Fiiliksiä vaelluksesta

DSC_5464 DSC_5513
Kotona!

Yksinvaellus on nyt takana päin. Rinkka autossa purkamattomana, Kiiski onnellisena pallonsa kanssa petipaikallaan ja meikäläinen aamukahvin kimpussa. Aamulla kun heräilin omasta sängystä mielen valtasi ikävä – tahdon takaisin!

Lohduttelin eilen Lumikeron rinteellä, että onneksi olen menossa kuitenkin kotiin Utsjoelle jossa samanlaiset maastot odottavat. Vesisateesta ja vaelluskenkien kastumisesta huolimatta reissu sujui ilman minkäänlaisia ongelmia. Ainoaksi ongelmaksi voisin tosin nimetä etenemisvauhtini – kuljin n. 4km/h jonka takia olin yöpymispaikoilla aivan liian aikaisin ja tylsyys meinasi iskeä. Ensi kerralla mukaan lähtee sudokut ja naisten lehdet, ettei tarvitse J:ltä pyydellä sudokupohjia Whatsappin kautta… Ja ai niin,  päästihän mulla kuorivaatteet vedet läpi, onneksi juuri kun Pahakurun autiotupa alkoi häämöttää suon laidalta.

DSC_5527 DSC_5593
Eli on opeteltava pysymään paikoillaan. Tämä on ollut ongelma muillakin reissuillani kun olen yöpynyt yksin – luonteeltani olen hieman rauhaton. Kaverin kanssa on helppoa, kun on juttukaveri ja tulee pysähdeltyä enemmän omien pysähdysten ja kaverin pysähdysten lisäksi. Totta kai useamman kerran pysähtelin syömään välipalaa, kiroamaan rinkan huonoa asentoa, kyttäämään kapustarintoja ja muuten vain tasaamaan hengitystä nousuissa. Valokuvaus on ollut yksi hyvä tapa rauhoittua paikoilleen.

Pelottiko? No joo, ensimmäisenä yönä heräilin outoihin ääniin ja loputa jouduin nousemaan teltasta ulos Kiiskin haukahdeltua. Tuon yön jälkeen olin vain varmempi siitä, että vaellus tulee talstittua loppuun.

DSC_5605 DSC_5620
Hetta-Pallas välillä oli ruuhkaa, viimeisenä päivänä Pahakuru – Vuontisjärvi välillä minut ohitti pohjoiseen päin noin 10 henkilöä ja 7 koiraa. Etelästä oli tulossa havaintojeni mukaan lisäkseni n. 8 vaeltajaa.

Kiiski jaksoi reissun hyvin, viimeisimmillä kilometreillä se alkoi selvästi hyytyä – kulki perässäni ja aina kun pysähdyin se lösähti maahan lepäämään. Koiran kantamukset painoivat alussa 2kg joten viimeisenä päivänä painoa oli vain nimeksi. Viimeisillä kilometreillä se tosin jaksoi taas vetää ja juosta alamäet, ilmeisesti hoksasi että autolle päin oltiin matkalla.

Lähtisinkö uudestaan yksin vaeltamaan? Kyllä! Ehdottomasti. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s