Sunnuntai aamuna lähtö tunturiin kutkutteli mielessä. Millään en olisi jaksanut laittaa lumikenkiä tai suksia jalkaan lauantain lumikenkäilyn ja perjantain kotiinpaluun jälkeen, joten päädyin starttaamaan kelkan ja hurautin Ailigas- tunturille päivän valoisimpaan aikaan.
Aluksi jännitin ylösajoa uuden lumen takia ja miehen kanssa pohdittiin mitä tehdään jos jään yksinäni johonkin rinteeseen kiinni enkä saa kelkkaa irti ilman apua. Joka tapauksessa päätin lähteä ja olin tyytyväinen päätökseeni!
J:n on pitänyt jo monen talven aikana opettaa mulle umpisessa-ajon saloja, mutta joka pääsiäinen hoksataan olevan jo liian myöhäistä. Viime päästäisenä toimin kuskina ja syvemmässä lumessa ajo (J kyydissä!) meidän pökötillä onnistui oikein hyvin – yksin en vain tahdo vielä lähtä koettelaan tunturien puuteria.
Onneksi reitti Ailikkaalle oli hyvin ajettu ja tampattu, pääsin kelkkareitille hyvin ilman ongelmia. Hurautin reittiä myöten etelään ja kuvasin karun kaunista sähkölinjaa, joka omalla tavallaan ei kuulu ollenkaan maisemaan. Syvempänä Kaldoaivin erämaata se muistuttaa joka kerta arjesta ja ihmisen läsnäolosta, vaikka erämaassa kaipaa enemmän luonnonrauhaa ja taukoa tekniikasta.
Linjaa kuvattuani hurautin Palopäälle kuvaamaan aurinkoa. Kauempana porotokka tarkkaili puuhiani ja päätin olla häiritsemättä niitä sen enempää. Täytyy ensi kerralla ottaa zoomiputki mukaan, jotta voin kuvata poroja poroystävällisellä tavalla.
Ajelin Palopään rinnettä myöten poroaidan päähän ihastelemaan auringon viimeisiä säteitä. Paluumatkalla pötki kettu kauheaa vauhtia pakoon ja jäi sopivan matkan päähän tiirailemaan perääni.
Olisipa talvi jo niin pitkällä että töiden jälkeenkin päivänvaloa riittäisi pitkälle iltaan. Ajattelin tässä jossain sopivassa vaiheessa hurauttaa takaisin Ailikkaalle lumikenkien kera, kelkan jätän parkkiin jonnekin ja käyn heittämässä pienen lenkin tunturiin.
Erämaan vaeltajatar 