Nuorgam: Skáidejávrin kota

DSC_7529 DSC_7531
DSC_7534
DSC_7573 Nuorgam, Suomen pohjoisin kylä on vain 48 kilometrin päässä Utsjoelta. Sinne ajaminen ei vie tuntiakaan ja monipuoliset, vaihtelevat maisemat tarjoavat matkaajalle mielenkiintoiset näkymät ennen kohteeseen saapumista.

Kylän keskustasta nousee tie Pulmankijärvelle jonka lähettyvillä on useampi retkeilykohde, mm. Sevettijärvi – Nuorgam vaellusreitti ja sen alusta löytyvä riippusilta, muinaisia asuinpaikkoja sekä Skáidejávrin kota. Itse Pulmankijärven ympäristö on jo näkemisen arvoinen paikka.

Itse en ollut aikaisemmin käynyt Skáidejávrilla, joten pyysin Erätoveri E:n mukaani lyhyelle aamureippailulle. Pakkasta ei ollut kuin nimeksi ja pieni tuulenvirekään ei haitannut menoa. Jätimme auton mäen huipulla olevalle levikkeelle, jonka vierestä löytyi opasteet kodalle.

DSC_7539 DSC_7541 DSC_7546 DSC_7548 DSC_7565 Erätoveri E lumikenkäili kovalla, tuulen puhaltamalla hangella ongelmitta, itse jäin vähän jälkeen suksineni liukkaassa mäessä jota en tohinut suoraan lasketella alas. Kodalle menee polkukin ja näin talviaikaan hiihtourakin, mutta helpoiten pääsimme perille suoraan jängän yli kulkien.

Matkalla kodalle maisemat olivat ilahduttavan erilaiset verrattuna Utsjoen kotien metsäiseen ympäristöön. Mihin tahansa katsoi, näki ympärillään tunturia tunturin perään. Seikkailufiilis alkoi jälleen vallata mielen, mitä kaikkea alueelta löytyisikään jos lähtisi syvemmälle erämaahan?

DSC_7551
DSC_7554 DSC_7556
DSC_7562
Skáidejávrin yli kulkee Utsjoki-Nuorgam moottorikelkkaura. Kota on aivan järven rannassa, sen takaa löytyy kierrätyspiste, ulkokäymälä sekä halkovaja. Kota on kuten muutkin Metsähallituksen ylläpitämät, sisältä löytyy kamiina sekä istuimet. Skáidejärven kodan penkkejä oltiin levennetty ylimääräisellä laudalla – luultavasti yöpymistarkoitusta varten. Kodat ovat pääsääntöisesti tarkoitettu päiväretkiin, joten etenkin talvella ne voivat olla vetoisia ja kylmiä kamiinasta huolimatta, joten etenkin talviaikaan kodassa yöpyjän on varauduttava lämpimillä varusteilla.

Joimme kupilliset lämmikettä, kirjasimme käynnistämme vieraskirjaan ja jatkoimme matkaa takaisin autolle hiihtouraa pitkin.

DSC_7590 DSC_7578
Juttelimme koko matkan kodalta takaisin tielle, kova tuuli kohmetti poskia ja kädet jäätyivät ilman hanskoja kuvatessa. Vaikka kuljimme hitaasti ja pysähtelimme paljon, saimme aikaa kulutettua takaisin kulkemiseen puolisen tuntia. Retkeilyreitin pituus tieltä kodalle on kartasta mitattuna 1,5 kilometriä, talvella metrejä kertyy vähemmän linnuntietä kulkien. Reitti on helppokulkuinen ja soveltuu myös lapsiperheille.

Skáidejávrilla kulkee myös 5,8 kilometrin pituinen rengasreitti joka alkaa moottorikelkkauran portilta.

Parkkipaikan läheisyydessä on myös kartoitusmuistomerkki.

Kuvat, joissa esiinnyn suksieni kanssa ovat Emilia T:n ottamia.

