän nousun takia on kuitenkin varauduttava kantamaan pienempiä ja tunturiolosuhteiden takia mukaan on varattava lämmintä viileämpinä päivinä. Reitti toimii talvella lumikenkäreittinä. Reitin kosteuden takia vedenkestävät kengät tulevat tarpeeseen.

Lähteenä käytin Luontoon.fi sivuston artikkelia Urho Kekkosen kansallispuiston reiteistä (Linkki https://www.luontoon.fi/urhokekkosenkansallispuisto/reitit)

Lounasretki Kalkujoen lammen laavulle

DSC_5680
DSC_5691-2

Jälleen kerran todistin, miksi Utsjoen geologinen polku on suosikkireittini alueen merkityistä poluista – sen vaihteleva ympäristö ja huumaavan kaunis tunturimaasto tarjoavat rauhan pienellä vaivalla. Laavulle päästäkseen on molemmista suunnista lähestyessä noustava mäki, vanhan lukion takaa aloittaessa polku kulkee rinteen jyrkemmässä sivussa ja on kivinen, risueläimiltä lähtiessä polku kulkee vaaran rinnettä myötäillen ja on helppokulkuinen.

Retkeni päämääränä oli nauttia luonnosta ja lounastaa laavun pihassa. Jätin autoni risueläimille ja lähdin kävelemään polkua seuraten verkkaisesti. Olen pidemmän aikaa kulkenut luonnossa podcastit korvilla, on huomattava ero rentoutumisen kannalta kuunnella pelkkiä luonnon ääniä. Keinotekoinen ääni vie huomion tärkeimmältä ja rauhoittuminen jää vähemmälle. Etenkin jos kuuntelee rikospodcasteja.

Kalkujoella iski haikeus. Asuimme vuosi sitten polun lähistöllä ja lenkkeilin usein joelle seuraamaan kevään etenemistä joen virrasta, lumien sulaessa se kuohusi vauhdilla kivikkoisessa uomassaan ja tulvi ylempänä suolle jolla tuli hiihdettyä ja kahlattua lenkkarit märkinä. Olen löytänyt uuden kotimme lähistöltä muutamia kohteita jolle palaan uudelleen ja uudelleen, onneksi Kalkujoki ei ole katoamassa ihan heti, toivottavasti ei lähivuosinakaan, joten voin palata sinne seuraamaan vuoden kulkua.

DSC_5692
DSC_5696
DSC_5698

Poroaidan portin jälkeen noustaan viimeinen rykäisy polun näköalaosuudelle josta näkee Tenojoelle saakka. Ennen laavulle laskeutumista pysähdyin katselemaan Johtalanvárrin rinnettä, kuten tapanani on jo vuosia ollut. Jäin hengittämään syksyltä tuoksuvaa viileää tuulta, tiedättehän selvän eron kesä- ja syystuulessa? Sen aistii. Syystuuli kertoo lähestyvästä lepoajasta, kaamoksen tulosta jolloin luonto lepää. Samalla se innostuttaa, elo-syyskuu ovat loistavaa aikaa retkeilylle ja vaeltamiselle, viimeiselle puristukselle ennen alkutalven lepoa.

Hätkähdin jonkin liikkuessa rinteessä, ensimmäistä kertaa vainoharhainen zoomailuni tuotti tulosta! Kyseessä ei tietenkään ollut karhu, vaan poro. Tarkemmin katsottuna niitä oli useampi.

DSC_5699
DSC_5701-2

Kalkujoen lammen rannalla ihastelin uutta nuotiorinkiä ja pöytäryhmää, jotka taidettiin rakentaa paikalle jo pari vuotta sitten? Uudenkarheus ei haitannut, paikka kaipasikin pientä päivitystä. Lammen ranta näytti erilaiselta, aivan kuin varvikkoa olisi raivattu. Epäilen muistavani väärin tai luonto on tehnyt harvennusta itsestään.

Lammen vastarannalle ilmestyi poroja syömään. Epätoivoisena annoin kameran laulaa, tiesin ettei linssi yllä kuvaamaan niin kauas selvästi.

Tekaisin tulet halkovaraston suojissa kuivina pysyneillä puilla ennätysvauhtia ja lämmitin kaakaovedet jetboililla. Sain hetkeksi seuraa ohikulkijoista, en oikein ollut juttutuulella (harvinaista!) mutta pieni rupattelu oli mielenkiintoinen retkeilijöiden kertoessa Kaldoaivi ultra trailiin osallistumisestaan. Respect!

Lounaaksi söin kaupan kylmähyllyltä lihiksen kahdella nakilla. Piti valmistaa pastaa, mutta jossain ajatuskatkoksessa päädyin harvinaisempaan herkkuun. Olen pikkuhiljaa oppinut viettämään aikaa paikoillaan, suussa naksahtelevia nakkeja mutustaessani seurasin peilityynen lammen hiljaista elämää.

DSC_5705

DSC_5710

Pikkuhiljaa alkoi olla aika hipsiä takaisin tielle. Voin suositella ulkoilua ennen työvuoroon lähtemistä! Olo oli todella virkeä ja reipas, vielä kun jaksaisi käydä luonnossa ennen aamuvuoroa. Not gonna happen.
Vastaan tuli useampi ihminen. Täytyy hakeutua jatkossa syrjempään, jos mielin saada yksinäistä rauhaa. On päiviä kun kaipaan poluille ihmisiä, joskus tarvitsen yksinäisyyttä hengähtääkseni ja saadakseni ajatukset kasaan.

Utsjoen Geologisesta polusta ja muista retkeilykohteista Luontoon.fi – sivustolla

Tekstit Geologisesta polusta blogissani