Yö Ellinpolulla

DSC_8887 DSC_8867
Aina ei ole aikaa lähteä pidemmälle yöreissulle, siispä Erätoveri E:n kanssa päätimme yöpyä jossain kylän lähistöllä. Vaihtoehtoja ei tullut paljoa mieleen, lopulta päätimme suunnata Ellinpolulle. Taru kummittelevistä muinaisjäännöksistä ja pahaenteisen niminen Kuolleiden Kuolpuna eivät estäneet suunnitelmiamme.

Lähdimme ilta kahdeksalta liikenteeseen. Matkaa kodalle Tenojoen rantaan tieltä ei ole kuin parin kilometrin verran ja taivallus kävi joutuisaan. Kodalla aloimme etsiä teltalle sopivaa paikkaa, hieman kauempaa mäntymetsästä. Paikka löytyikin hetken etsiskelyn jälkeen ja pystytimme teltan ennen muita iltapuuhia.

Hyttysten määrä lisääntyi räjähdysmäisesti lämpimässä metsässä. Hyttysmyrkytkään eivät tuntuneet pitävän niitä loitolla – siirryimme rantaan nuotiopaikalle, joskopa savu saisi ne loittonemaan.

DSC_8868
Koska metsäpalovaroitus ei ollut enää voimassa, uskalsimme tehdä tulet sille tarkoitettuun tulipesään. Pieni tuulenvire ja savu saivat suurimmat hyttysparvet kaikkoamaan. Söimme iltapalaa ja ihastelimme tunturin taa laskevaa aurinkoa.

Alkuillan hiostava ja kostea ilma muuttui hiljalleen siedettävämmäksi ja viileäksi. Erätoveri uskaltautui jopa Tenoon uimaan! Hurja. Ilta kului jutellessa ja rantaa kierrellessä. Seurasimme aikamme jopa pienen kalan puuhia rantavedessä. Olimme myös kuulevinamme ukkosen jyrähtelyä vastarannalta.

Auringon laskeuduttua Norjan puolen tunturin taa maisemat muuttuivat hetkellisesti kellertäväksi. On siis selvää, että yötön yö päättyy jo nyt sunnuntaina – komeisiin auringonlaskuihin ei ole enää kauaa aikaa. Kahdentoista aikoihin palasimme teltalle ja aloittelimme nukkumaan.

Teltassa juttelimme ja lueskelimme kirjaa sekä lehteä hetken ennen kuin alkoi tosissaan väsyttää. Uni ei kuitenkaan meinannut millään tulla. Juuri, kun olin saanut hetken aikaa nukuttua heräsin. Kello oli puoli neljä aamuyöstä, tyynyni oli kostea. Poistuin teltasta ulkopuolelle ja sain ihastella synkkää sumua, joka oli peittänyt metsän alleen. Aamu-aurinko paistoi oranssina matalalta.

DSC_8871 DSC_8892
Heräilimme kahdeksan aikaan aamulla. Teltassa oli kuuma! Söin hieman aamupalaa ja rupesimme pakkaamaan tavaroita, teltan annoimme tuulettua aamupalan ajan. Istuskelimme tovin rannan nuotiopaikalla aamukahvia siemaillen, mihinkään ei ollut kiire.

Ellinpolulla oli hyvä yöpyä, edes lähistöllä puuhasteleva porotokka ei tullut tervehtimään meitä yön aikana. Odotin, että saisimme yöllä kuunnella enemmänkin metsän rapinoita. Sää vaihteli kostean kuumasta viileään, paluumatkalla valuttiin molemmat hikeä, aurinko porotti taivaalta täyttä häkää!

Tälläiset pikaiset telttareissut ovat mukava piristys arkeen! Toivottavasti näitä ehtii tehdä vielä muutaman ennen töihin paluuta kesälomilta.

Tänään, 27.7, aurinko laski Utsjoella ensimmäistä kertaa sitten kevään.

Kuva, jossa esiinnyn, on Emilia T:n ottama.

 

Utsjoen hellejakso – vesisateet otetaan ilolla vastaan!

DSC_8791 DSC_8794
DSC_8797
Yritän nyt kirjoittaa tästä mahdollisimman kehuvan hellepostauksen, vaikka henkilökohtaisesti tämä kulunut viikko on ollut yhtä tuskaa!

Kuten muuallakin päin Suomea, olemme myös Utsjoella saaneet nauttia jopa harvinaisen lämpimistä keleistä. Joka kesähän Utsjoella on ollut lyhyehkö hellejakso, mutta tämän kesän viikko on ollut jotain uskomatonta… Kun muutin Utsjoelle, se kesä oli hyvin lämmin eikä toista samanlasta ole näiden viiden vuoden aikana ollut.