Hyytävä helmikuu

DSC_7436 DSC_7437
DSC_7516
Helmikuu on maineensa mukaisesti vuoden kylmintä aikaa. Utsjoella kuun ensimmäisiä päiviä vietettiin kolmenkympin pakkasissa, eipä paljoa innostanut pistää nokkaa ulos ovesta! Kävin tosin Erätoveri E:n kanssa lumikenkäilemässä viime sunnuntaina mittarin näyttäessä rapeaa -33 astetta, kameraa en kertaakaan kaivanut repusta esille suojellakseni sormiani… 😀

Lauantaina me J:n kanssa kurvattiin kelkalla tutulle alueelle Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähelle. Kylällä pakkanen oli purevan kovaa tunturissa sitä ei edes huomannut auringon maalamien maisemien viedessä kaiken huomion!

DSC_7461 DSC_7453
DSC_7494
Lukuisat riekkojen jäljet helmeilivät tunturikoivujen alla, takana siintävän erämaan tuttu hiljaisuus innostutti ajamaan yhä pidemmälle kohti aurinkoa. Vaikka pakkanen kipristelikin kasvoilla, kirkas auringonpaiste huijasi mielen ajattelemaan kevään lämpimiä kelejä.

Kävelin tunturinrinnettä pitkin  yhä lähemmäs Jeagelveaijávria J:n jäädessä kelkan kanssa syrjemmälle. Lumen peittämiä koivuja näkee Utsjoella harvoin, joten päätin ottaa maisemista kaiken ilon irti.

DSC_7506 DSC_7489
DSC_7495 DSC_7527
Vielä paluumatkallakin pyysin J:tä pysähtymään pariin otteeseen saadakseni kuvia kauniista maisemista. On ilo ja onni päästä näinkin helposti pikaisesti käymään tunturissa nollaamassa mieltä.

Uskomatonta, miten nopeasti aurinko tuntui nousevan esiin kaamoksen jäljiltä tänä talvena. Olen ehtinyt nauttimaan siitä vain kahden päivän ajan ulkoilun merkeissä, toivon tosissani että päiviä tulisi lisää ennen kuin talvi vaihtuu kevääksi.

Käymme usein Jeagelveaijávrilla pilkillä ja ajattelin sopivalla säällä hiihdellä järvelle karvapohjasuksillani. Järveltä lähtee ura Bárit tunturien välistä ja kulkee aina Vetsikkoon asti, se on etenkin aurinkoisella kevätsäällä todella upea kohde hiihtämiselle tai lumikenkäilylle.

Tiistain vapaapäivänä on tarkoituksena lähtä viimeinkin Nuorgamin Skáidejávrin kodalle, vielä täytyy tutkailla luvattua säätä ja fiksuinta reittiä paikalle.

Sitä reissua odotellessa, hyvää loppuviikkoa teille kaikille!

 

Pakkaspäivä Jeagelveaijávrilla

DSC_7403 DSC_7404
DSC_7410 DSC_7412
Hyrr!

Paleltaa edes katsoa näitä kuvia! Toissa lauantaina pakkasta oli lähemmäs 20 astetta, tuulta vain nimeksi. Oltiin pukeuduttu kaikki lämpimästi ja oletettiin että pärjättäisiin pakkasessa ilman suurempia ongelmia.

Lähdimme ajamaan Nuorgamintien varrelta ylös tunturiin. Jossain vaiheessa huomattiin, että Jesse- koira oli seurannut meitä J:n kotoa asti ja vaikka ikää seniorilta löytyykin, se jaksoi hienosti jolkutella perässä Jeagelveaijávrille asti.

Perinteisesti järvellä riisuttiin kypärät pois ja ryhdyttiin virittelemään pilkkejä paikoilleen. J:llä olikin nopeasti ensimmäinen suurempi kala kiinni, joka tietenkin pääsi irti ennen pinnalle nostamista…

Pikku-J juoksenteli Jessen perässä eikä näyttänyt merkkiäkään palelemisesta. Minulla toppatakki tuntui päästävän kylmää ilmaa lävitseen, käveleskelin ja lämmittelin itseäni ehkäistäkseni kylmän leviämisen.
DSC_7414 DSC_7421
DSC_7422
Edeltävien päivien kova tuuli oli muodostanut irtolumesta kovia dyynejä järven jäälle. Jään pauke osoitti pakkasen kiristyvän ja nopeasti huomasinkin varpaideni olevan täysin jäässä, eikä takin sisälle päässyt kylmyyskään hellittänyt.

