En ehtinyt käydä kuin pari kertaa pimeään aikaan lenkkeilemässä ennen ensilumien tuloa. Kun muutimme syrjään alkutalvi oli pimeä pitkään – pysyvä lumi satoi maahan muistaakseni vasta marras- joulukuun vaihteessa. Tuolloin oli hankala opetella koiran kanssa iltaulkoilua pilkkopimeällä tiellä.
Entisenä pimeää hysteerisesti pelkäävänä ihmisenä syrjään muuttaminen on edesauttanut pimeänpelon voittamisessa. Enää ei iltalenkeillä pimeässä kiiluvat silmät saa kääntymään takaisin kotiin päin, mikäpä muu tuolla lähimetsissä liikkuisi kuin kettu tai poro? Tuurilla ilves vierailee täällä.
Ensilumien tultua on ollut mukavaa kulkea luonnossa. Suuntasin heti Nuorgamin Skaidijärven reitille kävelylle ihastelemaan auringon kimaltelua hangilla ja ihmettelemään eläinten jättämiä jälkiä. Yllätyin kuinka paljon jäniksiä täällä nyt liikkuu! Jälkiä tuntuu löytyvän vähän vaikka mistä.
Alkutalvi on muutosten aikaa. Teno jäätyy vauhdilla ja osa suopurojen jäistä kestää kävellä yli. Ajoinpa mönkijälläkin viikonloppuna jään yli – kesti! Ja löysin lähistöltä suolammen jonka jäällä voisi vaikka luistella. Kunhan kolaisi lumet pois ensin. Vielä kuitenkin täytyy muistaa järvien jäiden olevan petollisia, eikä suurimmille lammille kannata suunnata pilkkimään ilman naskaleita.
Minulla oli lokakuulle toiveissa mennä vielä yhdelle yöretkelle, saimme kuitenkin jonkun pöpön tulijaisina koulusta ja sairasteltiin viime viikko. Että on ollut mälsää!
Lohdutuksena tulevana viikonloppuna pääsen kolmen yön reissulle Urho Kekkosen kansallispuistoon. Tahtoisin tehdä reissustani vaelluksen, haaveissa oli vaeltaa Aittajärveltä Paratiisikuruun ja Muorravaarakan kautta takaisin, mutta totesin ettei suunnitelmani ole fiksu ottaen huomion vuodenaikaan ja oma jaksaminen. Olen varannut Tammakkolammen vuokrakammin viimeiseksi yöksi ja vielä pohdin mitä reittiä sinne kuljen. Haaveena on yöpyä yksi yö jollain lähilaavuista.
Eli seuraavaksi olisi luvassa juttua alkutalven vaelluksesta postauksen ja videon muodossa.
Pohjoinen luonto on valmistautunut talveen. Lehdettömät puut, lakastuneet kukat ja värinsä menettäneet kasvit kertovat talven lähestymisestä.
Päivä oli kaunis, aurinko lämmitti eikä tuulikaan ollut häiritsevä kulkiessani Heikkovárrin mönkijäuraa pitkin kohti Geađgejávria. Syksyn loppumisen aisti, paikoitellen maaperä oli selvästi kohmeessa. Suo upotti kumisaappaiden alla oikaistessani kapean joen yli päästäkseni aloittamaan suunnistamisen kohti Fárppaljávria.
Olin sopinut tapaavani uuden vaellusystävän Fárppaljávrilla hänen viimeisen vaelluspätkänsä seuraksi. Oli kiehtovaa päästä kokemaan erämaan lumo myös lokakuussa, tuntui tutulta ja turvalliselta palata erämaahan kuukausi vaellukselta kotiuduttua. Sateenkaaren näkeminen taivaalla tuntui hyvältä enteeltä, sekä Kaldoaivin vaellukseni alussa että lopussa näin sateenkaaret taivaalla. Pakkohan niillä joku tarkoitus on oltava.
Matkani jatkui kohti Čahppesjávria. Maasto olisi ollut helppokulkuista jos olisin malttanut nousta hieman korkeammalle, maksimoin kulkunopeuden rämpimällä kivikossa ja kosteikoissa. Alkoi sataa, tuulikin yltyi päästessäni viimein ylös pois Geađgevárrin rinteen suojasta.
Maastosta ei muuten olisi erottanut ihmisten kulkemaa reittiä, vain useat maassa makaavat lasipullot kielivät luultavasti kelkoilla ajettavan reitin sijainnista. Pulloja oli liikaa pois kannettavaksi yksin, rinkkani oli täysi kylmään yöhön varauduttuani.