Ollaan käyty monena iltana uimassa Mantojärven hiekkaisilla rannoilla. Rantoja on lukuisia, hiekkaa riittää pohjassa äkkisyvänteisiin saakka. Lasten kanssa Mantojärvella saakin olla tarkkana, kun pohja saattaa kadota yllättävän lähelläkin rantaa.

Me aikuisetkin ollaan nautittu näistä keleistä sen verran, mitä ollaan pystytty. Itse en ole uskaltautunut uimaan, J päätyi kastumaan kokonaan kun kokeili vesisuksilla hiihtoa kaverinsa vesijetin perässä. Päivät ovatkin menneet lähinnä sisällä ilmalämpöpumpun viilennyksestä nauttien.

DSC_8800 DSC_8811
Olemme myös kerran käyneet Nisulammella. Lampi sijaitsee Ringin asuinalueen eteläpuolella ja sen varaussaunan avaimen voi käydä uimahallilta lunastamassa maksua vastaan. Ranta on viihtyisä, siellä on lapsille kiipeilyteline ja laituri. Olemme myös suunnitelleet lähtöä Nuorgamin Pulmankijärvelle, jolla on kuulemma kovassa käytössä oleva hiekkaranta.

Tämän helleputken huomaa myös luonnosta. Kirkkotupien kukat ovat lakastuneet ja Tenojoen vesi on laskenut huomattavasti. Sieniä ei näy, mustikat ovat vielä alkutekijöissään. Hilloja kuulemma on, mutta kitukasvuisia.

Koirat ovat olleet koko hellejakson sisällä. Eilen ne pääsivät ensimmäistä kertaa kunnolla ulkoilemaan, kun eivät hellettä kestä taikka suostu uimaan.

Nämä helteet ovat olleet kiva piristys arkeen uimakeleineen, mutta kohtuus kaikella. Otan ilolla vastaan ensi viikolle luvatut ukkoskuurot, sen jälkeen helteet saavatkin tehdä paluun. Kunhan luontokin saa hetken levätä ja nauttia vesisateesta. Maastopaloista puhumattakaan… Ne huolestuttavat eniten.

Meniköhän tämä nyt liian valittamisen puoleen? Ai niin, tämä on hyvän mielen blogi. Jäätelöä ollaan syöty tosi paljon, luvan kanssa!

Yöttömän yön ilta Kirkkotuvilla

DSC_8750 DSC_8752
DSC_8769
Kuuman hellepäivän iltana tunturin taakse laskeutuva aurinko sai aikaan varjon, jonka keskellä oli jopa siedettävää ulkoilla. Kirkkotuvilla lukuisat kukat ympäröivät hiljaa paikoillaan seisovia tupia, auringonpaiste loi kesäillan tunnelmaa.

Ainoa äänen lähde oli hiljalleen tietä pitkin kulkeva vaeltaja, joka ilmeisesti oli juuri saapunut tunturista ihmisten ilmoille. Ampiaiset pörräsivät kukkien seassa harppoessani niiden ohitse kohti rantaa.

DSC_8759 DSC_8782
DSC_8779
Olin ehkä liian myöhään liikkeillä, kun aurinko alkoi laskeutua nopeammin tunturin taakse. Maisemien painuessa varjon alle mäkäräiset loittonivat ja keli kävi entistä siedettävämmäksi.

Mietin, mahtoiko kirkkotupien ympäristö olla 1800 – luvullakin näin kukkiva, vai oliko keskeisellä paikalla niin paljon käyttöä, että piha oli täynnä polkuja ja tampattuja alueita, kenties laavuille?

Tupien ikkunat olivat melkeinpä aavemaiset niistä näkyvien sisällä olevien kalusteidensa takia. Pihalle vievällä sillalla katselin hetken pienen linnun puuhia ennen kuin poistuin takaisin autolleni ja kotia kohti.

Yötön yö päättyy 29.7, mutta valoisia öitä riittää vielä elokuun puolelle luoden yö yöltä upeampia auringonlaskuja. Viime kesänä kävimmekin Erätoverin kanssa yöpymässä yöttömän yön päätyttyä, tässä linkki postaukseen yöstä.

Minulla on enää vapaiden jälkeen vain kolme päivää töitä! Sitten alkaakin kesäloma, jonka yhtä viikkoa lukuunottamatta pyhitän retkeilylle.

Sitä odotellessa!