Varpaani olivat jo täysin tunnottomat kun viimein kehtasin sanoa J:lle, että varusteeni eivät enää riitä pitämään minua lämpimänä ja pohdittiinkin mitkä kengät loppupeleissä olisivat sellaiset, joissa varpaani säilyisivät normaalin värisinä kovimmillakin pakkasilla. Safarin thermosaappani olivat ainoat, joissa varpaitani on alkanut paleltaa vasta tuntien pilkkimisen jälkeen, nyt ilmeisesti varpaani paleltuvat entistä herkemmin…

Tarkastin pikkuisen poskia vähän väliä, ja vaaleiden laikkujen ilmestyessä päätimme että on aika lähteä kiireellä kotia kohti. Pikku-J ei edelleenkään näyttänyt välittävän kylmästä, mutta ei pistänyt ollenkaan vastaan kun kerroimme lähtevämme kotiin.

Jesse poimittiin kyytiin järven toisesta päästä ja paluumatkan se matkustikin kelkan kyydissä. Skoarrajávrilla Pikku-J:kin kertoi palelevansa. Säästyttiin paleltumilta, mutta tuskinpa lähdetään pikkuisen kanssa enää yli -15 asteen pakkasilla tunturiin.

Onko teillä suosituksia kunnon kengistä, jotka pitävät sisätiloissakin sinertävät varpaat lämpiminä? Huopakumisaappaat on iso nou nou, Sorellit eivät ole pitäneet varpaitani lämpiminä ja nyt Safarin Thermosaappaat (kolme kokoa liian isot, puen niihin kolmet villasukat ilmavaralla) osottautuivat kylmiksi, vaikka vielä viime vuonna pärjäsin niillä loistavasti.

Ps. blogin Instagram-tilillä @Adventurelandlapland on arvio Oacin XCD 160 – karvapohjasuksien ensihiihdosta. Käykää kurkkaamassa! Bogiin suksista tulee testipostaus kunhan olen päässyt kokeilemaan niitä kovemmallakin hangella.

 

Kaamos on ohi!

DSC_7395 DSC_7383
DSC_7375
17.1 aurinko pilkahti horisontin yllä Utsjoella. 52 vuorokautta kestänyt kaamos päättyi lyhytkestoiseen valonpilkahdukseen.

Ihan vielä aurinkoa ei täältä kylän pinnalta näe, mutta päivien valoisa aika pitenee vauhdilla. Pimeät pakkaspäivät vaihtuvat häikäisevään hangen kimalteluun, kohta saa tosissaan alkaa etsimään aurinkolaseja eteisen kaapista!

DSC_7365 DSC_7384
DSC_7400
Kävin 14. päivä lumikengin geologisen polun huippumerkillä, josta kuvat nappasin. Huipulla tuuli yltyi mahdottomaksi ja kuvien saaminen oli aikamoista taistelua kun samalla sai pitää sekä piposta että kameranjaloista kiinni.

Mie melkeinpä voisin sanoa tykästyneeni jopa enemmän hiihtämisestä kuin lumikenkäilemisestä tänä vuonna! Olenkin jo aikaisemmin maininnut etsiväni itselle uusia suksia, lopulta päädyin lukuisten mielipiteiden ja nettikaupan ohjeistuksen perusteella Oac XCD 160 karvapohjallisiin suksiin! Aluksi olin lyhyempien kannalla, mutta koska haen enemmän välinettä hiihtämiseen kuin lumikenkäilyyn, 160 senttiset ovat itselleni mahdollisesti ne sopivimmat sukset. Ja mitä parasta, niihin tulee ea-bindingit, eli melkeinpä mikä tahansa talvikenkä sopii niihin (elikkä jos J:n kenkä mahtuu siteisiin, hänkin voi käyttää niitä riekkometsällä) eikä erillistä monoa tarvita.

