Pallastunturi – Nammalankuru 13km

DSC_8477 DSC_8482
DSC_8486Jätin autoni Pallastunturin luontokeskuksen pihaan. Sää oli kamala, kova tuuli ja tihkusade eivät kannustaneet ollenkaan lähtemään nousemaan korkeammalle tunturiin. Kävin luontotuvalla tiedustelemassa varaustuvista, lopulta päädyin jättämään tupien vuokrauksen väliin koirani takia. Otin pullakahvit ja keskustelin muiden paikallaolevien kanssa tulevasta retkestä.

Luontokeskuksen vessassa kävin pukemassa lisää vaatetta ylleni. Sää oli onnekseni sillä välin rauhoittunut ja pääsin matkaan tyyntyneessä tuulessa. Pallastunturin Pyhätunturi nousi edessäni korkeana ja saavuttamattoman tuntuisena. Etenin hitaasti, mihinkään ei ollut kiire. Hiljalleen taakseni avautuivat upeat maisemat etelään.

Päästyämme huipulle kova tuuli ja sade alkoivat uudelleen. Kohtasimme keskellä reittiä istuskelevan naisen, joka huonosta kelistä riippumatta vietteli kahvitaukoa. Olin kulkenut jo lyhyessä ajassa nelisen kilometriä, Rihmakurun kodalle matkaa olisi vielä kuusi jäljellä. Olen kerran aikaisemmin talviaikaan kulkenut saman välin, joten kartan olin jättänyt rinkkaan piiloon. Maisemat olivat kyllä aivan erilaiset kuin tuolloin talvella, ja oli hullua ajatella että me tosissaan kahlattiin lumihangessa tuolloin! Jatkoimme Kiiskin kanssa matkaamme. Vastaan tuli vielä kaksi naista lisää, jotka huolestuneina varmistivat olevansa oikeassa suunnassa. Lohduttelin heitä, että edessä olisi enää pelkkää alamäkeä.

DSC_8489 DSC_8496
DSC_8500
Sää kirkastui jälleen. Kulku oli mukavaa kauniissa maisemissa auringon paistaessa. Edessä olevien tuntureiden takaa näytti vauhdilla tulevan lisää vesisateita. Pidin pienen evästauon, söin välipalapatukkaa ja katselin kuinka Kiiski puuhaili omiaan kauempana kiven päällä.

Rihmakuruun laskeutuessani huomasin, ettei kaikki ole oikein kunnossa. Jo edeltävänä iltana kotona epäilin olevani tulossa kipeäksi, mutta sen hetkisen kunnon perusteella lähdin matkaan. Kiviset rinteet ovat aina hankalia kulkea alas, mutta tällä kertaa jalkojani pakotti ja nilkkoja särki. Alastuloon minulla meni aikaa tuhottomasti. Mihinkään ei onneksi edelleenkään ollut kiire. Ilahduin, kun Rihmakurun kodan katto tuli metsiköstä näkyviin.

DSC_8508
DSC_8510 DSC_8512
Kodalla pidin pidemmän evästauon. Olo oli yllättävän pirteä kymmenen taakse jääneen kilometrin jälkeen. Kodan alue oli viihtyisä.

Matka jatkui. Säästyin loppumatkalla sateilta. Hiljalleen myös Nammalankurun autiotupa alkoi tulla näkyviin ja korviini kantautui kauhea älämölö. Olin hieman pettynyt, ajattelin että paikalla olisi muita ihmisiä joista lähtisi toki ääntä, mutta kuulemani oli jotain aivan uutta…

… Päästessäni tuvan pihaan yllätyin positiivisesti äänten lähtevän lapsijoukosta. Siistiä! Lapset vanhempineen olivat ilmeisesti juuri päässeet leiriytymään tuvalle ja puuhastelivat porukalla pihalla. Kuljin tuvan taakse, josta etsin sopivan paikan teltalle. Kytkin Kiiskin vaivaiskoivuun kiinni vaijerilla ja aloin koota telttaa.

Koska en ole montaakaan kertaa koonnut Trimmin telttaani, sain jonkun aikaa käännellä ja väännellä sitä paikoilleen. Lopulta teltta seisoi paikoillaan tukevasti ja pääsin aloittelemaan iltapalan laittoa. Samaan aikaan Kiiski söi omaansa taustalla.

DSC_8522 DSC_8518
Kaasukeitin ei jostain syystä toiminut kunnolla ja sadekuuron yllättäessä kaadoin lämpimät vedet pussipastani sekaan. Kömmin kuraisen Kiiskin kanssa telttaan sisään syömään. Kylmähkö pasta maistui nälkäisenä niinkin, söin vielä hieman pähkinöitä jälkiruuaksi ja aloin laittamaan makuupaikkaa valmiiksi.