Suunnistaminen oli helppoa maaston puolesta, täytyi vain huomioida puoleensa vetävät syvänteet ja kosteikot. Koska oli muka kiire, seurasin järvien rantoja kiertäviä polkuja risukoissa ja soilla. Näinpähän kauniin hiekkarannan, joka olisi jäänyt huomaamatta ylempänä. Loppusyksyn riisuttu erämaa vakuutti karuudellaan.
Ilta-auringon laskiessa saavuin joelle. En ollut uskoa tuuriani, sade oli lakannut, jylhä joki solisi auringonsäteiden kimmeltäessä sen virrassa. Olin tunturinrinteen ja nyppylän suojissa, Fárppal oli nyppylän takana mutten millään meinannut päästä joen yli.
Nautin erämaan hiljaisuudesta seuraillessani jokea sopivalle ylityskohdalle ja pian näinkin vaellustoverini lähestyvän auringonlaskun värit takanaan.
Laskeva aurinko oli vain ensisoittoa kauniille illalle. Etsimme tasaisen kohdan teltoille, pystytimme ne tuulensuuntaisesti oviaukot vastakkain, söimme ja valmistauduimme kylmää yötä varten.
Pimeän laskeutuessa taivas kirkastui paljastaen lukuisat tähdet ja villisti seikkailevat satelliitit. Kerroimme kummitustarinoita kuuman kaakaon ja mokkapalojen siivittämänä. Ilta oli maaginen!
Kun viimein laitoimme nukkumaan, huomasin oitis että jokin on pielessä. Palelin, vaikka patjani olivat riittävän eristävät pakkasyölle ja makuupussini oli mukavuusalueeltaan -19 asteelle sopiva. Odottelin hetken mutten pystynyt jatkamaan unen hakemista ilman armotonta palelua. Puin päälleni pussin suojissa vaellushousuni ja kevytuntuvatakin merinokerraston päälle. Ja edelleen palelsi! Kylmä viima tuntui tulevan kyljistä läpi pussiin. Olin mielestäni tehnyt kaiken oikein.
Olin pystyttänyt telttani absidi tuulen suuntaisesti jotta saimme oviaukot vastakkain. Suljin sisäteltan oviaukon tuuletusräppänän tuulen tunkeutuessa ikävästi sisään.
Jossain vaiheessa yötä sain nukuttua suhteellisen lämpimästi. Auringonnousun hetkellä kylmyys hiipi pussiini takaisin.
Kuvan napannut Anne H.
Aamulla herätyskellon soidessa olisin voinut jäädä vielä puoleksi tunniksi lepäämään. Kaivautuessani ulos pussista havaitsin makuupussini olevan päältä märkä. Koska suljin illalla yhden tuuletusaukoista, hengitykseni oli siis kondensoitunut. Olipa moka.
Yllätyin kuinka kaunis aamu oli noustessani ulos teltasta! Taivas oli vaaleanpunainen, maa ja teltat jäässä. Hytisin edelleen, tein aamupalan makuupussini suojissa. Onnistuin kaatamaan suurimman osan puurostani maahan, onneksi vaellustoverilta herui kuivattuja hedelmiä puuron tuhdistamiseksi. Aamupalan kruunasi aito kaasukeittimellä valmistettu pannukahvi.
Lähdimme kulkemaan kohti Nuorgamia tähdäten korkeammalle tunturien rinteisiin kuin mitä itse edeltävänä iltana olin paikalle saapunut. Tämä osottautui hyväksi valinnaksi, kävely oli paljon helpompaa korkeammalla pois varvikoista ja soilta.
Seurassa patikointi oli hauskaa! Vaellustoveri oli kulkenut Kaldoaivilla useamman päivän ja sain olla hänen seuranaan hänen viimeisillä kilometreillään. Vierailimme palsasuolla ja viimeistelimme kymmenen kilometrin patikoinnin lumisateessa! Hetkeksi Kaldoaivin erämaa peittyi valkoiseen lumivaippaan.
Lokakuu on näyttäytynyt tänä vuonna uudella tavalla. En aikaisempina vuosina ole varannut luonnossa liikkumiselle yhtä paljon aikaa, nyt olen päässyt kokemaan upeita auringonnousuja ja -laskuja, aamun pikkupakkasia ja iltojen taivaan ruskoa. Ehkä jonain vuonna minäkin vaellan lokakuun puolivälissä ja koen lisää näitä upeita hetkiä.