Toivottavasti jo ensi viikon perjantaina pääsisin testaamaan niitä, ja muutaman kokeilukerran jälkeen kirjoittamaan tänne arviota niistä.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Kuvina: Sininen hetki

DSC_7269 DSC_7277
DSC_7264 DSC_7262

Sininen peitto peittää maisemat juuri auringon laskiessa, ennen pimeyden laskeutumista mailleen. Sen näkee parhaiten pilvettömällä säällä. Toisessa suunnassa taivas voi olla peittynyt auringon viimeisten säteiden kirjoon.

Tämä ilmiö on jälleen yksi kaamoksen hyvistä puolista. Hetki kestää vain lyhyen ajan, joten sen näkemiseksi kannattaa olla hyvissä ajoin oletetun auringonlaskun aikaan liikenteessä. Sinistä hetkeä käytetään paljon taiteessa ja kirjallisuudessa – enkä yhtään ihmettele!

Kuvina- sarjassa julkaisen maisemakuvia vailla tarinaa.

Loppuaan lähestyvä kaamos

DSC_7254 DSC_7260
DSC_7253 DSC_7247
Kauhea, miten pitkä tauko tänne blogin puolelle onkaan taas eksynyt!

Mitään sen kummenpaa en ole ehtinytkään tekemään, kun joulureissun jälkeen tein pidemmän työputken ja tämän vapaan retkisuunnitelmat menivätkin uusiksi ikävän sattumuksen vuoksi. Koska luonnossa oleminen nostattaa mielialaa, mun oli päästävä haukkaamaan happea vaikkei jaksaminen riittänytkään fyysiseen ponnisteluun.

Vähän jännittynein fiiliksin käynnistin Lynxin (koska en edelleenkään osaa ajaa sillä) ja ajelin ylös tunturiin. Kaukaa etelästä kajasti laskevan auringon valo ja hiljalleen tuuli puhalsi irtolunta ilmaan. Ajelin Johtálanvárrin yli, ohitin Vuolleseavttetvárrin ajaessani Seitikkoniittyä kohti. Badjeseavttet-joen lähestyessä pysähdyin katselemaan kaukana laskevaa aurinkoa. Mieliala nousi kohisten kun eläydyin kuvaamaan upeaa maisemaa, yltyneen tuulen takia lyhyt hetki tuntui haasteelliseksi sormien kohmettuessa kuvatessani ilman hanskoja.

Lunta oli yllättävän vähän. Kelkan jälkiä pitkin ajellessani löysin moniakin kohteita joihin suksikin luistaisi vaivatta, jängät olivat vielä vailla kovettunutta pohjaa.

Kotimatkalla mietin mieltä painavia asioita sinisen hetken laskeutuessa tunturiin. Onneksi meillä on mahdollisuus rentoutua ja mietiskellä asioita näin kauniissa maisemissa. Yksin, keskellä sitä koskemattominta luontoa.

Koen, että itselleni luonto on parasta lääkettä henkiselle hyvinvoinnilleni. Pienikin hetki raikkaassa ulkoilmassa helpottaa. Vaikka tunnen syyllisyyttä siitä, että vapaalla olen ulkoillut mutta joutunut silti anomaan saikkua sen jälkeen, tämä on ollut yksi parantava tekiä käsittelemään aihetta mielessäni.

PS! Kaamosta on jäljellä 12 päivää. Tämä kaamos on tuntunut valoisammalta ja lyhyemmätä kuin edeltävänsä.

 

 

 

Lapsi mukaan tunturiin

DSC_4244 fisut
DSC_4455
Kun lapsi on niin pieni, ettei osaa vielä itse kertoa milloin on kylmä tai tehdä mitään sen eteen että pysyisi lämpimänä, täytyy aikuisen olla skarppina ja perillä lapsen voinnista.