Välimaan saamelaistila

DSC_8667 DSC_8651
Tenojoen jokilaaksossa, Välimaassa on lammastila jonka Antti Jouninpoika Warsi perusti jokikalastukseen ja karjanhoitoon vuonna 1858-1866 (netistä löytyy kahta eri tietoa). Tilalla asuttiin aina vuoteen 1970 saakka, vuosien aikana tilalle nousi uusia rakennuksia tarpeiden mukaan. Arvellaan, että tilaa on asutettu jo 1600- luvulta lähtien, ellei jopa kivikaudelta saakka.

Tila on nykyään museokohde ja vapaa retkeilijöille. Tilalla on vanhoja rakenuksia, mm. hirsinen asuintalo, lampaiden asuttama turvekammi ja sauna sekä vinttikaivo.

Käväisimme tilalla lasten kanssa, tavoitteena päästä syöttämään paikalla laiduntavia lampaita. Tilalla oli helppo liikkua, pehmeän nurmikon takia sinne kannattaa suunnata lenkkikengät jalassa. Tila ei ole esteetön, eli sinne ei pääse lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Tenojoen ranta on aivan tilan vieressä.

DSC_8660 DSC_8664
Lampaat laidunsivat kauempana rakennuksista. Kävelimme hiljalleen niitä kohti, mutta innoissaan kaatuillut poika taisi säikäyttää ne saaden lampaat siirtymään yhä kauemmas. Jätettiin lampaiden lähestyminen sikseen, ei haluttu säikäyttää niitä sen enempää ja tyydyimme ihastelemaan niiden puuhia kauempaa.

Vanhat hirsirakennukset olivat mielenkiintoisia ja yllätyttiinkin, että yhden uumenista löytyi sauna! Tilalla on kesäisin lammaspaimenia, jotka ovat hakeneet pestiin Luontoon.fi- sivujen kautta. Siispä, lampaiden hoidosta kiinnostuneet, laitelkaapas ensi keväänä hakua menemään!

Tila on Utsjoen ja Nuorgamin välissä. Paikalle on hyvät opasteet Välimaan kohdilla. Tilan edessä on parkkipaikka.

Lähde: http://www.luontoon.fi/valimaa/historia

Tuulinen yö Oakkostanjávrilla

DSC_8216 DSC_8203
DSC_8213 DSC_8240
Ihan yllätyin, kun J suostui lähtemään kanssani telttailemaan tähän aikaan vuodesta. Myös Pikku-J ja Kiiski osallistuivat reissuumme.

Lähdimme kohti Njállavárria ja ajoimme maastotietä pitkin niin pitkälle kuin Subarulla pääsee (huom. maastoajoneuvoilla ajamiseen urilla tarvitset maastoajoneuvoluvat). Ja pitkälle pääsimmekin ennen tien ylittävää suota. Leiripaikallemme oli lopulta enää vain kolmisen sataa metriä matkaa. Olin varautunut pidempään kävelymatkaan ja vähän harmittikin lyhyt taivallus.

Pikku-J:lle olimme ottaneet menopeliksi hänen potkupyöränsä, jonka kanssa poika lähti oitis kulkemaan pitkin uraa Kiiski perässään. Pakkailimme J:n kanssa loputkin kamppeet kasaan ja lähdimme kulkemaan kohti yöpaikkaamme, Oakkostanjávria 

Vielä tuolloin sää oli aurinkoinen ja lämmin. Kuljimme muhkuraisen jängän yli romahtaneelle kammille, josta aluksi etsimme sopivaa telttapaikkaa.

DSC_8248 DSC_8274
DSC_8243 DSC_8271
J lähti etsimään telttapaikkaa  rannasta ja itse kiertelin kammia ympäri lasinsirujen varalta. Ja niitähän löytyi kamalan paljon pitkin poikin kammin läheltä. Paikka ei siis sopinut lainkaan yöpaikaksi koiralle ja lapselle, suosiolla siirsimme kamppeemme lähemmäs rantaa.

Aikamme kierreltyämme sopiva tasanne löytyi vanhan nuotiopaikan läheltä. Kiinnitimme Kiiskin vaijerin vaivaiskoivuun kiinni, kun suurempia runkoja ei löytynyt. Koira puuhasteli tyytyväisenä paikkansa lähettyvillä samaan aikaan kun kokosimme teltan ja sytytimme nuotion lähistön kuivista irtopuista. Koiran irtipito ei tullut kuuloonkaan, kun molemmin puolin järveä näkyi poroja.

