Mieli teki selvittää millaista on vaeltaa marraskuussa syksyn ja talven taitekohdassa. Kohteeksi valikoitui Urho Kekkosen kansallispuiston Kiilopään ja Saariselän lähialueet.
Tahdoin pysyä teiden lähistöllä jos sää muuttuisi radigaalisti. Haaveilin pidemmästä vaelluksesta syvemmälle erämaahan mutta viimeaikaisen väsymyksen vuoksi yritin olla maltillinen. Varasin Tammakkolammen vuokrakammin viimeiselle yölle juhliakseni kauden ensimmäistä pidempää reissua luontoon.
Retkeni alkoi Saariselältä Lutontien infotauluilta. Vaikka olin seurannut säätiedotteita, lumen määrä yllätti! Liukastelin kumisaappaat jalassani kohti merkittyjä uria, suuntasin ensin Iisakkipään rinteelle vievälle polulle ja siitä kohti Rumakurua. Kiiski oli harmikseni jäänyt kotiin varaamani vuokratuvan takia.
Keli oli kostea, sankka sumu peitti metsät ympärilläni. Iisakkipäälle saakka polku oli paljonkin kävelty, lähestyessäni Rumakurua edelläni oli vain muutamia kengänjälkiä. Märkä lumi putoili katajien vihreiltä oksilta, oli mukavaa kävellä tuntemattomalla alueella ja nauttia helposta päivämatkasta.
Rumakuru oli muusta maastosta poikkeava, jyrkkä seinäiken kuru. Sumun seasta erottuva seinämä oli vaikuttava näky.
Pidin lyhyen evästauon Rumakurun päivätuvalla. Tuvassa oli kylmempi kuin ulkona enkä kauaa viihtynyt paikoillani. Päivä oli alkanut jo hämärtyä, kaivoin otsalampun valmiiksi esille.
Rumakurun vanha päivätupa oli todella mukava! Sinne olisin voinut hyvinkin jäädä yöksi. Vanha hirsiseinäinen pieni tupa teki vaikutuksen. Päivätuvat eivät kuitenkaan ole kuin vain välttämätöntä yöpymistä varten.
Hämärän laskeutuessa aloin jännittää Taajoslaavulle kääntymistä. Päätin jatkavani matkaa Luulammelle jos Taajoslaavulle vievä polku olisi lumen peitossa, ajatus pimeässä suunnistamisesta ei ilahduttanut.
Risteyksessä mieli pisti vastaan. Taajoslaavulle oli kääntynyt yksi henkilö, porojen tallaama jälki lumella oli kuitenkin rohkaiseva näky ja pakotin itseni kääntymään kohti alkuperäistä yöpaikkaa.
Pimeys laskeutui nopeasti. Porojen jälki kulki hauskasti reittini vierellä, muutama ketun helminauha ja metson polku erottui pimeästä metsästä. Jännittyneenä pidin katseeni otsalampun valaisemalla polulla pimeyden muodostaessa seinämän ympärilleni. Välillä uskallaiduin katsomaan ympärilleni. Lumen peittämällä polulla kulkemista helpottivat mustat metalliset reittimerkit.
Pimeä ei ole se jota pelkään vaan tieto siitä että olin kaukana muista ihmisistä. Olin unohtanut hätälähettimen kotiin enkä saisi hädän yllättäessä apua kentättömällä alueella.
Yhtäkkiä vierestäni pöllähti ilmaan suurikokoinen lintu. Sen siipien havinan säestämänä säikähtänyt parkaisuni kaikui lähivaarojen rinteillä häpeällisen kauan.
Enää lähistöllä tuskin olisi yhtäkään eläintä. Tai ihmistä.
Jännitykseni laukesi ja viimeiset 1,5 kilometriä talsin varmemmalla fiiliksellä Taajoslaavulle. Laavun katon erottaminen pimeydestä oli suuri helpotus!
