Vetsikko Veahčatnjunin rinteestä

IMG_20210617_114343__01
DSC_5353

Näköalapaikkoja Utsjoelta hakevan on parasta kiivetä korkealle. Aina sääntö ”mitä korkeammalle kiipeät, sen komeammat maisemat ovat” ei päde, kun tunturin valehuiput saattavat peittää osan maisemista. Valokuvaaminen kannattaa aloittaa heti, kun maisemat miellyttävät.

Veahčatnjunis on yksi hyvä esimerkki siitä, ettei aina tarvitse hakeutua huipulle. Kiipeäminen jyrkässä rinteessä on paikoitellen raskasta, mutta tasanteelle päästyä kulku helpottuu. Poroaidan jälkeen poikkeamalla polulta suoraan lähimmälle nyppylälle pääsee ensimmäiselle ”huipulle”. Veahčatnjunin todellinen huippu on hieman lännempänä.

Postaus Veahčatnjunilta
Karttapaikka.fi – linkki Veahčatnjunille

DSC_5362
DSC_5364

Alkukesästä retkelle pukeutuminen on hankalahkoa. Kotipihassa käynyt tuuli vakuutti minut pukemaan päälleni merinopaidan lisäksi takin. Nopeasti rinteessä huomasin paidan olevan liikaa, sinnittelin takki päälläni ylös tasanteelle. Pienellekin retkelle on hyvä ottaa reppu, juomapullo ja vähintään takki mukaan. Alempana metsän suojissa ei välttämättä tuule, ylempänä on mälsä palella.

Retkellä suuntasin katseeni alas varvikkoon. Kurjenkanervat, sieliköt ja uuvanat kukkivat pieninä satunnaisina rykelminä. Toivottavasti kukkien nimet jäisivät mieleeni tänä kesänä, on kumma kun ne joutuu kertaamaan joka kerta uudelleen.

Vaelluskengät hiersivät kantapäitä. Miten voi saman mallinen kenkä hiertää niin eri paikoista? Nämä ovat kolmannet vakuumit vuoteen ja ensimmäistä kertaa kantapäitä tosissaan sai varoa.

Päätin lähteä kulkemaan poroaidan vierttä. Avoin rinne houkutteli luokseen, yleensä nousen ylös saakka katselemaan Vetsijoen syvänteen katoamista tunturien väliin. Tällä kertaa maisema Norjan puolelle veti puoleensa.

Pian huomasin rinteen laskeutuessa avoimen kohdan koivujen välissä. Muutaman kiven asuttama paljas rinne houkutteli luokseen, mitä alemmas pääsin sitä avoimemmaksi maisema Vetsikkoon avautui. Näkymä sai jäämään paikoilleen, zoomailin katseellani Norjan puolen maatiloja, ihmettelin Tenojoen keskellä näkyvää matalikkoa ja seurasin Suomen puolella ajelevaa asuntoautoa, jonka matkustajilla ei ollut hajuakaan että heitä seurattiin korkeuksista.

DSC_5368
DSC_5375

Unohduin paikoilleni hetkeksi. Kylmä tuuli havahdutti vapaaksi luonnon lumosta ja keskityin hetkeksi valokuvaamaan. Kivelle asettelmani puhelin jalkoineen oli hyvä idea saada yksi kuva itsestänikin, seisoskellessani kauempana kuulin takaani naksahduksen. Ei, se ei ollut itselaukaisimen ääni vaan puhelimeni ruutu osuessaan kiveen…

Alas hakeuduin koivikon kautta. Ei tarvinnut rämpiä metsikössä kauaa kun saavutin mönkijän jäljen. Rinteessä huomasin liikettä, kaksi muuta retkeilijää olivat nousemassa huipulle. He pysähtyivät kohdallani, naureskelin mielessäni heidän varmaan luulleen minua eläimeksi tumanpuhuvan asustukseni vuoksi. Välissämme oli sen verran metsikköä, etten tohtinut tervehtiä. Eihän hirvet puhu.

Ajelin takaisin kotiin maasta poimimani oluttölkin kera. On törkeää miten paljon tölkkejä olemme löytäneet Vetsikon lähistöltä! Poitsu tuumasi yhden iltalenkin aikana, että hänestä tulee rikas luontoa pelastamalla. Surullista. Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät, ettei syrjässä välttämättä ole ketään joka poimisi roskat maasta. Tiedän yhden tölkin, jota ei ole helppo saada piilostaan ja harmittaa ajatella sen vain makaavan risukossa ojan keskellä.

Kotipihassa hakeuduin Tenojoen rantaan. Jo Veahčatnjunilta mietiskelin joen hiljaisuutta. Ei veneen venettä. Lohen kalastus on kielletty ainakin täksi kesäksi kannan elpymisen puolesta. Kesän aikana olen kuullut ohiajavan veneen kolmesti, kahdesti kyseessä taisi olla valvojan kulkupeli.

Iltateellä Veahčatnjunnilla

DSC_0473 DSC_0464
DSC_0462
Minut lähestulkoon pakotettiin lähtemään ulkoiluntäytteisen päivän päätteeksi vielä kerran luontoon. Kuulemma tarvitsin sitä.