Paistelimme eväämme auringon mennessä pilveen. Kylmäkin alkoi tulla ja päätimme lähteä kiertämään Oakkostanjärveä aikamme kuluksi. Kalastelimme hetken, mutta ilta-auringon puskiessa jälleen esiin pilvien takaa päädyimme vain ihastelemaan maisemia. Joutsenpariskuntakin lensi järven ylitse ja Uhcit Njallavárrin huipulla tallustelevien porojen siluetit loivat tunnelmaa auringon paistaessa niiden takaa.

DSC_8258 DSC_8257
DSC_8300
Palasimme takaisin teltallemme Kiiskin luokse, joka jo rauhattomana odottelikin paluutamme. Aurinko meni jälleen pilveen ja hiljalleen Pikku-J alkoi hakeutua teltan uumeniin yöunille. Hän innoissaan sulloutui omaan makuupussiinsa ja kurkisteli sen aukosta tyytyväisenä. Nukkua hän ei tosin malttanut ennen kuin mekin tulimme telttaan, istuskellessamme vielä nuotiolla hän huuteli teltasta juttujaan tyytyväisenä.

Kello oli noin yksitoista kun aloimme nukkumaan. Iltavillistä ei ollut tietoakaan ja pikkuinen sammahti oitis. Kiiskikin paineli jalkopäähämme kerälle nukkumaan. Kapustarinnat viheltelivät rannalla ja joku hyvin outoa ääntä pitävä lintu lenteli edestakaisin telttamme yläpuolella. Samoihin aikoihin alkoi kova tuuli, jota emme sen enempää noteeranneet.

Nukuin koko yön rauhattomasti. Tuuli yltyi niin kovaksi, että se ravisteli telttaamme joka suuntaan ja aamuyöstä jouduin nousemaan ulos kiinnittämään absidin takaisin maahan. Samalla katsoin, ettei mikään tavaroistamme ollut karannut tuulen mukana. Kylmäkin oli. Pikku-J heräsi vasta kuuden aikaan ja kömpi pussiini jatkamaan unia. Yllättäen hän ei ollenkaan välittänyt tuulesta joka väänteli teltan seiniä mukanaan ja piti kamalaa meteliä!

DSC_8305 DSC_8315
DSC_8318
Aamulla kellään meistä ei tehnyt mieli nousta pussistaan ulos. Kuulimme kuinka absidi irtosi jälleen, J urhollisena puki päälleen teltassa nautitun aamupalan jälkeen ja painui pihalle. Absidi oli lentänyt teltan kattoa vasten ja sen takaisin saaminen paikoilleen vei aikansa.

Pakkailin sisällä tavaramme kasaan Pikku-J:n kanssa ja poistuimme teltasta vasta kun kaikki oli valmista. Kiiski oli mennyt kuoppaan kiepille ja J:n kanssa ryhdyimme kokoamaan tuulessa vääntynyttä telttaa kasaan. Jos yöllä olisimme jaksaneet kääntää tunneliteltan tuulensuuntaisesti, olisimme saaneet nukkua kaikessa rauhassa. Mutta eipä yöllä siinä kamalassa metelissä tullut mieleenkään tälläinen vaihtoehto…

Jäätkin olivat siirtyneet järven toiseen päähän tuulen voimasta. J katsoi säätiedotuksesta, että yön puuskat olivat olleet parhaimmillaan 20m/s.

Näin ne tunturin sääolosuhteet voivat muuttua hetkessä. Kovia tuulia oltiin ennustettu vasta lauantai- aamulle, jonka takia siirsimme lähtöämme perjantaipäivälle. Tuuli toi retkeilyyn pientä seikkailufiilistä, onneksi saimme kamppeemme kasaan vaivatta ja matka autolle onnistui leikiten.

Tuskin maltan odottaa seuraavia telttaretkiä perheen kesken!

Kevättä tuntureilla

DSC_8177 DSC_8151
DSC_8166
Heh, vasta nyt kuvia blogiin lisätessäni hoksasin että Peku seikkailee niistä suurimmassa osassa. Minkäpä se kuvauksellisuudelleen mahtaa…

Keskiviikkona yllätyin kuinka vähän lunta tunturissa tähän aikaan keväästä voikaan olla! Hieman jouduin ohittelemaan lumikinoksia matkalla Kalkujoen lammen kodalle ja syvemmällä Paistunturin erämaassa lunta näytti olevan vielä reilummin. Voi siis jo sanoa, että Kalkujoen lammen kodalle pääsee kuivin jaloin!

Rakastan kuivaa aikaa. Pidän siitä kuinka risut ja kuiva kangas rapisevat kenkien alla, sekä soiden tuoksu innostaa kulkemaan kosteammassakin maastossa. En malta odottaa, että suopursut alkavat kukkia.