Laavulla olo oli turvallinen ja sain tehtyä iltatoimet levollisin mielin. Pihalla puussa nököttävä poron pääkallo toi kivaa tunnelmaa tulen loimutessa tulipaikalla…
Iltaan haastetta toi toimimaton bensakeitin. Samalla kun ruokani valmistui tulella yritin saada keitintä palamaan puhtaana, yrityksistä huolimatta se sammui jatkuvasti. Päätin luovuttaa keittimen suhteen, saisin ruoat tehtyä muutenkin.
Sää oli lämmennyt, lämpömittari näytti viittä plussa-astetta. Lumi valui vesinorona laavun katolta ja tarkenin lukea kirjaa makuupussini suojissa. Kumisaappaani olivat kostuneet päivän aikana ja yritin kuivattaa hionneita villasukkiani nuotiolla. Ikäväkseni toinen sukista sai palovammoja.
Yön nukuin hyvin ja lämpimänä. Pari kertaa kuulin metsässä paukahtavan. Aamu oli vielä hämärä sytyttäessäni nuotion valmistaakseni aamiaista, bensakeitintä en edelleenkään saanut toimimaan oikein. Puuro paloi pahasti pohjaan ja kattilan pesemisessä meni oma aikansa. Keitin termariin kiehuvat vedet valmistaakseni lisää vain vesi-pastaa Luulammella.
Menin poroaidasta läpi ja lähdin seuraamaan Luuvaaran eteläpuolelle vievää polkua. Matkan varrella oli yksi joen ylitys joka onnistui mukavasti kumisaappaat jalassa. Ilman niitä joen ylitys olisi varmasti ollut hyytävä!
Liukas polku kulki läpi kauniin mäntypainotteisen metsän. Polun varrelle osui hankaliakin paikkoja, rinkka selässä kumisaappaat jalassa oli hurjaa ohittaa jyrkkiä kallionreunamia.
Luulammen päivätuvalla ajattelin pitää lounastauon. Luulammen päivätupa on suuri ravintolan tapainen rakennelma jossa sesonkiaikaan toimii kahvila eikä siellä saa aukioloaikana syödä omia eväitä. Nyt sesongin ulkopuolella ei tarvinnut siirtyä ulos kotaan valmistamaan evästä.
Ehdin jo kaataa termarista vedet pussipastani sekaan kun tajusin ettei vesi höyrynnyt viileässä ilmassa. Termospulloni ei ollut pitänyt vettä kuumana edes kahta tuntia! Että otti päähän, nyt pystyisin tekemään ruokani vain tulella ja autiotupien kaasulla.
Syötyäni kylmän lohipastan jatkoin matkaani kohti Rautulammen autiotupaa. Olo oli väsynyt ja askel ei oikein kulkenut. Ihailin lumisia maisemia ja olin innoissani yksinäisyydestä. Lunta oli vain muutamassa kohdassa häiritsevästi.
Kumisaappaat olivat muuten hyvät jalkineet, mutta alkutalven plussakeleille suosisin kenkää josta saa sisäsukan pois, kuten esimerkiksi Sorelin kengissä tai Nokian saappaissa on. Pakkaskeleille en kumisaappaita pukisi helposti tunnottomiksi menevien varpaideni takia, kostea kenkä voi olla kohtalokas…
Vaatetus toimi hyvin, mutta rinkka sai selän hikoilemaan ylämäissä. Vaellustakkini alla pidin ohutta ja hieman paksumpaa merinokerrastoa ja tuuletusvetoketjut auki.
Rautulammelle pääsemiseksi sai katsoa tarkkaan mistä kulki. Polkua ei erottanut hankalakulkuisesta maastosta.
Kun viimein autiotupa alkoi erottua maastosta pysähdyin katselemaan laskevan auringon luomaa vaaleanpunaista sävyä. Järvi oli ohuesti jäätynyt ja tuvan pihaan astellessa vesi valui edelleen katoilta.
