Vetsikko Veahčatnjunin rinteestä

IMG_20210617_114343__01
DSC_5353

Näköalapaikkoja Utsjoelta hakevan on parasta kiivetä korkealle. Aina sääntö ”mitä korkeammalle kiipeät, sen komeammat maisemat ovat” ei päde, kun tunturin valehuiput saattavat peittää osan maisemista. Valokuvaaminen kannattaa aloittaa heti, kun maisemat miellyttävät.

Veahčatnjunis on yksi hyvä esimerkki siitä, ettei aina tarvitse hakeutua huipulle. Kiipeäminen jyrkässä rinteessä on paikoitellen raskasta, mutta tasanteelle päästyä kulku helpottuu. Poroaidan jälkeen poikkeamalla polulta suoraan lähimmälle nyppylälle pääsee ensimmäiselle ”huipulle”. Veahčatnjunin todellinen huippu on hieman lännempänä.

Postaus Veahčatnjunilta
Karttapaikka.fi – linkki Veahčatnjunille

DSC_5362
DSC_5364

Alkukesästä retkelle pukeutuminen on hankalahkoa. Kotipihassa käynyt tuuli vakuutti minut pukemaan päälleni merinopaidan lisäksi takin. Nopeasti rinteessä huomasin paidan olevan liikaa, sinnittelin takki päälläni ylös tasanteelle. Pienellekin retkelle on hyvä ottaa reppu, juomapullo ja vähintään takki mukaan. Alempana metsän suojissa ei välttämättä tuule, ylempänä on mälsä palella.

Retkellä suuntasin katseeni alas varvikkoon. Kurjenkanervat, sieliköt ja uuvanat kukkivat pieninä satunnaisina rykelminä. Toivottavasti kukkien nimet jäisivät mieleeni tänä kesänä, on kumma kun ne joutuu kertaamaan joka kerta uudelleen.

Vaelluskengät hiersivät kantapäitä. Miten voi saman mallinen kenkä hiertää niin eri paikoista? Nämä ovat kolmannet vakuumit vuoteen ja ensimmäistä kertaa kantapäitä tosissaan sai varoa.

Päätin lähteä kulkemaan poroaidan vierttä. Avoin rinne houkutteli luokseen, yleensä nousen ylös saakka katselemaan Vetsijoen syvänteen katoamista tunturien väliin. Tällä kertaa maisema Norjan puolelle veti puoleensa.

Pian huomasin rinteen laskeutuessa avoimen kohdan koivujen välissä. Muutaman kiven asuttama paljas rinne houkutteli luokseen, mitä alemmas pääsin sitä avoimemmaksi maisema Vetsikkoon avautui. Näkymä sai jäämään paikoilleen, zoomailin katseellani Norjan puolen maatiloja, ihmettelin Tenojoen keskellä näkyvää matalikkoa ja seurasin Suomen puolella ajelevaa asuntoautoa, jonka matkustajilla ei ollut hajuakaan että heitä seurattiin korkeuksista.

DSC_5368
DSC_5375

Unohduin paikoilleni hetkeksi. Kylmä tuuli havahdutti vapaaksi luonnon lumosta ja keskityin hetkeksi valokuvaamaan. Kivelle asettelmani puhelin jalkoineen oli hyvä idea saada yksi kuva itsestänikin, seisoskellessani kauempana kuulin takaani naksahduksen. Ei, se ei ollut itselaukaisimen ääni vaan puhelimeni ruutu osuessaan kiveen…

Alas hakeuduin koivikon kautta. Ei tarvinnut rämpiä metsikössä kauaa kun saavutin mönkijän jäljen. Rinteessä huomasin liikettä, kaksi muuta retkeilijää olivat nousemassa huipulle. He pysähtyivät kohdallani, naureskelin mielessäni heidän varmaan luulleen minua eläimeksi tumanpuhuvan asustukseni vuoksi. Välissämme oli sen verran metsikköä, etten tohtinut tervehtiä. Eihän hirvet puhu.

Ajelin takaisin kotiin maasta poimimani oluttölkin kera. On törkeää miten paljon tölkkejä olemme löytäneet Vetsikon lähistöltä! Poitsu tuumasi yhden iltalenkin aikana, että hänestä tulee rikas luontoa pelastamalla. Surullista. Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät, ettei syrjässä välttämättä ole ketään joka poimisi roskat maasta. Tiedän yhden tölkin, jota ei ole helppo saada piilostaan ja harmittaa ajatella sen vain makaavan risukossa ojan keskellä.

Kotipihassa hakeuduin Tenojoen rantaan. Jo Veahčatnjunilta mietiskelin joen hiljaisuutta. Ei veneen venettä. Lohen kalastus on kielletty ainakin täksi kesäksi kannan elpymisen puolesta. Kesän aikana olen kuullut ohiajavan veneen kolmesti, kahdesti kyseessä taisi olla valvojan kulkupeli.