DSC_8146 DSC_8158-2
DSC_8174 DSC_8147
Kuljimme Pekun kanssa Geologista polkua pitkin poroaidalle ja oikaisimme suon kautta kodalle. Lampi oli vielä jäässä ja Peku rohkeana koirana uskaltautui tallustelemaan kelluvan jäälautan päälle. Huvittuneena odotin, että uimista kammoksuva koira kellahtaisi lauttansa päältä veteen, mutta tällä kertaa Peku säästyi kastumatta.

Hoksasin Johtalanvárrin rinteeltä tumman liikkuvan asian ja tosissani toivoin sen olevan vain poro. Hahmon verkkainen liikehdintä vahvisti luuloani ja jakoin matkaani kodan pihaan huoletta.

Kodalla kokkailin Summit to eat- merkkisen retkiruoan ja yllätyin sen mausta positiivisesti. Kirjoittelen kesän aikana lisää noista ”lisää vain vesi”– pussiruuista. Pekukin sai maistaa osansa ja näytti nuo hällekin maistuvan.

DSC_8155-2 DSC_8160
DSC_8190
Geologisen polun kuljettuani innostuin vielä päivän päälle telttailemaan. Illalla pojan nukkumaanmenon jälkeen ajelin anoppilaan ja yövyin uudessa teltassani Tenojoen törmällä. Yöllä satoi vettä ja oli hieman kylmäkin, mutta palasin kotiin tyytyväisenä ja suhteellisen hyvin nukkuneena. Myös teltasta kirjoittelen kattavamman postauksen, kunhan olen päässyt testaamaan sitä lisää.

Kevät on ihmeellistä aikaa – virtaa riittää vaikka mihin! Paitsi sisällä oloon ja siivoukseen.

Tsekkaa ihmeessä viime kesäkuun tilanne Kalkujoelta tästä linkistä

 

 

Eväsretki kevätpäivänä

DSC_8045 DSC_8042
En olisi uskonut, että kevät on jo tässä vaiheessa huhtikuuta näinkin pitkällä! Näiden maanantaisten aurinkoisten kuvien jälkeen Utsjoella onkin satanut joko vettä tai räntää useamman päivän ajan.

Onneksi Pikku-J:n kanssa hoksatiin lähteä Ellinpolulle pienelle eväsretkelle sen komealla paikalla sijaitsevalle näköalapaikalle. Kelkanjälki kantoi hyvin, Peku tallusteli nätisti edellä eikä paljoa välittänyt edes polun alussa hengailevista poroista.

Näin keväisin alkaa pakostakin suunnitella kesän reissuja ja puuhia. Tänä kesänä en tiedä pääsenkö pidemmille vaelluksille, mutta sen tiedän, että lasten kanssa tullaan viettämään paljon aikaa luonnossa! Suunnitelmissa on ainakin yhden yön telttareissuja.

DSC_8049 DSC_8047
DSC_8046
Juuri tämä aika keväästä on ulkoilun kannalta hankalaa. Lumi on märkää höttöä, lasten haalarit kuluvat puhki kuivalla maalla rymytessä, välikausivaatteet taas kastuvat hangella loikoilussa. Ja eipä oikein itsellänikään houkuttele lähteä rämpimään metsiin, kun hangen alla lymyilee märkiä lätäköitä. Josko tänä kesänä hankkisin viimein ne kumisaappaat?

Märkää tai ei, kesää kohti mennään ja lujaa! Lauantaina meinattiin lähteä vielä kertaalleen tunturiin pilkille, vähän jännityksellä odotan kuinka monta kertaa jäädään höttölumeen kiinni reen kanssa. Jos ensinnäkään päästään matkaan.

Ei voi muuta, kuin vain toivottaa oikein lämmintä ja aurinkoista kevättä teille kaikille!

 

 

Hiihtoretki Kuoppilasjärvelle

DSC_8014 DSC_8009
DSC_8015
Erätoveri E:n kanssa päätettiin jo hyvissä ajoin, että tänä keväänä lähdemme pienelle hiihtoretkelle ennen kuin lumet sulavat pois.
Sopivaksi ajankohdaksi valikoitui 19-20.4 välinen yö. Säätiedotus lupasi päiville vesisadetta, mutta onneksemme saatiinkin ensimmäinen päivä nauttia auringonpaisteesta!

