Luiron kierros on monelle vaeltajalle tuttu. Mutta millaista on vaeltaa talvella lumoavien tunturien, vanhojen mäntymetsien ja kiemurtelevien jokien varrella?
Luiro on itselleni tuttu kolmen vaelluksen ajalta, mutten koskaan ole kulkenut Palovangan kautta Lankojärvelle. Haaveenani talven yksinvaellukselle oli rentoutua, viettää stressitöntä vapaa-aikaa luonnon keskellä ja kokea tämä mystinen pätkä.
Päivä 1 – Kiilopäältä Suomunruoktulle n. 13 km
Neljän yön vaelluksen ajattelin ottaa mahdollisimman rennosti. Edeltävät yksinvaellukseni ovat olleet raskaita erämaavaelluksia, pitkän talven päätteeksi kaipasin jotain iisimpää. Valmiilla urilla hiihtäminen metsissä kovilta tuulilta suojassa oli houkutteleva vaihtoehto. Myös ajatus muiden vaeltajien tapaamisesta ilahdutti, nyt ei ollut fiilistä hiihtää päivätolkulla ilman muita ihmiskontakteja.
Kiilopäällä sää oli mälsän pilvinen ja mitä korkeammalle avotunturiin Niilanpäällä pääsin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Käväisin Niilanpään päivätuvalla juomassa ja lämmittelemässä ennen kuin jatkoin matkaani Suomunlatvan laavulle.
Niilanpäälle saakka reitti on viitoitettu, sen jälkeen vaeltaja on kartan ja kompassin armoilla. Puhelin lakkaa toimimasta jo Terävänkivenpään itäpuolella. Jokilaaksossa on vain harva paikka jossa puhelin toimii.
Näin kevättalvella kansallispuistossa liikkuu suurempia vaellusryhmiä ja yksittäisiä vaeltajia. Tupia huolletaan ahkerammin kuin keskitalvella ja hyvällä säällä hiihtäjä pääsee tuvalta toiselle kelkanjälkeä pitkin. Suomunlatvan laavulle päästessäni näin jo kaukaa hyvän ahkionjäljen jatkavan matkaa kohti Suomunruoktun autio- ja varaustupaa.
Laavulla pidin pienen evästauon. Lounasta en ollut varannut ensimmäiselle päivälle, valmiit eväsleivät ja mustaherukkamehu termarista riittivät.
Kekkosen kansallispuistossa on maaliskuun alussa riehunut vatsatautiepidemia, josta varoittavat infolappuset roikkuivat laavun seinältä. Teltassa oksennustaudin kokeneena olin varautunut omin astioin, käsidesillä ja tupien käyttöä vältellen. Muutenkin suosittelen käyttämään omia vesiastioita tuvissa, ikinä ei voi tietää mihin astioita on käytetty tai mitä niissä on lillunut.
Myöskään valmiisiin uriin ei tule luottaa – vaikka edelläni oli hiihtänyt isompi vaellusryhmä, oli tuuli ehtinyt peittää osan urasta lumella. Talvella Suomunruoktulle hiihdetään Suomujoen itäpuolta.
Oli ihanaa päästä metsään hiihtämään! Ja täysin yksin. Ihastelin keloutuvia mäntypuita ja kuuntelin harjuilla humisevaa tuulta. Matkan varrelle sattui yksi ulkomaalainen telttaporukka, muuten sain hiihdellä päivän yksin.
Suomunruoktulle saapuessani päivän 13 kilometriä tuntui jaloissa. Autio- ja varaustupa oli täynnä porukkaa ja pihalla oli useampi teltta.
Laitoin telttani vaellusryhmän jatkeeksi. Ilokseni bongasin kaksi somesta tuttua opasta, oli mielenkiintoista seurata heidän rauhallista menoaan.
Kun on telttaillut viime aikoina lähinnä avotunturien puolella, tuli lumen määrä yllätyksenä. Pystytin telttani valmiiksi tampatulle alueelle jonka ympärillä lunta oli yli polven. Hangessa kahlatessani mietin näyttäväni varmasti todella pätevältä.
Hieman epäilytti hakea vettä joesta avoimelta vedenhakupaikalta, josta muutkin vetensä hakivat. Sormet ristissä toivoin oksennustautia aiheuttaneen viruksen poistuvan maasto-olosuhteista herkemmin.
Illalla ulkona puuhastellessani satuin nostamaan katseeni hangesta sopivalla hetkellä – kettu ruokaili noin kahdenkymmenen metrin päässä! Komea repolainen kaiveli tyhjää telttapaikkaa selvästi löytäen jotain syötävää sieltä.