Me ulkoillaan paljon koko perheen voimin ja vuosien aikana parhaimmat pukeutumisniksit ja keinot pitää lapsi tyytyväisenä hyisen rekikyydin aikana ovat selvinneet useiden reissujen jälkeen.
Reissun onnistumisen valmistelu alkaa heti kotoa. Pieni lapsi voi käyttää vielä vaippoja, joten juominen ja syöminen on ajoitettava sopivasti ennen lähtöä. Vaippa jalkaan, päälle kerraston asu, kelistä riippuen joko villahaalari tai fleecet (tai jopa säästä riippuen molemmat!) puetaan ylle, kaula vuorataan kaulurilla ja kypärämyssyllä, käsiin lapaset ja tumput…  Jalkaan villasukat, kengiksi pari kokoa isommat kengät jotta villasukkienkin jälkeen niihin jää ilmavaraa ja tilaa liikutella varpaita… Haalarin päälle vielä huivi suojaamaan kasvoja rekikyydin ajaksi, kypärä päähän ja lasit suojaamaan silmiä.

DSC_1523
DSC_1646 Joskus tilanteet voivat yllättää…

Kuulostaa paljolta! Tärkeintä on, että vaatteiden alla on tilaa liikkua ja liian täyteen ahdattu haalari päästää kylmän lävitseen. Vähän niinkuin aikuisellakin.
Reessä istuessa kylmä viima puhaltaa säästä riippumatta. Rauhallisessa tärinässä usein uni alkaa maittaa, ja pieni lapsi valahtaa alemmas visiirin suojiin nukkumaan päiväunia. Makuupussi on oiva väline suojaamaan kasvoja ja liikkumatonta kehoa. Takapuolen alla lämmittää poron- tai lampaantalja.

Usein lyhyeksi jääneet unet voivat änkyröittää, joten eväät ja mieleinen puuha ilostuttavat tunturissakin. Kuinka jännää onkaan syödä nuotiomakkaraa, tai maistella vuoltua kuivalihaa? Vähäsuolaisena vaihtoehtona toimii eväsleivät, piltin juotavat kiisselit ja pähkinät. Ruokatermoksiin saa valmiit ateriat, ei tarvitse kuin avata purkki, kaataa vaikkapa makkarakeitot astioihin ja syödä. Juominen on myös kylmällä säällä tärkeää.

Autiotuvan tai kodan läheisyys takaa lämpimät tauot kesken pilkkimisen. Kun suuntaamme lasten kanssa tunturiin, kohteemme läheisyydessä sijaitsee usein paikka jonne voi tarvittaessa hakeutua lämmittelemään ja tarvittaessa vaihtamaan kuivaa tai lämmintä ylle.

Lapsen ja mikseipä myös toisten aikuisten paljaiden poskien seuranta kannattaa. Paleltumat ilmestyvät kasvoille ensin punertavina ja muuttuvat myöhemmin vaaleiksi tunnottomiksi laikuiksi. Alkavia paleltumia voi ensihädässä lämmittää painamalla kasvot kämmenten suojiin, kotimatkalle ne on suojattava hyvin jotta ne eivät pääsisi pahentumaan ja tummumaan. Paleltunutta kohtaa voi myös hieroa hellästi jollain pehmeällä materialla.

Lisää paleltumien hoidosta Terveyskirjastosta.

Taaperomme posket ovat kuin omani- ne punehtuvat oitis pakkasessa. Valkoisia laikkuja emme ole niistä koskaan löytäneet, mutta yhden tuulisen pilkkikerran jälkeen hänen poskeensa ilmestyi A:n muotoinen punainen jälki, joka oli mahdollisesti syntynyt jonkun vaatekappaleen jäädyttyä ja painaneen hänen kasvojaan. Tässä on oltava siis todella tarkka! Kovalla tuulella emme edes lähde tunturiin, vaikka kylän pinnassa se tuntuisikin siedettävältä tunturissa se on paljon kovempi ja jäätävämpi.

DSC_4746
DSC_4874 DSC_4213
Liike on paras lääke kylmään. Kun varpaat alkavat jäätyä, on aika vauhdikkaammalle leikille. Lumihangessa tarpominen nostattaa sykettä ja lämmittää. Pieni varvasjumppa saa veren virtaamaan kylmiin varpaisiin ja saa aikaan kovaa kipua – sitä voi hoitaa tulehduskipulääkkein tarvittaessa. Toisin kuin ajatellaan – paleltunutta kohtaa ei saa puristaa! Kuinka moni myöntää puristavansa jäätyneitä sormiaan? Hep.