Aloitimme retkemme jälleen Härkävaarasta. Aluksi nousimme pitkän loivan mäen ja tuttavalta lainaamamme ahkio hankaloitti kulkuamme sen verran, että saatiin kulutettua parille kilometrille tunnnin verran aikaa. Vaikka sää olikin lämmin, kelkanjälki oli jäinen ja suksista ei meinannut jyrkemissä kohdissa löytyä pitoa. Hiki virraten nousimme hitaasti, mutta varmasti ensimmäiselle taukopaikalle.

Vaihdoimme ahkion vetäjää noin 2-3 kilometrin välein, maaston hankalus vaikutti myös vaihtoaikoihin. Mie lähinnä vedin ahkiota alamäissä, liukulumisuksieni karvapohja hidasti laskuvauhtia mukavasti.

DSC_8017 DSC_8019
DSC_8020
Sää oli upea! Kohti Kuoppilasjärveä hiihtely oli lähinnä pelkkää nousua, pidettiin muutamat tauot kauniilla sulan maan kohdilla, fiilisteltiin reissua eikä pidetty kiirettä. Ahkion takia seikkailufiilis oli huipussaan – miltä tuntuisi vetää vastaavanlaista vielä pidemmällä reissulla?

Aurinko alkoi laskea yhdeksän jälkeen. Taivas alkoi värjäytyä hiljalleen ensin sinisen eri sävyihin ja lopulta oranssin kirjavaksi. Kilometrit alkoivat painaa jaloissa ja kerran erehdyin luulemaan Gávnnastaddacáhcan huippua Kuoppilasta lähempänä olevaksi Ávžegeašoaiviksi, hieman harmitti tajuta, ettei vielä olla lähelläkään maalia.

Lopulta päästiin Kuoppilakselle laskeutuvalle uralle. Riisuimme sukset jaloista ja kävelimme jyrkän mäen alas. Hiihtelimme kohti autiotupaa ja E oli haistavinaan savun tuoksun ilmassa.

DSC_8021 DSC_8025
DSC_8027 DSC_8028
Tuvalla olikin vastassa muutakin porukkaa, olivat hiihdelleet viikon aikana Karigasniemen Sulaojalta saakka Kuoppilakselle yöpymään. Päästiin suoraan lämpimään tupaan valmistelemaan iltapalaa, mikä sopi oikein hyvin illan muuttuessa hiljalleen viileämmäksi.

Makuualustani oli jäänyt matkasta, koska hoksasin ennen lähtöä sen olevan toisessa osoitteessa tallessa. Illan mittaan tajusin jättäneeni kotiin muutakin olennaista retkeilyväinettä; puukon, kaasupatruunan retkikeittimelle, ea-pakkauksen, otsalampun… Onneksi E oli varustautunut retkelle fiksummin ja ongelmia ei syntynyt. Tuvassa oli valmiina pieni makuualustan pätkäkin, jonka päällä sain nukuttua yön hyvin.

Illalla olin tuvan läheisellä purolla pesemässä astioitani ja säikähdin tammukkaa, joka uiskenteli tiskiharjani ohitse kiven alle piiloon. Raukka oli näköjään eksynyt syvemmiltä vesiltä matalaan veteen.

Myöhemmin yöllä saimme seuraamme vielä viidennen osapuolen. Vaikka tuvan laverista oltiin irroitettu osa, mahduttiin kaikki nukkumaan tilavasti. Hauskaa, että tähänkin aikaan vuodesta tuvalla on käyttäjiä!

DSC_8032 DSC_8036
IMG_20180421_092810_992
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan. Pakkasimme tavaroitamme mahdollisimman hiljaa muiden vielä nukkuessa. Ulkona sateli pientä raemaista tihkua ja pakkastakin oli herätessämme nelisen astetta.

Kahdeksan jälkeen olimme saaneet kaiken valmiiksi ja lähdimme hiihtelemään samaa reittiä pitkin kotia kohti. Suksi luisti vastasataneella lumella hyvin ja etenimme hieman nopeampaa vauhtia eteenpäin kuin edeltävänä päivänä. Fiilis oli hyvä eikä ohuella patjalla nukuttu yökään kolottanut selkää.

Saimme seuraa porotokasta Gávnnastaddacáhcan kohdilla. Ne säikähtivät meitä ja juoksivat porukalla tunturin taakse piiloon. Vaihdoimme ahkion vetäjää samoilla kohdilla kuin aikaisemminkin, pidimme evästauon ja saavuimme Härkävaaraan yhdentoista aikaan. Härkävaaralla soittelimme kyydin maantielle ja joimme teet kaikessa rauhassa.

Otin ahkion vetoon, mutta en päässyt sukset jalassa pitkällekään kun ne piti jo riisua jaloista jyrkän mäen takia. Kävelimme pahimman osan, loput laskettelin ahkio perässä alas. Oli kyllä hurjaa kyytiä!