Kuuroilevan sateen jälleen väistyessä kävin tekemässä iltatoimet ja nakkasin rinkan autiotuvan kuivatushuoneeseen. Olin aivan yllättynyt sen olemassaolossa! Kävikin ilmi, että entinen tupa on purettu ja tilalle rakennettu tuo hieno yksilö. Jutustelimme pihalla muiden vaeltajien kanssa, lähinnä Kiiskistä ja lapinkoirista yleensäkin. Suomenlapinkoira näyttää kiinnostavan monia ja Kiiski saikin useat halit ja silitykset matkamme varrella.

Laitoimme hiljalleen nukkumaan sateen yllättäessä jälleen. Valvoskelin pitkään, ennen kuin sain lopulta unenpäästä kiinni.

Ensimmäisen päivän vaellus sujui hyvin, olo oli kipeä mutta kaikinpuolin hyvä ja tyytyväinen. Ruoka ei maistunut kunnolla ja siitä olin huolissani. Reitti Pallakselta Nammalaan on lähinnä kivistä ja vaikeakulkuista.

Nuorgam; Skáidejávrin reitti

DSC_8385
DSC_8391
DSC_8399 DSC_8411
Pulmangintien varrella sää vaikutti vielä kohtuullisen hyvältä. Olin toki varustautunut sadekelille, mutta kenkävalintani meni pieleen ja lenkkikenkäni kastuivat heti moottorikelkkareitin portin läpi kuljettuani suolle, jota pitkospuut poluttivat vain satunnaisilla kosteikoilla.

Pororitilän lähelle jättämä autoni alkoi jäädä taaksepäin kun astelin merkattua reittiä pitkin kohti Skáidejávria. Kapustarinnat viheltelivät piiloistaan tutulla tavallaan, ne tuovat läsnäolollaan omanlaista turvallisuudentunnetta kulkiessani yksin luonnossa. Jos ne yhtäkkiä hiljenisivät, vannon, että saattaisin hieman jopa säikähtää!

Skaidijärven polku oli hyvä kulkea, sen lukuisat kosteat kohdat olisivat mielestäni vaatineet muutamat pitkospuut lisää. Maisemat olivat jylhät monikerroksisten sadepilvien takia ja katsottavaa riitti kilometritolkulla. Mietiskelin tulevaa vaellustani ja hain retkeltäni seikkailufiilistä, jonka tavoitin saapuessani Skaidijärven rantaan.

DSC_8417 DSC_8421
DSC_8426 DSC_8427
Ranta oli hiljainen. Sadepisarat alkoivat ropista takkiani vasten kovan tuulen saattelemana, joten hipsin kiireellä laavun sisälle. Laavu oli siisti, jätin terveiset vieraskirjaan ja söin vähäiset evääni ulos ovesta katsellen. Sain kulutettua aikaa sen verran, että ulos astellessani sade ja tuuli olivat laantuneet. Kiersin aikaisemmin ylittämäni suon ja seurasin reittimerkkejä kohti Nuorgamin istumakiveä.

Luulin, että istumakivi olisi tasainen, istuttava kivi. Tosiasiassa olin kävellä sen ohitse, kunnes hoksasin suuressa lohkareessa tumman kyltin. Kyltti osoittautui kartoitusmuistomerkiksi. Kivestä itsestään löytyy sen verran tietoa, että muinoin sitä oltaisiin käytetty levähdyspaikkana. Ei ihmekään, kivi suojaisi nykyäänkin koonsa ansiosta kulkijan kovimmiltakin tuulilta.

DSC_8437 DSC_8440
DSC_8451
Tallustelin Pulmangintietä pohjoiseen päin takaisin autolleni. Pysähdyin vielä kuvaamaan aivan tien laidassa laiduntavia poroja.

Reitti on 5,8 kilometrin pituinen ja helppo kulkea kosteikoista huolimatta. Tsekkaa myös talven reissumme Skaidijärvelle!

Skáidejávrin reitti alkaa Nuorgamin Pulmangintien varrelta juuri ennen pororitilää, joka on merkattu kyltein. Reitti loppuu Istumakivenvaaralle, joka on suuren asfaltoidun levikkeen vieressä. Reitin voi kulkea kummin päin vain. Reitti on 5,8 kilometrin pituinen.

Lähtöfiiliksiä Pallaksen vaellukselle

DSC_8405 DSC_8400
Vaikka tätä reissua on suunniteltu kuukauden verran, silti huominen lähtöpäivä tuntuu tulevan vastaan hyvinkin nopeasti. Minulla pitäisi olla kaikki tarpeellinen pakattuna, mutta takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että jotain  tärkeää puuttuu…

Rinkkani painoi viime kesänä keskimäärin 20-22 kiloa. Nyt teltan vaihdettuani kevyempään painoa on vain 16 kiloa! Voisin siis pakata mukaan halutessani vaikka paksun villapaidan, mutta pyrin pärjäämään pakkaamillani vaatteilla.

