Erämaan vaeltajatar on kotiutunut syysvaellukseltaan rinkallinen kokemusta, sydän täynnä muistoja ja vatsapöpö mukanaan!
Vaellukseni alkoi elokuun loppupuolella Raja-Joosepista Luttojoen (karttapaikka.fi linkki) sillalta. Ajomatka Raja-Jooseppiin googlemapsin avulla meni miten kyseistä ohjelmaa käyttäessä voisi olettaakkin – ei ihan nappiin. Madellessani subwaylla (subarulla) epäilyttävän vähän ajettua metsätietä pitkin päätin kääntää auton ja kokeilla onneani muualta.
Oikea portti Luttojoen sillalle vievälle tielle on hyvin merkitty ja portin vieressä on tilava parkkipaikkakin. Talvella Luttojoen sillalle ei pääse autolla, kaipa sen voi jättää kyseiselle parkkipaikalle.
Hylättyäni autoni kääntöpaikalle aloitin vaelluksen innoissani Kiiski urheasti edellä tepastellen oma rinkka selässään. Kikestä huomasi että se tiesi mitä oltiin lähdössä suorittamaan.
Luttojoen ylittävä riippusilta huojui askelten mukaan. Katselin veden syvyyttä ja vastarannan hiekkarinnettä. Hiekkatiellä kohtasin mukavan pyörällä Anterinmukasta tulleen miehen, hänen reissunsa kuulosti menneen hyvin.
Olin tyytyväinen päätöksestäni vaeltaa maisemarikkaita polkuja pitkin helpolta tuntuvan mönkijäuran sijaan. Kävelin Kiertämäojan vedenylityspaikan ohi, siitä tulisin kahlaamaan kengät jalassa yli viidentenä päivänä.
Kiertämäoja on nimestään huolimatta komea joki. Sen mutkat ihastuttivat alusta alkaen, päätin nauttia vaelluksesta täysillä! Joen kauneus sai mieleni näkemään pelkkää vaaleanpunaista tulevasta seikkailustani.
Ensimmäisen tauon pidin Alemman Kiertämäjärven laavulla. Laavulla oli kaksi retkikuntaa ruokailemassa, menin hieman syrjemmäs Kiken kanssa valmistamaan oman lounaani. Kike oli ensimmäisestä päivästä lähtien todella levoton eikä kestänyt joillain taukopaikoilla ollenkaan jos poistuin parinkin metrin päähän sen luota.
Ennallistin kuivaamani ruoat ruokatermarissa ja lämmitin sen kaasukeittimellä. Kokeilussa oli valmisriisiä paprikan, hemapan, fetan, chilin, oliivin, tomaattimurskan ja papujen kera. Ihan hyvää! Uncle Ben´s valmisriisi painoi reilusti enemmän kuin muut ruokatarvikkeeni, söin sen kahdessa osassa päivän aikana.
Alemman Kiertämäjärven laavun ympäristöä kuvailtiin mökkimaisemaksi. En voinut kuin yhtyä mielikuvaan – paikka oli todella kaunis järvimaisemineen. Paikalla ruokaillut vaeltajapari oli mukavaa seuraa, saisin heistä juttukaverin myös yöpaikalla.
Ruokailun jälkeen seurailimme Kiertämäojaa etelään. Vastaan tuli pian kammin rauniot, oli pakko kurkistaa sisään – romahtanutta rakennelmaa asustivat enää vain pienet sienet. Kammin tapaiset jäljet historiasta ovat mielenkiintoisia, kuka mahtanee olla sen rakentanut henkilö? Millaisia iltoja kammissa on vietetty? Onko sitä käytetty kalastustukikohtana vaiko poronhoidon yhteydessä?
Matka Kiertämäojaa myötäilevää polkua pitkin oli vaihtelevan soinen. Kuivilla alueilla sain ihastella vanhaa mäntymetsää, välillä kelottuneet puut loivat tunnelmaa ja taas kierreltiin kosteikoissa. Yhdessä kohtaa oli selvästi myrsky myllertänyt metsässä, kelopuita makasi ryhmittäin metsässä, kuin sodan käyneinä.
Jo ensimmäisestä päivästä lähtien pelko karhuista kulki mukana pienenä tunteena rintalastalla. Puun kaatumisen seurauksena ylös nousseet juurakot näyttivät kaukaa nopeasti katsottuna suurilta pedoilta.
Karhupalon nuotiopaikalla nielaisin, apua mikä paikannimi.
Ennen Kiertämäjärven autiotupaa poroaidan portin seipäät seisoivat siististi toisiaan vasten aukon vierellä. Portin kohdilla oli tuoreet mönkijänjäljet mudassa, jätin portin sellaisenaan auki, olihan Luttojoen parkkipaikkaa edeltäneen aidan portti ollut kuitenkin kiinni.
Kiertämäjärven autiotupa (karttapaikka.fi linkki) oli erähenkeä uhkuva viiden hengen torppa. Tuvassa majaili yksi vaeltaja, vaihdoimme pihassa kuulumiset ja tulevat suunnitelmat. Pihasta oli hieman hankala löytää tasaista telttapaikkaa, sellainen löytyi läheltä rantaa.
Ensimmäisenä ennen teltan pystystä tai ruokailua säntäsin rantaan katselemaan pikkukalojen hyppelyä. Aurinko laski järven pohjoispäässä, fiilis oli mukavan seesteinen. Poroaidan portin mysteeri puhututti muita paikalle saapuneita, toivottavasti se oli tarkoituksella auki. Joku, jolla on oikeus ajaa mönkijällä kansallispuistossa oli sen kuitenkin jättänyt auki suurella todennäkköisyydellä, kun mudassa ei ollut muita tuoreita jälkiä.
Kävin Kiiskin kanssa kävelemässä järven rannalla. Onnellisuus ja jännitys huomisesta kiistelivät mielessäni keskenään, en ollut varma kulkisinko Anterinmukkaan tunturien yli vaiko mönkijäuraa myöten. Aamulla sen sitten näkisi.
Illan tullen myös kylmyys laskeutui. Päivä oli ollut lämmin, ilman villapaitaa ei enää pärjännyt. Olin jättänyt eristepatjani kotiin, yöllä kylmyys hohkasi ilmapatjan läpi. Epätoivoisena puin ensin vaatetta päälle, sitten vuorasin patjan Trekmatesin lämpöpeitteellä jota käytän teltan pohjan suojana. Yö oli todella levoton, jossain vaiheessa hätkähdin Kiiskin murahdukseen.
Kirjoitan vaelluspostaukset useammassa osassa. Toisen päivän tarina ansaitsee oman pitkän postauksensa!
Erämaan vaeltajatar 