Reissu oli oikein onnistunut. Oli mahtava päästä kokeilemaan ahkion vetoa ja ennen kaikkea kokemaan miten liukulumisukseni pärjäävät vastaavanlaisissa tilanteissa. Matkaa suuntaansa meille kertyi 10,54 kilometriä. Menopäivänä aikaa hiihtämiseen meni 4,5 tuntia ja paluumatkaan käytettiin 3 tuntia ja 20 minuuttia.

Saa nähdä, ehtiikö tänä keväänä käydä vielä kertaalleen hiihtoretkellä. Toivotaan näin, vaikka lämmin auringonpaiste onkin todella tervetullut tänne pohjoiseenkin.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

*Kuvat joissa esiinnyn ovat Emilia T:n ottamia.

Hiihtoretki Oađašangielaan juurelle

DSC_7869 DSC_7840
DSC_7848
Oađašangielas on alueena kiehtonut minua jo siitä saakka, kun olen siellä ensimmäisen kerran vaeltanut. Se on mielestäni kesäauringossakin synkkä paikka ja Oađašanjávrin rannalla tönöttävä yksinäinen tupa ei helpota alueen mystisyyttä ollenkaan. Retkikohdetta miettiessäni päätin pyrkiväni hiihtämään tunturin juurelle, vasta siellä päättäisin jatkaisinko matkaani huipulle vai takaisin kylille. Olin toki katsellut valmiiksi jo mahdollisia paluureittejä, omia jälkiäni pitkin en tahtonut hiihtää takaisin.

Vapaapäivänäni aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja vain pieni tuulenvire pyyhki irtolunta maasta lentoon. Aloitin hiihtelyni Kalkujoen läheisyydestä, olin saanut J:ltä kelkkakyydin ylös tunturiin voimieni säästelemiseksi.

DSC_7857 DSC_7861
DSC_7855 DSC_7863
DSC_7868
Hanki kantoi hyvin, eikä mennyt kauaakaan kun olin jo ylittänyt Johtalanvárrin. Pidin pienen evästauon suojaisassa paikassa ja jatkoin hiihtämistäni Oađašangielasta päin. Kuuntelin musiikkia ja suunnistin maisemien perusteella rinteiden ympäröimälle aukiolle.

Oađašangielas seisoi edessäni jylhänä. Yksinäinen korppi leijaili taivaalla tehden paikasta tutun karmivan. Kaivoin kartan esille ja tein jatkosuunnitelman – hiihtäisin tunturilta kohti Tenoa, vasta lumitilanteen nähdessäni tietäisin paremmin mihin päätyisin. Laitoin J:lle viestiä suunnitelmistani mahdollisten puutteellisten kenttien varalta ja jatkoin hiihtelyäni pohjoista kohti.

DSC_7873 DSC_7879
DSC_7882
Kuljin kapeaa kurua pitkin kohti suota ja jo kaukaa näin siellä makoilevat porot. Säikähdin jo hetkeksi niiden olevan kuolleita, kunnes ne pikkuhiljaa alkoivat nostelemaan päitään kuullessaan lähestymiseni. Pysähdyin ja hermostuksissani katsoin ensin, montako sarvipäätä porukasta löytyi ja mitä kautta kiertäisin ne saamatta niitä liikahtamaan.

Lähdin hiihtämään suon vastakkaista reunaa pitkin kohti sen pohjoispäätä. Porot ryntäsivät porukalla vastakkaiseen rinteeseen ja jäivät sinne katselemaan perääni. Päästessäni suon yli ne palasivat yksitellen takaisin siihen paikkaan, missä alunperinkin olivat – ehkä hieman hämillään.

Suolta löysin merkatun hiihtouran. Kieltämättä hieman harmitti, että suunnistukseni päättyi siihen mutta tieto siitä, etten ainakan minkään kauhean ryteikön läpi ole hiihtelemässä tielle helpotti!

DSC_7889 DSC_7891
DSC_7894 DSC_7905
Uralla hiihtäminen oli omalla tavallaan raskaampaa kuin pehmeällä hangella. En tiedä tekivätkö 8 jo hiihdettyä kilometriä tehtävänsä, mutta ilolla laskin vaaralliseksi laskuksi merkatun mäen alas siinä kaatumatta! Kesken laskun tosin oli lähellä, ettei tyyli vaihtunut pyllymäeksi…

Avara tunturimaisema vaihtui metsäksi ja lopulta tieksi. Hiihdin Ellinpolun parkkipaikalle, jossa J odottelikin minua autokyydin kera ja Sports Tracker ilmoitti hiihdetyiksi kilometreiksi kymmenisen kappaletta.