DSC_8469 DSC_8396
Säätiedotukset lupaavat kylmää ja tuulista. Toivon, että säätiedotus vaihtuu suotuisemmaksi, mielummin se kylmyys kuin kova tuuli. Jokaiselle kolmelle yölle on tupamahdollisuus, mutta jos paikalla on joku joka ei koiraa tahdo tuvan sisälle, nukun teltassa Kiiskin kanssa. Koira kun on viimenen joka tupaan pääsee, enkä tahdo jättää sitä yksin ulos yöpymään.

Olisi mukavaa, jos paikalla olisi muitakin vaeltajia. Viime kesän viimeisen päivän ruuhkia en toivo, koska leiriytyminen koiran kanssa voi olla hankalaa väenpaljouden takia. Etenkin, jos koiria tulee vastaan yhtä paljon kuin viimekin vuonna… Seurassa on turvallisemman tuntuista nukkua.

DSC_8379 DSC_8192

Tässä postaus viime vuoden valmisteluihin, tässä taas samankaltainen listaus vaatteista joita otan mukaan tälläkin kertaa.

Huomenna vaellukseni alkaa Pallastunturin luontokeskuksen luota, reitin eteläiseltä lähtöpisteeltä. Viime vuonna kuljin reittiä Pohjoisesta etelään ja päätin reissuni Vuontisjärvelle. Reissuni on siis päivän pidempi. Takaa-ajatuksena tässä on sekin, että nyt ei tarvitse nousta Pyhäkeron rinnettä ylös :D.

Tässä postaukset viime reissulta;

Hetta-Sioskuru 

Sioskuru-Pahakuru

Pahakuru-Vuontispirtti

Metsäpalovaroitus näyttäisi olevan alueella voimassa vielä tiistaihin saakka. Mukanani on kaasukeitin, jolla saan hyvin valmistettua eväät. Hieman harmittaa, että iltaiset nuotiofiilistelyt taitavat tällä kertaa jäädä väliin.

Toivottavasti reissussa on pieniä haasteita, lämpimiä hyvin nukuttuja öitä ja lukuisia hyviä hetkiä.

Mulla on yksi ajastettu postaus keskiviikolle  Skáidejávrin reitistä tulossa. Muuten palaan blogin pariin joskus viikonlopun aikana!

*Kuvat on otettu mm. Skáidejávrilta, Ellin polulta ja Trimm- telttakuva on anoppilasta. Teltasta on tulossa oma postauskensa.

10 vuotta

blogiiinvaellusp3vaelluspcc

10!

Ajatella. Siitä on pian kymmenen vuotta, kun lähdin vaellusrippikouluun ja löysin retkeilyn ilot.

Näiden 10 vuoden aikana on tapahtunut ja sattunut, on ollut ala- sekä ylämäkiä. Muuttoja, työpaikkoja…. Yksi asia on kuitenkin pysynyt mukana kaikesta huolimatta – luonto. Se on tarjonnut minulle ystäviä, harrastuksia, koulutuksen, kasvattanut minut tälläiseksi henkilöksi kuin olen ja kaikista tärkeimpänä olen saanut rinnalleni kihlattuni sekä yhteisen poikamme.

Ennen vaellusriparia olin kuten muutkin samanikäiset, ei hajuakaan mitä haluan ammatikseni tehdä (kirjoittaa halusin, ja sitähän mie onnekseni teenkin juuri nytkin), eikä tietoakaan siitä, että innostuisin niinkin siististä jutusta kuin vaelluksesta kertaheitolla!

Vaikka silloin vuosia sitten Lumikerolla kekkasin, että minusta voisi tulla vaellusopas ammatiltani, olen tyytyväinen päätökseeni jättää vaellus pelkäksi harrastukseksi. Ennen viime kesän ensimmäistä yksinvaellusta kriiseilin, etten ole missään hyvä. Ei ole mittaria jolla mitata sitä kuinka hyvin osaa vaeltaa, mutta voin sanoa, että nyt tiedän mikä on se mun ”the juttu”. Se on retkeily ja vaeltaminen.

Ajatella, että kymmenen vuotta sitten tehty vaellus on lopulta vienyt minut tänne jossa tälläkin hetkellä olen. Hetkessä pienetkin asiat voivat vaikuttaa tulevaisuuteen pidemmälläkin tähtäimellä.

Tämän henkilökohtaisen ”juhlavuoteni” kunniaksi palaan jälleen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja tällä kertaa vaellan koko 55 kilometrin pätkän. Aloitan reissuni Pallastunturin luontokeskuksen pihalta ja päätän sen neljäntenä päivänä Ounasjärven rantaan.

Pallas-Yllästunturin alueella olen pyörinyt jo monet kerrat, alue on muuttunut tutuksi ja turvalliseksi. Ajattelin kartoittavani vaellustaitojani vielä tämän kesän tutuilla paikoilla ennen kuin suuntaan haastavimpiin kohteisiin, kuten Sevettijärvi-Nuorgam- reitille.

Pian siis lisää tulevasta vaelluksesta!

Onnea kaikille eilen valmistuneille! (Minullekin)