Jälkikäteen yöllisestä palelemisesta keskusteltuani muiden retkeilijöiden kanssa ja mietittyäni asiaa tarkemmin voisin kuvitella pakkasen ja avoimen järven tuottaman kosteuden olleen syy. Tuolla makuupussi – untuvatakkikombolla luulisi pärjäävän alle viiden asteenkin pakkasilla… 😉
Syyskuun -toivottavasti ei- ainoaksi jäänyt yöretki tehtiin huikean erätoverin kanssa Utsjoen retkeilyreitin varrella olevalle Nammajärvelle. Vuosiin yöretkelle lähteminen ei ole tuntunut yhtä nihkeältä kuin tänä syksynä, ensin oli helppo vedota vaellukselta palautumiseen, seuraavaksi säät olivat kylmiä, sumuisia ja sateisia. Kun kuun loppu alkoi uhkaavasti lähestyä oli otettava itseään niskasta kiinni ja toimittava.
Ja onneksi näin tehtiin. Ruska veteli selvästi viimeisiään noustessamme hautausmaan parkkipaikalta kohti merkittyä polkua. Merkitty reitti alkaa useammasta pisteestä muodostaen Utsjoen retkeilyreitin jota pitkin kävelemällä pääsee niin Kuoppilasjärvelle, Utsjoen geologiselle polulle, arktiselle aikavaellukselle ja kylän keskustaan. Reitillä on yksi joen ylitys jonka pääsee kätevästi kiertämään tien kautta.
Olin pitkästä aikaa pukenut useamman vuoden vanhat Revolution racen housuni jalkaan ja kaduin valintaa heti. Kyseinen housumalli on reisistä kapea ja vyötäröltä löysä. Eli ahdistavat. Ilman vyötä sain olla vähän väliä irrottamassa rinkan lantiovyötä ja kiskomassa housuja ylös. Olen kuullut kyseisen merkin vaatteista paljon hyvää, eli en tuomitse merkkiä täysin yksien housujen perusteella.
Sää oli tuulinen ja mitä ylemmäs polkua pitkin pääsimme sen tuulisemmaksi keli kävi. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa päiviin, oli uskomattoman kaunista katsella ruskan värjäämiä maisemia ja taivasta jonka pilvet eivät olleet harmillisen harmaita.
Kävellessä oli mukava heittää läpyskää ja syventyä välillä vakavempiinkin aiheisiin. Pidimme lyhyitä taukoja, viiden kilometrin patikalla emme kokeneet tarpeelliseksi pitää suurempia päivällistaukoja.
Reitti kulkee hetken aikaa tasaisella nousun jälkeen, kun maisema Nammajärven alueelle avautuu alkaa pidempi laskeutuminen puurajalta metsään ja sieltä suolle. Suo on kostea ja polku on haarautunut useammaksi kulku-uraksi mättäiden läpi.
Kodalla etsittiin aluksi telttapaikkaa, alkoi olla hämärää. Järveä reunustavat rinteet eivät antaneet suojaa kovalta tuulelta, oli tärkeää saada teltta tuulen suuntaisesti.
Oli ihanaa nauttia kodan lämmöstä pimenevässä illassa. Viimeksi maaliskuussa olen tainnut yöpyä pimeässä, yöttömät yöt tekevät telttailemisesta helppoa valaistuksen kannalta. Valmistimme päivällistä ja nautimme teet ennen iltatoimia.
Seisoskelin ulkosalla ja kuuntelin pimeyttä. Ei mitään, ei ketään. Kuun kajo erottui pilviverhon lävitse, revontulia tuskin näkisimme yön aikana. Kivillä kimmelsi otsalampun valon osuessa niihin, pilvet punertavaksi värjännyt auringonlasku kielikin kylmästä yöstä.
Yö totta tosiaan oli viileä. Aamutoimet oli helpottavaa saada tehdä kodan lämmössä, kylmän yön jälkeen selän lihakset tuntuivat olevan normaalia enemmän jumissa.
Saatuamme aamupalat syötyä ja pakkaamiset tehtyä oli aika siivota jälkemme ja suunnata kotimatkalle. Samaa reittiä pitkin kävely oli palelevana lohduttavaa, olisin voinut pukeutua hieman lämpimämmin mutten kesän jäljiltä hoksannut ettei liikkuessa syntyvä lämpö välttämättä enää riitä lämpimänä pysymiseen.
Aurinko sentään lämmitti ja tuulikin helpotti laskeutuessamme puiden suojiin Badjeseavttet joen varrelle. Kävimme joen rannalla tutkimassa sen suurten kivien väleissä mutkittelevaa virtaa ja leikittelimme ajatuksella luonnon spa-hetkistä.
Viimeisillä metreillä pelastimme kohmeisen sammakon polulta. En tohtinut jättää sitä tallottavaksi vaan siirsin sen kauemmas polusta lähemmäs jokea. Ajatus väärään paikkaan talviunille laittaneesta, tallotuksi joutuneesta sammakosta kylmäsi. Elämä luonnossa voi olla pahimmillaan hyvinkin karu. Täytyy vaan osata arvioida tilanteet milloin ihmisenä pystyy vaikuttamaan tilanteeseen tuomatta lisää haittaa eläimelle.