Olin varautunut nukkumaan teltassa mikäli tuvassa olisi porukkaa. Kun ketään ei vaikuttanut saapuvan paikalle uskallauduin leiriytyä petilaverille ja rentoutua. Pitkä ilta kului kokkaillessa ja kirjaa lukiessa. Rautulammen wc:n takana olevalta kukkulalta löytää wifin jonka avulla kyselin seuraavien päivien säätiedotteita tuulen yltyessä kovaksi. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelin tuulen pauhamista ulkona ja aloin pohtia pääsisinko Tammakkolammelle saakka mikäli alkaisi sataa lunta.
Toisena aamuna heräsin aikaisin. En oikein vieläkään ollut varma jatkosta, ulkona oli pakastanut ja sankka sumu peitti näkyvyyden korkeammalla tuntureilla. Hätälähettimen lisäksi gps oli jäänyt kotiin.
Ajatus Tammakkolammen läheisyydessä sijaitsevalle Suomunruoktulle menosta innosti kuitenkin sen verran, että päätin jatkaa matkaani etelämmäs. Noustessani Rautulammelta ylös avotunturiin alkoi pyryttää ja näkyvyys huononi entisestään. Kun poikkesin polulta laskeutuakseni Suomunlatvaa kohti, hakeuduin koko ajan väärään suuntaan. Tieto huonosta kelistä ja kentättömästä alueesta saivat minut empimään ja vaihtamaan suunnitelmaa.
Päätin palata merkitylle reitille ja laskeutua Suomunlatvalle toista kautta. Noustessani mäkiä hikoilin ja väsyin, lopulta päätin siirtyä Niilanpään päivätuvalle lämmittelemään ja syömään. Tammakkolammelle meno kauemmas Kiilopäästä ei enää innostanut.
Niilanpäälle patikoidessani olin hyvällä tuulella, mielessäni oli pitää tauko ja jatkaa matkaa ainakin Sivakkaojan laavulle saakka. Tein tulet tuvan kamiinaan ja keitin vedet pastaa varten. Ikkunasta ulos katsellessani totesin retkeni olleen oikein hieno näinkin. Minun oli lämmin, mutta armoton väsymys sai miettimään retken jatkamista pidemmälle.
Kävelin hetken aikaa kohti Sivakkaojaa kunnes yhtäkkinen vatsakipu iski. Löysäsin rinkan lantiovyötä ja tuskan hiki otsalla mietin mitä ihmettä nyt taas! Nuo valmispastat eivät vain sovi minulle…
Mutka Niilanpäälle ja päätin helpottaa paluumatkaani tielle kävelemällä suoraan Kiilopäälle. Rinkan kantaminen pelkkien hartioiden tukemana ei ole kovinkaan mukavaa.
Patikkaretki Saariselältä Kiilopäälle marraskuun alussa oli oikein hieno kokemus! Tahtoisin kokea vuodenaikojen vaihtumisen luonnosta käsin, nyt sain pientä maistiaista millaista on elää itse tapahtumapaikalla parin vuorokauden yli.
Jos suunnittelet vaellusta alkutalvelle varaudu äkilliseen lumitilanteen muutokseen! Kauemmas tiestä suunnatessa on fiksua kantaa mukana vaikkapa kevyitä lumikenkiä. Vaellussauvoista oli hyötyä liukkailla paikoilla.
Vesistöt voivat olla osittain jäässä ja pohjakivet liukkaita. Maastossa voi olla paikoittain reilusti enemmän lunta kuin avoimemmilla paikoilla. Varamajoitteen kantaminen on turvallisuustekijä, mielestäni koskaan ei voi luottaa siihen että pääsee yöksi tuvan lämpöön.
Seuraava seikkailu lienee vuodenvaihteen jälkeen! Toivottavasti lunta nyt tulisi reippaasti jotta pääsisi hiihtämään.
Erämaan vaeltajatar 