Päivä 2. Suomunruoktu – Tuiskukuru – Luirojärvi n. 20 km
Illalla omnifuelini ei yllättäen taaskaan pelittänyt. Sillä on ärsyttävä tapa sylkeä bensaa liekin sekaan jolloin esilämmitys ei toimi ja parhaimmillaan keitin sammuu. Olen ostanut näitä tilanteita varten pienemmän omnilite ti:n, jolla kokkailin loppureissun ruuat.
Aamiaiseksi keittelin kunnon purukahvit ja puuron. Vesiä en paljoa keitellyt, vaeltamisen aikana juon mielummin kylmää mehua kuin kuumaa teetä.
Kahdeksalta pihasta lähti kovaääninen ryhmä liikkeelle. Onneksi olin jo hereillä! Tuli hyvin selväksi minne porukka seuraavaksi jatkaa matkaansa. Viereinen ryhmä oli todella hiljainen.
Olin viimeinen joka lähti liikenteeseen. En voi tarpeeksi painottaa sitä, kuinka ihanaa oli vaeltaa! Männyt, kivien päälle kertynyt hanki ja maaston muodot hivelivät mieltä, suksi luisti hyvin eikä ahkiokaan kaatuillut.
Aitaojalla pidin ensimmäisen tauon, vasta kaksi kilometriä hiihdettyäni. Olin tehnyt pussillisen ruisleipää valmiiksi, ei tarvinnut kuin napata leipä pussista ja nauttia.
Vintilätunturin rinne on tunnetusti jopa ehkä pelkoa herättävä, ainakin alamäkeen. Rinteessä voi joutua riisumaan sukset, jos ei pito riitä. Yllätyin suuresti kun pääsin koko rinteen ylös sukset jalassa, kiitos nousukarvojen!
Vintilätunturilta avautuvat kauniit maisemat Nattasten ja viereisten Pikkutunturien rinteeseen. Hiihtelin yhden lounastamassa olleen vaellusryhmän ohitse ja laskeuduin Solustamaselän suoalueelle juomatauolle. Energiaa riitti, piti malttaa tauottaa.
Suon jälkeen on vielä yksi matala nousu ennen jyrkkää laskua Tuiskukuruun. Mäessä kohtasin vaeltajan jolla oli vastikään katkennut sauva. On hauskaa, miten sitä normaalista poiketen pysähtyy noin vain juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vaeltajat ovat yhtä isoa porukkaa.
Päätimme ratkoa sauvaongelman tuvalla ja lähdin laskemaan rinnettä alas. Rinteessä sai jarrutella, en suosittele laskemaan ahkion kanssa jos olet ensimmäisiä kertoja liikkeellä.
Tuiskukurussa annoin vaeltajalle telttakiilana käyttämäni auraustikun pätkän, jos hän olisi sillä saanut korjattua sauvansa. Söin lounasta termarista ja päätin jatkaa matkaa vielä Luirojärvelle saakka.
Tuiskukurusta on vain kahdeksan kilometriä matkaa Luirojärvelle. Moottorikelkkaura kulkee kesäreittiä myötäillen ja kiertää Luusuanvaaran sen eteläpuolelta. Laskeva aurinko loi säteitään metsään hiihtäessäni hiljakseen kohti toista yöpaikkaani. Kantapäätä alkoi särkeä ja päivän kilometrit painaa.
Luirojärvelle hiihtäessäni osuin paikalle juuri oikeaan aikaan – Lupukkapäät ja Sokosti loistivat valkoisina järven rannoilla.
Etsin hetken aikaa sopivaa telttapaikkaa autiotuvan läheltä mutta lopulta soluttauduin telttailijoiden läheisyyteen Kuuselan kämpän naapuriin. Illan aikana selvisi telttakunnan olevan Eräkarkun eräopasopiskelijoita. Tuli tervetullut olo kun sain heti kutsun saunomaan ja opiskelijoita tuli juttelemaan.
Upottava hanki tuli hieman yllätyksenä telttaa pystytyäessäni. Ei avotunturissa ole tarvinnut miettiä upottavaa hankea! Ihan hävetti kun välillä uppoilin polvia myöten hankeen myrskynaruja sitoessani. Kaivoin polun teltan ympärille ja sain ohikulkijalta jopa kehuja miten hyvältä telttarutiinini näyttivät. Tuli hyvä fiilis!
Illalla päivällisen jälkeen pimeyden laskeuduttua kävin kävelemässä järvellä ohuita revontulia ihaillen. Kuu möllötti toisella puolella hangen naristessa pilkkisaappaideni alla. Oli hiljaista suuresta vaeltajamäärästä riippumatta.
Toisessa osassa vaelluskertomustani syvennyn Luirojärvi- Lankojärvi väliin, huomasin ettei netistä löydy paljoa tietoa millainen alueella on kulkea talviaikaan.
Erämaan vaeltajatar 