No entäs se vaippa? Jos käy hassusti ja vaippa uhkaa falskata, kätevin tapa vaihtaa se on ottaa mukaan teippivaippoja, jolloin kaikkia vaatteita ei tarvitse riisua. Autiotuvan tai kodan läheisyys on tässäkin asiassa hyvä, muuten voi pikkuiselle tulla kylmät paikat! Jos pahin mahdollinen on tapahtunut ja vaatteet haalarin alla ovat kastuneet, luultavasti itse suojaisin lapsen makuupussilla rekeen ja veisin suorinta tietä kotiin, mikäli suojaisaa paikkaa vaatteiden vaihdolle ei löydy.

Ja turvallisuus ennen kaikkea! Kypärä on oltava myös reessä istujilla. Lapselle turvallisin paikka on edessä visiirin takana, aikuisen vieressä tai sylissä. Kelkalla rekeä vetäessä nopeusrajoitus on 40km/h, lasten ollessa kyydissä on parempi ajaa töyssyisessä maastossa hitaammin. Reessä istuminen kun muutenkin on todella töyssyistä puuhaa.

Näin me menettelemme kun lähdemme lasten kanssa tunturiin. Minkälaisia toimintatapoja teillä on?

Postaus vanhan blogin puolella taaperon pukeutumisesta

Pakko mainita loppuun, meillä on tänäkin vuonna (käytetyt) Ticket Outdoorin ja Didricksonin haalarit. Suosittelen ehdottomasti! Ticketeissä on paljon tilaa, viime vuoden haalarissa oli jopa irroitettava fleecevuori ja Didricksonin haalareissa on paljon heijastimia. Jopa käytettynä ne toimivat loistavasti.

Hiihtoreissu Härkävaaraan

DSC_7137 DSC_7135
DSC_7143 DSC_7149
Ensiksi suuri kiitos kaikille blogiani Addnaturen Nordic Outdoor Blogger Award 2017- kisassa äänestäneille ja onnea voittajakolmikolle!

Ja myöhästyneet onnentoivotukset 100- vuotiaalle Suomelle! Koska itsenäisyyspäivää vietin iltavuorossa työpaikallani, olin päättänyt juhlistaa päivää etukäteen. Finlandiahymni päässä soiden hiihtelin tiistaina, päivää ennen itse juhlapäivää, Paistunturin erämaan puolelle Härkävaaran nuotiopaikalle.

Juhlallisuuksiini ei kuulunut nuotiopaikalla shampanjan korkkaaminen tai mikään muukaan mustikkamehua kummempi juhlahumu. Hiihtäminen pakkashangen naristessa suksien alla kaamostaivaan värien saattelemana oli itselleni ehkä paras tapa juhlistaa itsenäistä maatamme.

Pakkasta oli 24 astetta. Olin varautunut palelemiseen karvalakilla, nahkahanskoilla, villapaidalla ja untuvatakilla. Alun mäkien jälkeen karvalakki vaihtui pipoon ja nahkahanskojen alla olleet lapaset saivat siirtyä reppuun pois hikoiluttamasta.

DSC_7155 DSC_7164
DSC_7168
Hiihtelin kelkanjälkeä pitkin jotka seurasivat kuivalla kelillä näkyvää mönkijäuraa. Tiirailin ympärilleni hirvenjälkien ilmestyessä reitilleni ja läsnäoloni säikäytti seitsenhenkisen riekkoparven.

Mielikuvitus alkoi jälleen laukata ja tosissaan aloin haaveilemaan talven hiihtovaelluksista. Tein jo päässäni listaa puuttuvista tarvikkeista, kunnes varpaiden alkaessa jäätyä aloin pikkuhiljaa luopumaan ajatuksesta tälle talvelle. Ehkä joskus myöhemmin!

