Mä kammoan ahtaita paikkoja ja ajatuskin lumikammissa yöpymisestä sai ahdistumaan. 30 senttiä lunta ympärillä ja päällä? Ja pitäisi vielä nukkua yö rauhassa?
Viime talvena teimme lasten kanssa lumikammista liian pienen. Jo tuolloin poitsu kaivoi suurimman osan, huolehdin vain että seinämät pysyvät tarpeeksi paksuina. Tänä talvena kasasimme lumet kolauslumien lähelle ja saimmekin aikaan komean nyppylän.
Kasa sai jähmettyä vuorokauden ajan ennen kuin ryhdyimme kaivamaan. Kaivaukset tehtiin kahtena päivänä ajanpuutteen takia. Tuona ainaka kammi ehti jäätyä tiiviiksi ja turvallisemman tuntuiseksi itselleni. Yleensä pari tuntia riittää lumen tiivistymiseen.
Poitsu teki tosissaan suurimman työn ja vieläpä mielellään! Välillä auttelin kaivamalla tilaa suuremmaksi ja poistamalla lumia sisältä. Lapset olivat kammista innoissaan, he saavat leikkiä siellä valvotusti.
Käytimme kaiveluissa merkkitikkuja hyödyksi. Oviaukosta tuli liian suuri, kun en pienemmästä uskaltanut sisään ja kammista peruuttaen poistuessani onnistuin takapuolellani rikkomaan sitä lisää.
Noh. Koitti se kamala yö kun uskallauduin kammiin yöksi. Päivä oli ollut ulkoilun täytteinen ja väsymys painoi, uskoin nukkuvani näin paremmin.
Käytin makuualustana porontaljaa sekä ridgerestin solumuovipatjaa. Otin Järvenin tunturiviitan varuiksi mukaan jos en tarkenisi -18 asteen makuupussillani. Pakkasta oli -11 astetta.
Ensinnäkin en ollut ajatellut ollenkaan miten kammiin kömmitään niin ettei vaatteet kastu lumesta. Ja menin kammiin vieläpä pää edellä vaikka tarkoitus oli yöpyä pää ovelle päin. Hetken konttailun jälkeen olin saanut kengät ja untuvatakin pois sekä laitettua yöpymisvarusteet paikoilleen.
Kammissa tosissaan oli lämpimämpi kuin ulkona! Lattia vietti oviaukolle päin joten valuin patjalta alemmas ulos päin. Laitoin toisen solumuovipatjan oviaukkoon suojaksi (ja tätä kirjoittaessa muistin jättäneeni molemmat patjat kammiin ja ulkona 15 metrin tuuli!!) ja sain katsella paljaaksi jääneestä aukosta kirkasta tähtitaivasta. Hetkeksi ahdistus kammista katosi.
Laittaessani nukkumaan mielessä pyöri miten tulen vähintään tukehtumaan romahtavan lumen alle.
Heräsin ensimmäisen kerran kolmelta, kuinka ihanaa olikaan tajuta että olin nukahtanut (ja elossa). Viideltä heräsin pakkasen purressa nenänpäästä. Seuraavat kaksi tuntia menivät parempaa asentoa etsiessä, luisuin patjalta vähänväliä lumelle joka hohkasi kylmää pussiin.
Seitsemältä herätyskello soi. Jes! Tammikuun ensimmäinen yö suoritettu ja kaiken lisäksi täysin uudessa ympäristössä. Kammi ei romahtanut eikä selkäkään ollut kipeä. Vain nenä näytti hieman ottaneen kylmää. Työpäivä alkoi oikein mukavasti.
Ja tosiaan, hautasin kammiyön niin hyvin mielestäni että unohdin jättäneeni sinne patjat. Kovasta tuulesta huolimatta ne olivat edelleen paikoillaan.
Antaisin vinkiksi lumikammia kaivavalle tehdä pohjasta tasainen ja tilasta mahdollisimman sopivan omalle pituudelle. Kammi on ollut pihassa nyt yli viikon ja sen päälle on satanut lunta, puhkaisen kammin tekemällä siihen ikkunan jotta lapset saavat leikkiä siellä valvotusti. Luontoon tehdyt lumikammit kannattaa romahduttaa oman yöpymisen jäljiltä ettei kukaan tai mikään jää sinne vahingossakaan loukkuun.
Tahtoisin tammikuulle vielä yhden telttayön tunturiolosuhteissa harjoituksen vuoksi. Saa nähdä minne suuntaan!