Olen kiitollinen, että Erätoveri E pyysi minut matkaansa – kohteemme Veahčatnjunnin ilta-auringossa kylpevät maisemat olivat hyvin tunnelmalliset. Ylös kiivetessä saimme seuraa lukuisista itikkaparvista, ainakin jokin potki meitä persuksille hengästyttävässä rinteessä.

Huipun kevyt tuulenvire piti verenimijät loitolla, hyttysmyrkyn puute ei haitannut ollenkaan.

DSC_0486 DSC_0496
DSC_0485
Kuvasimme maisemia ja etsimme teehetkellemme sopivan taukopaikan, istuimme mättäälle ja ihailimme eteemme avautuvia maisemia. Rauhoitusajan takia Tenojoella ei liikkunut yhtäkään venettä.

Tutkimme maisemia B-bark karttasovelluksen avulla ja pohdimme, kulkisiko vastapäätä kohoavalle Eliasvárrille polkua. Miltähän maisemat näyttävät Suomen puolelle Norjasta päin katsottuna?

Veahčatnjunni on karttasovelluksella mitattuna noin 330 metrin korkeudessa. Sen huipun juurelle kulkee selvä mönkijäura. Tieltä huipulle on matkaa parin kilometrin verran, jyrkistä kohdista huolimatta tunturille on helppo kävellä.

DSC_0454
DSC_0500
Tälläiset lyhyet extemporeretket ovat sitä, mitä koko viime vuoden kaipasin. Toivottavasti vastaavanlaisia on luvassa vielä paljon.

Lue ihmeessä Vanhempi kirjoitukseni Veahčatnjunnista , josta löydät tunturin tarkemman sijainnin. Vuodenajasta riippumatta tunturi on käymisen arvoinen kohde.

Utsjoen lähitunturit: Veahčatnjunnis

DSC_6812 DSC_6821
DSC_6825 DSC_6832
Ensimmäisen kerran kiipesin Veahčatnjunnille viime viikolla, silloin näin maisemat vain pienen hetken verran ennen kuin sankka sumu ja pimeys laskeutuivat Tenojoen ylle. Päätin silloin, että palaisin tunturille uudelleen pian, paremmalla ajalla ja kameran kanssa.

Tänään ajelin aamutuimaan Vetsikkoon ja jätin autoni ennen Vetsijoen siltaa olevalle levikkeelle. Tieltä nousee mönkijäura etelään nousevaan rinteeseen n. 50 metriä ennen Vetsikon kylttiä, se erottuu hyvin maastosta ja jatkuu tunturin huipulle saakka. Uralta poikkeaa myös polku, jota pitkin itse kiipesin ylös. Rinne ei ole kovinkaan jyrkkä, eikä pistänyt hengästyttämäänkään kun sen kulki rauhassa, välillä maisemia ihaillen. Mitä korkeammalle kiipesin, sitä koreammaksi Vetsikon maisemat kävivät. Poroaidan portin jälkeen ne tosin peittyivät loivan rinteen katveeseen.

Kiertelin ennen huippua olevalla tasanteella ja etsiskelin jälkiä muista paikalla käyneistä. Positiiviseksi yllätykseksi en löytänyt jälkeäkään toisista muutamaa kivikasaa lukuunottamatta!

DSC_6840 DSC_6861
DSC_6854
Veahčatnjunniksen huipulla istuin yhdelle sen lukuisista suurista kivistä. Hiljalleen yksittäiset lumihiutaleet leijailivat ilmassa hempeän tuulen saattelemina. Aurinko kurkisteli pilvien takaa ja kauempana näkyvät Norjan tunturit paljastivat keveän lumipeitteensä.

Siinä istuskellessani ja raikkaasta ilmasta nautiskellessani haaveilin vaelluksesta Norjan puolelle, kun työasiat alkoivat hiipiä mieleen nousin ylös kiireellä ja jatkoin matkaani huipulle. Siellä maa kumisi askelten alla ja kalliot olivat liukkaita pienestä jääkerroksestaan. Kiertelin huippua ympäri ja kuvailin näkymiä, keksien yhä uusia vaelluskohteita maisemien seasta. Aikani kuljeskeltuani lähdin laskeutumaan alas takaisin mönkijäuralle. Törmäsin suurehkoon jätökseen joka oikein pursuili puolukasta, mielikuvitus laukaten tiirailin sitä huolellisesti ja huokaistuani helpotuksesta todettuani sen olevan ketun tekele jatkoin lompsimista takaisin autolle. Tuolleen säikyttelevät herkkää retkeilijää…

Matkaa ylös Veahčatnjunnikselle tieltä edestakaisin kertyy nelisen kilometriä. Mönkijäura ja polku ovat helposti kuljettavia, rinne on loiva. Ylhäällä saa käytyä reippaastikin alle tuntiin, mutta suosittelen varaamaan maisemien ihasteluun enemmän aikaa! Eväätkin kannattaa ottaa mukaan, suuret kivet soveltuvat hyvin taukopaikoiksi.

Veahčatnjunnis
Korkeus: ?
Etäisyys kylältä: 14km
Vaativuus: loiva nousu, kivet sateella ja pakkasella liukkaita. Ylösnousuun menee 20-30 min
Muuta: Vetsikko ja Veahčabákti ovat näkemisen arvoisia paikkoja!

Lisää Utsjoen lähituntureista