Härkävaara alkoi hahmottua päästyäni koivumetsästä suolle. Alunperin halusin jatkaa hiihtoa Härkävaarasta Johtalanvárrille ja sieltä kotiin, mutta koska olin kuluttanut yhteen suuntaan jo tunnin, laskeskelin etten ehtisi kotiin ennen pimeää. Pitäessäni pienen evästauon nuotiopaikalla varpaat alkoivat olemaan jo sen verran jäässä, että jouduin kiireellä laittamaan sukset takaisin jalkaan jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaa ennen kuin hommasta tulisi tuskaisempaa.

DSC_7166 DSC_7172
DSC_7176 DSC_7183
Sormet jäässä, varpaat kohmeisina kyhäsin sukset takaisin kenkiin kiinni ja lähdin hiihtelemään alaspäin kohti maantietä. En ehtinyt kauaakaan harmitella paleltumista, kun ajattelin jäätymisen olevan vain pieni haaste arjen muiden oikkujen seassa.

Pääsin alle puoleen tuntiin takaisin lähtöpaikalle josta J noukki minut kyytiinsä. Kotona sainkin kärvistellä kipeiden varpaiden kanssa, mutta halu lähtä pidemmälle hiihtoreissulle vain kasvoi.

Härkävaaraan pääsee kirkon parkkipaikalta lähtevältä parkkipaikalta merkattua retkeilyreittiä pitkin, Utsjoentien varrelta mönkijäuraa pitkin ja Utsjoen retkeilyreitin Geologiselta polulta haarautuvaa merkattua reittiä pitkin.

Pst, mulla on tarkoituksena merkitä kaikki esitellyt kohteet etusivun oikeasta painikkeesta löytyvään ”kategoriapilveen” josta ne löytyvät helpommin. 

Lähiseikkailua Kalkujoenlammella

DSC_7087 DSC_7083
DSC_7093
Tunturialueen vaikutus mielialaan on tsemppaava ja innostava, sen sain kokea jälleen tiisaina kun lähdin kokeilemaan metsäsuksia Kalkujoenlammelle.

Vaikka jossain kaukana nouseva aurinko värjäsikin taivaan upeilla väreillä, mulla oli ärsyyntynyt fiilis jo ennen lähtöä. Suksien kanssa oli ongelmia, viskasin ne kerran hankeen odottelemaan että sain kotoa haettua toiset kengät jalkaani, kaiken tohinan keskellä onnistuin potkaisemaan rukkaseni sisään lunta… Nousu tunturialueelle oli yhtä tuskaa liiallisen vaatetuksen ja poluttomassa hangessa  tarpomisen jäljiltä… Motivaatio oli hieman hukassa.

Mäessä hengästymistä tasaillessani mietin, etten voisi luovuttaa – yleensä kaikki on kääntynyt parhain päin ja harvemmin olen tullut kotiin tunturista ärsyyntyneenä.

 

DSC_7096 DSC_7115
DSC_7105 DSC_7119
Ja kuin kaikissa parhaimmissa retkitarinoissa käy, mielialani kohosi heti kun saavuin viimein poroaidalle jonka kohdilla oli hyvä laittaa sukset jalkaan ja alkaa hiihtelemään kohti puurajaa. Seikkailufiilis valtasi mielen, yhtäkkiä olin keskellä lumista satumaata.

Oli hämärää, hiihtelin suon halki kohti Johtalanvárria. Lukuisat riekkojen jäljet parveilivat ympäriinsä koivikoissa, muutamat ketunjäljet kulkivat niiden lähellä. Pääsin Kalkujoenlammelle ja samoihin aikoihin tunsin kuinka pakkanen alkoi kiristyä taivaan värien hiipuessa vähitellen horisontin alle.

Luonto teki jälleen tehtävänsä – palasin kotiin väsyneenä, mutta hyväntuulisena ja voimaantuneenpana. Suksetkin toimivat hyvin, tuskin maltan odottaa seuraavaa hiihtoreissua! Saa nähdä minne päädyn seuraavilla vapaillani.

Juttu Johtalanvárrista
Kalkujoenlampi kesäkuussa

Vielä on muutama päivä aikaa äänestää Nordic Outdoor Blogger Award 2017 – kisan suosikkia! Lisää kisasta täältä.