Luonnon aarreaitta – Gaskabeaičohka

DSC_4420
Gaskabeaičohkan tasanne karttapaikka.fi sivulla

Gaskabeaičohkan näköalapaikan ”löytäminen” kävi vahingossa. Olin katsonut gepsistä itselleni sopivan reitin viereiselle Mállečohkalle etsiessäni uusia retkikohteita. Matkalla Pajukosteelle pysähdyin kolmella eri levikkeellä löytääkseni oikean josta lähtä nousemaan ylös tunturiin. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan, onneksi- ajamiseni oli kuin minkäkin kylästalkkerin, pieni pakkanen kipristeli poskia. Parkkeerasin auton levikkeelle ennen Välimaan saamelaistilaa tarkoituksenani lähtä seuraamaan mönkijäuraa Jeagelveaijávrille.

Mönijäuran portti oli lukittu. Kiersin metsän kautta polulle ja siltä takaisin uralle, suon kohdalla lähdin seuraamaan pientä polkua kohti Mállečohkan huippua. Jäätyneellä polulla oli muutamia suuria hirven jälkiä, napsuttelin Kiiskin flexiä karkottaakseni lähistön suureläimet tiehensä. En uskaltanut katsella ympärilleni jos lähistöllä olisi ollutkin joku rohkea yksilö.

DSC_4386
DSC_4389

Saavuin joelle. Marraskuiseksi aamupäiväksi tunnelma oli kuin lokakuulta joen virratessa vapaana. Sen rannoilla roikkui jääpuikkoja ja pinnalla sinnittelevät kivet olivat liukkaita kuin hiekoittamaton pyörätie sateisen talvipäivän iltana.

Yritin ylittää jokea useammasta kohtaa. Pääsin sen keskellä olleelle saarekkeelle pitelemällä joen ylle kumartuneesta koivusta kiinni, pidemmälle en tohtinut mennä. Kiiski jännitti joen ylitystä, en minäkään olisi kastanut varpaitani sinne vapaaehtoisesi.

Luovutin joen ylittämisen suhteen seurattuani sitä jonkin aikaa. Löysin gepsistä viereisen tunturin valehuipun ja päätin lähtä tutkimaan sen maastoa. Joen rannalta ylös kiipeäminen tiheään metsikköön jännitti. Kiiski haisteli kivien koloja ja yritti tunkeutua yhteen, taisimme osua ketun reitille.

DSC_4411
DSC_4408
DSC_4406

Uusien kohteiden tutkiminen on jännittävää. Kun kuljen metsässä jota en etukäteen tunne olen varovainen, kuulostelen, pysähtelen ja katselen ympärilleni. En tiedä mitä kamalaa odotan näkeväni. Hiljalleen metsän aarteet vievät huomion ja sen vetovoima imaisee mukaansa. Huomaamattani olen keskellä luonnon omaa näyttelyä, tuntemattomia kääpiä, hauskoja rungonmuotoja, seisova juolukkapöytä Kiiskille, pieniä tassunjälkiä hangella…

Yhtäkkiä metsä ei enää pelotakaan ja saavun puurajalle. Reisiä pakottaa, oikean jalan ikävä ”mikä lie jumi” vaivaa. Hengähdystauko kestää vain hetken kun jatkan matkaani Kiiskiä perässäni kiskoen. Marjat ovat saaneet koirani hurmokseen, vain rouske käy sen madellessa marjamättäältä toiselle.

Saavun valehuipulle joka on sopivasti ennen poroaitaa. Huokaisen. Edessäni avautuvat maisemat ovat kauniin jylhät. Suomen ja Norjan rajajoki Teno virtaa jäättömänä. Joessa on suuri saari jota en ennen ole hoksanut. Norjan tunturit ovat jylhiä ja melkein lumettomia. Takanani laskee aurinko luoden kaamosmaisia värejä taivaalle.

Mikä löytö! Olen nähnyt kuvia paikasta, mutten ole koskaan hahmottanut missä kohde sijaitsee. Vahingossa suunnitelmien muututtua päädyin paikalle jossa tulen vierailemaan jokaisena vuodenaikana, varmasti.

laskeutuessani alas takaisin mönkijäuralle seurasin helikopterin lentoa Tenoa myöten. Toivottavasti kyseessä oli rajan lento eikä sairaalakuljetus Kirkkoniemeen. Hämärän myötä kevyt sumu laskeutui laaksoon tuoden lumisateen mukanaan.

Toivottavasti tämä jäi talven viimeiseksi lumettomaksi retkeksi.

Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä