Pohjoinen luonto on valmistautunut talveen. Lehdettömät puut, lakastuneet kukat ja värinsä menettäneet kasvit kertovat talven lähestymisestä.
Päivä oli kaunis, aurinko lämmitti eikä tuulikaan ollut häiritsevä kulkiessani Heikkovárrin mönkijäuraa pitkin kohti Geađgejávria. Syksyn loppumisen aisti, paikoitellen maaperä oli selvästi kohmeessa. Suo upotti kumisaappaiden alla oikaistessani kapean joen yli päästäkseni aloittamaan suunnistamisen kohti Fárppaljávria.
Olin sopinut tapaavani uuden vaellusystävän Fárppaljávrilla hänen viimeisen vaelluspätkänsä seuraksi. Oli kiehtovaa päästä kokemaan erämaan lumo myös lokakuussa, tuntui tutulta ja turvalliselta palata erämaahan kuukausi vaellukselta kotiuduttua. Sateenkaaren näkeminen taivaalla tuntui hyvältä enteeltä, sekä Kaldoaivin vaellukseni alussa että lopussa näin sateenkaaret taivaalla. Pakkohan niillä joku tarkoitus on oltava.
Matkani jatkui kohti Čahppesjávria. Maasto olisi ollut helppokulkuista jos olisin malttanut nousta hieman korkeammalle, maksimoin kulkunopeuden rämpimällä kivikossa ja kosteikoissa. Alkoi sataa, tuulikin yltyi päästessäni viimein ylös pois Geađgevárrin rinteen suojasta.
Maastosta ei muuten olisi erottanut ihmisten kulkemaa reittiä, vain useat maassa makaavat lasipullot kielivät luultavasti kelkoilla ajettavan reitin sijainnista. Pulloja oli liikaa pois kannettavaksi yksin, rinkkani oli täysi kylmään yöhön varauduttuani.
Suunnistaminen oli helppoa maaston puolesta, täytyi vain huomioida puoleensa vetävät syvänteet ja kosteikot. Koska oli muka kiire, seurasin järvien rantoja kiertäviä polkuja risukoissa ja soilla. Näinpähän kauniin hiekkarannan, joka olisi jäänyt huomaamatta ylempänä. Loppusyksyn riisuttu erämaa vakuutti karuudellaan.
Ilta-auringon laskiessa saavuin joelle. En ollut uskoa tuuriani, sade oli lakannut, jylhä joki solisi auringonsäteiden kimmeltäessä sen virrassa. Olin tunturinrinteen ja nyppylän suojissa, Fárppal oli nyppylän takana mutten millään meinannut päästä joen yli.
Nautin erämaan hiljaisuudesta seuraillessani jokea sopivalle ylityskohdalle ja pian näinkin vaellustoverini lähestyvän auringonlaskun värit takanaan.
Laskeva aurinko oli vain ensisoittoa kauniille illalle. Etsimme tasaisen kohdan teltoille, pystytimme ne tuulensuuntaisesti oviaukot vastakkain, söimme ja valmistauduimme kylmää yötä varten.
Pimeän laskeutuessa taivas kirkastui paljastaen lukuisat tähdet ja villisti seikkailevat satelliitit. Kerroimme kummitustarinoita kuuman kaakaon ja mokkapalojen siivittämänä. Ilta oli maaginen!
Kun viimein laitoimme nukkumaan, huomasin oitis että jokin on pielessä. Palelin, vaikka patjani olivat riittävän eristävät pakkasyölle ja makuupussini oli mukavuusalueeltaan -19 asteelle sopiva. Odottelin hetken mutten pystynyt jatkamaan unen hakemista ilman armotonta palelua. Puin päälleni pussin suojissa vaellushousuni ja kevytuntuvatakin merinokerraston päälle. Ja edelleen palelsi! Kylmä viima tuntui tulevan kyljistä läpi pussiin. Olin mielestäni tehnyt kaiken oikein.
Olin pystyttänyt telttani absidi tuulen suuntaisesti jotta saimme oviaukot vastakkain. Suljin sisäteltan oviaukon tuuletusräppänän tuulen tunkeutuessa ikävästi sisään.
Jossain vaiheessa yötä sain nukuttua suhteellisen lämpimästi. Auringonnousun hetkellä kylmyys hiipi pussiini takaisin.
Aamulla herätyskellon soidessa olisin voinut jäädä vielä puoleksi tunniksi lepäämään. Kaivautuessani ulos pussista havaitsin makuupussini olevan päältä märkä. Koska suljin illalla yhden tuuletusaukoista, hengitykseni oli siis kondensoitunut. Olipa moka.
Yllätyin kuinka kaunis aamu oli noustessani ulos teltasta! Taivas oli vaaleanpunainen, maa ja teltat jäässä. Hytisin edelleen, tein aamupalan makuupussini suojissa. Onnistuin kaatamaan suurimman osan puurostani maahan, onneksi vaellustoverilta herui kuivattuja hedelmiä puuron tuhdistamiseksi. Aamupalan kruunasi aito kaasukeittimellä valmistettu pannukahvi.
Lähdimme kulkemaan kohti Nuorgamia tähdäten korkeammalle tunturien rinteisiin kuin mitä itse edeltävänä iltana olin paikalle saapunut. Tämä osottautui hyväksi valinnaksi, kävely oli paljon helpompaa korkeammalla pois varvikoista ja soilta.
Seurassa patikointi oli hauskaa! Vaellustoveri oli kulkenut Kaldoaivilla useamman päivän ja sain olla hänen seuranaan hänen viimeisillä kilometreillään. Vierailimme palsasuolla ja viimeistelimme kymmenen kilometrin patikoinnin lumisateessa! Hetkeksi Kaldoaivin erämaa peittyi valkoiseen lumivaippaan.
Lokakuu on näyttäytynyt tänä vuonna uudella tavalla. En aikaisempina vuosina ole varannut luonnossa liikkumiselle yhtä paljon aikaa, nyt olen päässyt kokemaan upeita auringonnousuja ja -laskuja, aamun pikkupakkasia ja iltojen taivaan ruskoa. Ehkä jonain vuonna minäkin vaellan lokakuun puolivälissä ja koen lisää näitä upeita hetkiä.
Jälkikäteen yöllisestä palelemisesta keskusteltuani muiden retkeilijöiden kanssa ja mietittyäni asiaa tarkemmin voisin kuvitella pakkasen ja avoimen järven tuottaman kosteuden olleen syy. Tuolla makuupussi – untuvatakkikombolla luulisi pärjäävän alle viiden asteenkin pakkasilla… 😉
Erämaan vaeltajatar 