Lyhyestä yöretkestä päälimmäiseksi ajatukseksi jäi mukava ja helpottunut fiilis. Pimeä talvi tekee tuloaan ja edessä on vähintään kuuden kuukauden ajanjakso jolloin jokaisen kuukauden ulkona yöpymiset tapahtuvat pimeässä. Aluksi yöt voivat tuntua jännittäviltä, täytyy vaan unohtaa kotisohvan mukavuus ja lähteä yöksi ulos luontoon.
Löytyykö lukijoista muitakin joka kuukausi vähintään kerran ulkona yöpyjiä? Miltä loppuvuosi vaikuttaa? Oletteko valmiita talveen?
Vautsi vau minkälainen ruska meitä onkaan taas ilahduttanut!
Elokuun puolella jokilaakson koivut alkoivat huolestuttavan nopeasti vaihtamaan väriään oranssiksi kesäisen vihreästä. Yleensä syyskuun toista viikkoa pidetään ruskan alkuna joten pieni epäillys ruskan loistokkuudesta hiipi mieleen. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi että syksyn runsaat sateet olivat saaneet aikaan koivuruosteen joka hiljalleen muutti lehdet ruskean-kellertäviksi.
Vaikka vaatteista saikin pyyhkiä ruostepölyä metsässä käymisen jälkeen ruska ei ollut täysin menetetty – mitä korkeammalta ruskaa etsi, sen paremmaksi se muuttui. Ruoste ei ollut yltänyt kaikkialle!
Erätoverin kanssa muikeana retkellä, pulla kai mielessä. Hirvestysalueilla on hyvä pitää huomiovärit päällä
Maaruska loisti (ja loistaa edelleen) komeasti. Punaisen ja oranssin eri sävyt luovat tilkkutäkkimäisiä kuvioita maastoon, tunturin laelta katsellessa maisema näytti täysin oranssilta. Ruskan värit saavat pysähtymään. Sille ei mahtanut mitään, oli pakko keskeyttää eteneminen kävelyillä ja jäädä vain katselemaan.
Värillistoa ehdin ihailla Nuorgamin suunnilla, Vetsikossa, Utsjoella kirkkopahdalla ja yhden yön retkellä Nammajärvellä. Syyskuun tekemättömyydestä kertoo ehkä parhaiten se että ulkona nukuttuja öitä on kertynyt vain yksi tälle kuulle.
Mutta tärkeintä lienee se, että ehdin ja sain nauttia ruskasta ilman huolta sen väliin jäämisestä. Sateisten kelien vuoksi ei haitannut etten taaskaan ollut vaeltamassa ruskan aikaan, ehkä joskus on sen aika.
Osa lukijoista onkin jo tilastojen mukaan löytänyt bloginiuudelle sivulle josta löydätte Utsjoella opastamiani retkiä, kuten alkutalven talvitelttailukurssin jonka vedän Nuorgamissa Kaldoaivin erämaassa työpaikkani 70Northin upean Kieppi- mökin pihapiirissä. Talvitelttailukurssin aikana opetellaan nimenomaan talviaikaan telttailua, retkeilyä sekä hieman vaeltamistakin jotta ensimmäisistä talvisista yöretkistäsi tulisi mahdollisimman mukavia.
Aloitettuani työt matkailualalla olen toiminut sivutyönä yrittäjänä ja haaveenani on tuoda Utsjoen alueelle enemmän vaeltamiseen ja retkeilyyn liittyvää tarjontaa. Instagramistani @adventurelandansku löydätte ajankohtaista tietoa opastuksistani.
Ruskapatikoiden maisemaa Vetsikosta
Kylmät kuohut lämpimän sävyisten puiden varjostamana
Pidän ruskan aikaa luonnon viimeisenä taidonnäytteenä ennen kaamoksen synkkiä sävyjä ja talven tuomia mahtituulia. Nyt alkaa odotuksen ajanjakso jota taivaalla loimuavat revontulet piristävät, loka-marraskuun väli voi olla lumettomuudellaan synkkä, mutta pienet yksityiskohdat tuovat retkille säväyksen. Riite, huurre ja kuura, talven tuoksu sekä hiljalleen jäätyvät vesistöt kertovat vuoden kiertokulun loppumisen läheisyydestä. Vaikka lähestyvä pimeä ajanjakso voi tuntua ankealta, täytyy muistaa että pimeydelläkin on kauneutensa.
Erämaan vaeltajatar 