Luonnon aarreaitta – Gaskabeaičohka

DSC_4420
Gaskabeaičohkan tasanne karttapaikka.fi sivulla

Gaskabeaičohkan näköalapaikan ”löytäminen” kävi vahingossa. Olin katsonut gepsistä itselleni sopivan reitin viereiselle Mállečohkalle etsiessäni uusia retkikohteita. Matkalla Pajukosteelle pysähdyin kolmella eri levikkeellä löytääkseni oikean josta lähtä nousemaan ylös tunturiin. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan, onneksi- ajamiseni oli kuin minkäkin kylästalkkerin, pieni pakkanen kipristeli poskia. Parkkeerasin auton levikkeelle ennen Välimaan saamelaistilaa tarkoituksenani lähtä seuraamaan mönkijäuraa Jeagelveaijávrille.

Mönijäuran portti oli lukittu. Kiersin metsän kautta polulle ja siltä takaisin uralle, suon kohdalla lähdin seuraamaan pientä polkua kohti Mállečohkan huippua. Jäätyneellä polulla oli muutamia suuria hirven jälkiä, napsuttelin Kiiskin flexiä karkottaakseni lähistön suureläimet tiehensä. En uskaltanut katsella ympärilleni jos lähistöllä olisi ollutkin joku rohkea yksilö.

DSC_4386
DSC_4389

Saavuin joelle. Marraskuiseksi aamupäiväksi tunnelma oli kuin lokakuulta joen virratessa vapaana. Sen rannoilla roikkui jääpuikkoja ja pinnalla sinnittelevät kivet olivat liukkaita kuin hiekoittamaton pyörätie sateisen talvipäivän iltana.

Yritin ylittää jokea useammasta kohtaa. Pääsin sen keskellä olleelle saarekkeelle pitelemällä joen ylle kumartuneesta koivusta kiinni, pidemmälle en tohtinut mennä. Kiiski jännitti joen ylitystä, en minäkään olisi kastanut varpaitani sinne vapaaehtoisesi.

Luovutin joen ylittämisen suhteen seurattuani sitä jonkin aikaa. Löysin gepsistä viereisen tunturin valehuipun ja päätin lähtä tutkimaan sen maastoa. Joen rannalta ylös kiipeäminen tiheään metsikköön jännitti. Kiiski haisteli kivien koloja ja yritti tunkeutua yhteen, taisimme osua ketun reitille.

DSC_4411
DSC_4408
DSC_4406

Uusien kohteiden tutkiminen on jännittävää. Kun kuljen metsässä jota en etukäteen tunne olen varovainen, kuulostelen, pysähtelen ja katselen ympärilleni. En tiedä mitä kamalaa odotan näkeväni. Hiljalleen metsän aarteet vievät huomion ja sen vetovoima imaisee mukaansa. Huomaamattani olen keskellä luonnon omaa näyttelyä, tuntemattomia kääpiä, hauskoja rungonmuotoja, seisova juolukkapöytä Kiiskille, pieniä tassunjälkiä hangella…

Yhtäkkiä metsä ei enää pelotakaan ja saavun puurajalle. Reisiä pakottaa, oikean jalan ikävä ”mikä lie jumi” vaivaa. Hengähdystauko kestää vain hetken kun jatkan matkaani Kiiskiä perässäni kiskoen. Marjat ovat saaneet koirani hurmokseen, vain rouske käy sen madellessa marjamättäältä toiselle.

Saavun valehuipulle joka on sopivasti ennen poroaitaa. Huokaisen. Edessäni avautuvat maisemat ovat kauniin jylhät. Suomen ja Norjan rajajoki Teno virtaa jäättömänä. Joessa on suuri saari jota en ennen ole hoksanut. Norjan tunturit ovat jylhiä ja melkein lumettomia. Takanani laskee aurinko luoden kaamosmaisia värejä taivaalle.

Mikä löytö! Olen nähnyt kuvia paikasta, mutten ole koskaan hahmottanut missä kohde sijaitsee. Vahingossa suunnitelmien muututtua päädyin paikalle jossa tulen vierailemaan jokaisena vuodenaikana, varmasti.

laskeutuessani alas takaisin mönkijäuralle seurasin helikopterin lentoa Tenoa myöten. Toivottavasti kyseessä oli rajan lento eikä sairaalakuljetus Kirkkoniemeen. Hämärän myötä kevyt sumu laskeutui laaksoon tuoden lumisateen mukanaan.

Toivottavasti tämä jäi talven viimeiseksi lumettomaksi retkeksi.

Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä