Tarinoita retkiltä & vaelluksilta Saamenmaalta sekä Lapista
Lokakuussa vaeltelin omia reittejäni pitkin Kuoppilasjärven autiotuvalle Paistunturin erämaahan.
Kuljin kävellen Stáloskáidin kautta mönkijäuraa pitkin Njálaoaivin huipulle ihailemaan maisemia ja jatkoin matkaani merkitylle Utsjoen retkeilyreitille ennen pimeän tuloa.
Saavuin Kuoppilakselle pilkkopimessä ja jännittävän illan kruunasi kamiinan edessä istuskelu ja illan viettäminen.
Aamulla päädyin kulkemaan jälleen omaa reittiäni pitkin Badjeseavttetin kautta Utsjoen kirkolle.
Aamulla sängyn pohjalla maatessani lokakuinen kylmyys hiipi luihin ja ytimiin.
Ikkunasta vastaan tuijotti kuurainen maisema – yhdessä yössä ruskan rippeet olivat saaneet sokerikuorutteen ylleen.
Sumu peitti Norjan tuntureita ja pienet lammikot olivat saaneet jäisen kannen.
Olin suunnitellut käveleväni Vetsikosta tunturien yli kotiin ja päivä vaikutti täydelliseltä. Sain kyydin Vetsijoen sillalle josta suuntasin maastoon mönkijäuraa seuraten. Juhis neuvoi nousemaan puurajan yläpuolelle ”istumakiveltä” jota en harmikseni bongannut vaan suuntasin korkeammalle mahdollisimman loivasta kohtaa.
Rinteessä sammalikko oli jäätynyt, tuntui kuin olisi kävellyt jonkinlaisella hoplopista tutulla alustalla.
Napsin täydellisen kirpeitä puolukoita suuhuni ja pysähtelin katselemaan takaa avautuvaa maisemaa Tenojoelle. Kuura erottui rinteistä kohdista mihin auringon lämpö ei ollut vielä yltänyt.
Seurailin katseellani Vetsijoen mutkittelua tunturien välissä. Mietin jälleen, kunpa mahdollisimman moni pääsisi kokemaan samanlaisia luontohetkiä – luonto voisi paljon paremmin jos ymmärrys sen ainutlaatuisuudesta ja herkkyydestä lisääntyisi.
Löysin sattumalta mönkijänjäljen jota seuraamalla löysin poroaidan portille. Olin varautunut konttaamaan aidan ali.
Ura jatkui korkeammalle tutulle näköalapaikalle jolla olen muutamia kertoja käynyt suksin ihailemassa Tenojoen maisemia.
Poroporukka seuraili kulkuani aikansa, välillä paikkaa vaihtaen. En halunnut olla häiriöksi joten jatkoin ripeästi matkaani ylöspäin.
Päästessäni vaaran toiselle puolelle värien ero oli huomattava – talvinen harmaus muuttui yhtäkkiä takaisin ruskan sävyihin.
Olin saapunut kotipaikkani puoleiselle tasanteelle. Kävin jo edeltävänä iltana katselemassa tasanteelta maisemia tunturin puolelle, nyt itse tunturin puolelta maisemat näyttivät entistä jylhemmiltä.
Monesti mietin kuinka kiitollinen olenkaan siitä että pystyn asumaan Utsjoella ja nauttimaan paikallisesta luonnosta. Haaveillessani Lappiin muutosta en olisi voinut kuvitellakaan tätä onnea.
Laskeutuessani kotirinnettä kuura teki paluun puihin ja varvikoihin. Olin jotenkin olettanut korkeammalla olevan talvisempaa, mutta rinteessä pystyi tuntemaan kuinka kylmä ilma viipyili puurajan alapuolella.
Neljän kilometrin patikkani tarjosi monipuolista nähtävää. Lähiluonnon tutkiminen ja uusien reittien kokeilu on virkistävää ja aina löytyy jotain uutta!
Jälleen kerran todistin, miksi Utsjoen geologinen polku on suosikkireittini alueen merkityistä poluista – sen vaihteleva ympäristö ja huumaavan kaunis tunturimaasto tarjoavat rauhan pienellä vaivalla. Laavulle päästäkseen on molemmista suunnista lähestyessä noustava mäki, vanhan lukion takaa aloittaessa polku kulkee rinteen jyrkemmässä sivussa ja on kivinen, risueläimiltä lähtiessä polku kulkee vaaran rinnettä myötäillen ja on helppokulkuinen.
Retkeni päämääränä oli nauttia luonnosta ja lounastaa laavun pihassa. Jätin autoni risueläimille ja lähdin kävelemään polkua seuraten verkkaisesti. Olen pidemmän aikaa kulkenut luonnossa podcastit korvilla, on huomattava ero rentoutumisen kannalta kuunnella pelkkiä luonnon ääniä. Keinotekoinen ääni vie huomion tärkeimmältä ja rauhoittuminen jää vähemmälle. Etenkin jos kuuntelee rikospodcasteja.
Kalkujoella iski haikeus. Asuimme vuosi sitten polun lähistöllä ja lenkkeilin usein joelle seuraamaan kevään etenemistä joen virrasta, lumien sulaessa se kuohusi vauhdilla kivikkoisessa uomassaan ja tulvi ylempänä suolle jolla tuli hiihdettyä ja kahlattua lenkkarit märkinä. Olen löytänyt uuden kotimme lähistöltä muutamia kohteita jolle palaan uudelleen ja uudelleen, onneksi Kalkujoki ei ole katoamassa ihan heti, toivottavasti ei lähivuosinakaan, joten voin palata sinne seuraamaan vuoden kulkua.
Poroaidan portin jälkeen noustaan viimeinen rykäisy polun näköalaosuudelle josta näkee Tenojoelle saakka. Ennen laavulle laskeutumista pysähdyin katselemaan Johtalanvárrin rinnettä, kuten tapanani on jo vuosia ollut. Jäin hengittämään syksyltä tuoksuvaa viileää tuulta, tiedättehän selvän eron kesä- ja syystuulessa? Sen aistii. Syystuuli kertoo lähestyvästä lepoajasta, kaamoksen tulosta jolloin luonto lepää. Samalla se innostuttaa, elo-syyskuu ovat loistavaa aikaa retkeilylle ja vaeltamiselle, viimeiselle puristukselle ennen alkutalven lepoa.
Hätkähdin jonkin liikkuessa rinteessä, ensimmäistä kertaa vainoharhainen zoomailuni tuotti tulosta! Kyseessä ei tietenkään ollut karhu, vaan poro. Tarkemmin katsottuna niitä oli useampi.
Kalkujoen lammen rannalla ihastelin uutta nuotiorinkiä ja pöytäryhmää, jotka taidettiin rakentaa paikalle jo pari vuotta sitten? Uudenkarheus ei haitannut, paikka kaipasikin pientä päivitystä. Lammen ranta näytti erilaiselta, aivan kuin varvikkoa olisi raivattu. Epäilen muistavani väärin tai luonto on tehnyt harvennusta itsestään.
Lammen vastarannalle ilmestyi poroja syömään. Epätoivoisena annoin kameran laulaa, tiesin ettei linssi yllä kuvaamaan niin kauas selvästi.
Tekaisin tulet halkovaraston suojissa kuivina pysyneillä puilla ennätysvauhtia ja lämmitin kaakaovedet jetboililla. Sain hetkeksi seuraa ohikulkijoista, en oikein ollut juttutuulella (harvinaista!) mutta pieni rupattelu oli mielenkiintoinen retkeilijöiden kertoessa Kaldoaivi ultra trailiin osallistumisestaan. Respect!
Lounaaksi söin kaupan kylmähyllyltä lihiksen kahdella nakilla. Piti valmistaa pastaa, mutta jossain ajatuskatkoksessa päädyin harvinaisempaan herkkuun. Olen pikkuhiljaa oppinut viettämään aikaa paikoillaan, suussa naksahtelevia nakkeja mutustaessani seurasin peilityynen lammen hiljaista elämää.
Pikkuhiljaa alkoi olla aika hipsiä takaisin tielle. Voin suositella ulkoilua ennen työvuoroon lähtemistä! Olo oli todella virkeä ja reipas, vielä kun jaksaisi käydä luonnossa ennen aamuvuoroa. Not gonna happen.
Vastaan tuli useampi ihminen. Täytyy hakeutua jatkossa syrjempään, jos mielin saada yksinäistä rauhaa. On päiviä kun kaipaan poluille ihmisiä, joskus tarvitsen yksinäisyyttä hengähtääkseni ja saadakseni ajatukset kasaan.
Utsjoen Geologisesta polusta ja muista retkeilykohteista Luontoon.fi – sivustolla
Muut postaukseni Härkävaaran nuotiopaikasta
Keväinen metsä mielessäni suuntasin lyhyelle retkelle Utsjoen retkeilyreitin varrella olevalle Härkävaaran nuotiopaikalle. Kohde koki mullistuksen viime kesänä, nuotiopaikka, halkovarasto ja tuulessa kaatunut käymälä uusittiin kokonaan!
Kohde sai mielestäni ansaitsemansa uudistuksen. Hieman synkähkö, tunturinrinteen varjossa lymyilevä taukopaikka on tunnelmallinen Vuolleseavttet- joen kuohuessa vieressä. Yöpaikkana se on loistava, teltalle on hankala löytää sopivaa kohtaa, mutta lyhyen patikointimatkan ja retkeilyreitin jatkuminen Utsjoen kylälle korvaavat puutteet.
Lähdin tällä kertaa matkaan Utsjoen kirkon parkkipaikalta, jolta polku haarautuu Kuoppilasjärvelle vievälle polulle. Härkävaaraan pääsee myös Mantojärven läheisyydestä mönkijäuraa myöten. Polku on merkitty puisin tikuin.
Tien läheisyydessä metsä oli lähes lumeton. Vesi valui valtoimenaan pitkin polkua, hanki oli ohutta eikä sen yli tehnyt pahaa kävellä kumisaappaat jalassa. Mitä syvemmälle kohti erämaata kuljin, sitä enemmän lunta oli vastassa. Nähtyäni Vuolleseavttetin raivoavan kauempana päätin poistua merkityltä polulta mönkijäuran varrelle, hyppelin metsän halki mättäältä toiselle, saapas hörppäsi hieman lunta sisäänsä mutta jalassa ollut villasukka esti nilkan jäätymisen.
Puhti oli hukassa, ylämäkeen pehmeässä hangessa kulkeminen kävi jostain syystä kovemmin voimille kuin normaalisti. Päätä särki niskajumin takia ja motivaatio kulkea perille saakka laski nopeasti. Sisukkaasti sysäsin ongelmat taaemmas ja pian huomasinkin lähes tanssahtelevani eteenpäin – kohti uutta seikkailua! Suolla kelkanjälki oli jäänyt hauskasti sulamatta.
Luonto herättää aistit. Kuuntelin joen kuohuntaa varvikon rasahdellessa kumisaappaiden alla. Kaksi talviasuista rikkoa lennähti karkuun käkättäen, tiesivätköhän ne kevään olevan jokilaaksoissa paljon pidemmällä kuin erämaassa?
Kävin Härkävaaran sillalla katselemassa virtausta. Teki mieli juoda kuksallinen raikasta tunturivettä, tajusin kuitenkin nopeasti veden valuvan tuntureilta soihin ja niiltä jokeen joten jätin tällä kertaa väliin.
Minun pitäisi treenata nuotion tekoa. Saan tulet syttymään, jos puu on kuivaa. Saan oikeastaan tulet syttymään milloin vaan kun mukana on teollisia syttypaloja, kaasua tai liekinheitin.
Äijänä tartuin kirveeseen halkovarastolla ja valmistauduin iskemään kuivaan, oksattomaan halkoon. Halkopa ponnahti ilmaan kirveen iskusta, kirves oli tylsin mitä vähään aikaan olin kohdannut. Halkojen pomputtelun jälkeen saavuin sylillisen kera takaisin nuotiopaikalle ja sain kuin saikin ekalla tulitikulla sytytettyä väkertämäni kasan.
Ruokana oli ikisuosikki- hiillosmakkaraa, kylmäkaapin kahvia ja retkikeitin kaasuineen. En tiedä mitä olin ajatellut sillä lämmittää, teetä en ainakaan ollut pakannut mukaan.
Nuotiolla istuminen, kevään tuoksut ja äänet sytyttivät palon lähteä vaeltamaan lumettomaan erämaahan. Aloin uudella tavalla odottamaan kesä-heinäkuun vaihteen vaellustani Paistunturin erämaahan, kaipuu yöretkille paheni. Toivottavasti ehdin seuraavilla vapailla toteuttamaan toukokuun yön!
Utsjoelle on luvattu viikonlopuksi lumisateita! Jee!
Sarkasmia.
Erämaan vaeltajatar 