Odotan jo innolla edessä häämöttävää Kuoppilaksen hiihtoreissua! Tunturiin muuten kannattaa jo laittaa aurinkorasvaa, kevätaurinko polttelee poskilla jo oikein nätisti.

Hiihtoretki tunturiin

Olen jo jonkin aikaa haaveillut pidemmästä hiihtoretkestä tunturiin ja etenkin nyt, kun olen ottanut käyttööni karvapohjasukset, odotin innolla kahden päivän vapaitani jotka molemmat käytin ajan kanssa hiihtelyyn.

Aamulla heräsin pirteänä ja ryhdyin oitis valmistelemaan lähtöä. Pakkasmittari näytti muutamaa hassua pakkasastetta, mukavaa vaihtelua näille helmikuun kylmille keleille! Lykkäsin lähtöä parilla tunnilla, nimittäin ulkona pauhasi sankka lumisade.

DSC_7691 DSC_7697
DSC_7700 DSC_7701
Lumisateen väistyttyä aloitin retkeni Geologisen polun alusta. Polku alkaa jyrkkänä ja jouduinkin kantamaan sukset ylös poroaidan portille saakka. Nousuun minulla kului aikaa aivan tuhottoman paljon, untuvatakki oli jälleen liikaa ja pelkäsin hikoilun jäädyttävän minut avotunturiin päästessäni.

Ylhäällä suksista alkoi viimeinkin löytymään pitoa ja lähdin hiihtelemään Kalkujoen lammen kautta kohti Johtalanvárria. Aurinko paistoi kevätmäisesti silmiin, joten kaivoin aurinkolasit esiin ensimmäistä kertaa tälle talvelle! Onneksi alun hikoilu ei vienyt intoa reissulta.

DSC_7709 DSC_7704
DSC_7711 DSC_7714
Hiihtelin Johtalanvárrin pohjoispuolelle ja lähdin nousemaan ylös sen länsirinnettä pitkin, samoilta kohdilta mistä merkattu retkeilyreittikin kulkee. Tuuli puhalsi rinteessä, ja toisin kuin alhaalla, lumen pinta oli kovaa. Maisemat olivat upeat, paksut valkoiset hattarapilvet näyttivät ikään kuin imaisseen luoteessa kohoavan Rástegáisán sisäänsä.

Etelärinteellä tähystelin sopivaa reittiä kohti kauempana häämöttävää Heargevárriä (Härkävaara) päin, Vuolleseavttetvárrin rinteen lukuisat kivet eivät olleet peittyneet lumeen, joten päätin säästellä suksieni pohjia ja hiihdellä sen rinnettä myöten kohti etelää.

DSC_7723 DSC_7719DSC_7727
DSC_7728
Päästessäni Vuolleseavtetin rinteelle käännyin katsomaan taakse jääviä maisemia ja kauhistuin idästä lähenevää paksua pilveä! Se lipui hiljalleen Johtalanvárrin päälle eikä aikaakaan kun sankka lumisade peitti maisemat ympäriltäni.

Maisemat muuttuivat synkemmiksi, yritin osua suoraan Härkävaaran nuotiopaikalle, mutta jo hyvissä ajoin laskeutuessani koivumetsän läpi tajusin sihdanneeni liikaa vasemmalle. Rauhassa hiihtäessäni kiepissä ollut riekko pääsi yllättämään minut lennähtämällä lentoon hyvin läheltä.

DSC_7739 DSC_7736
DSC_7737
Seurasin kelkan jälkeä alas, jouduin jopa kaivamaan B-barkin puhelimesta esille jotta pääsisin oikeaa reittiä pitkin Mantojärven rannan läheisyyteen, en halunnut enää tuossa vaiheessa reissua lähtä rämpimään syvään hankeen.

Yllätyksekseni kelkkaura oli aivan vieressä, laskettelin viimeisen kilometrin leikiten poroaidan portille ja hiihtelin autotien reunalle, jossa J minua jo autokyydin kera odottelikin.

Tälläisenä hätähousuna en tietenkään osannut pitää yhtäkään evästaukoa, noin seitsemään kilometriin minulla meni aikaa 3,5 tuntia. Tunturissa oli mukava hiihdellä vastasataneella kovapohjaisella hangella ja nyt olen entistä varmempi siitä, että tulen tänä keväänä hiihtämään Kuoppilakselle karvasuksineni.

Seuraavaksi kirjoittelenkin jutun suksistani. Kuulemisiin!