Olen vanhan blogin puolella useamman kerran kertonut kuinka pelkään pimeää. Olen lopettanut kauhuelokuvien katsomisen pelkoni takia ja olen päättänyt, että vuoden 2017 loppuun mennessä en enää pelkää.
Lähdin viime perjantai- iltana kuvaamaan revontulia Mantojärven rantaan, jossa valoja ei ole lähimaillakaan. Yleensä olen ottanut mukaani Ledlenserin superhyvän otsalampun jolla tarpeentullen olen tsekannut mutkan takana vaanivat otukset ja kaikki mahdolliset rapinat ja äänet. Nyt puolessa välissä ajomatkaa hoksasin lampun jääneen toiseen autoon. Mietin jo hetken takaisin kääntymistä, mutta revontulet eivät valitettavasti jää odottamaan kuvaajaansa ja päätin selvitä ilman.
Yllätyksekseni revontulet valaisivat maisemaa sen verran, etten joutunut seisomaan pilkkopimeässä. Parkkipaikan ohitse ajeli lukuisia autoja ja jään pitämät poksahtelut ja rasahtelut eivät aiheuttaneet kuin pieniä sydämensykähdyksiä.
Viime talvena otsalampun jäätyä kotiin jouduin usein pakkaamaan kamppeet kiirellä autoon ja hurauttamaan paniikissa kotiin, usein mielikuvituksen aiheuttaman pelon takia. Nyt eivät mielikuvituskaverit häirinneet.
Pari viikkoa sitten seisoin ladun pimeän lenkin kohdalla ja katselin edessä olevaa mustaa seinämää. Mikä siinä pelottaa niin paljon? Ok, ilman otsalamppua en ladun pimeälle pätkälle lähde, koska täytyyhän latukin nähdä mutta vielä tämän talven aikana hiihdän sen pätkän pelkäämättä.
Harmi vaan, että eilen tuli katsottua Rare Exports verenhimoisista tontuista. Mutta tuskinpa tontut ja zombiet odottavat juuri minua siellä pimeässä.
Erämaan vaeltajatar 