Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

Synttärikahlaus Kalkujoelle

DSC_5206 DSC_5209
DSC_5212
Synttäreiden kunniaksi lähdin ”yksille” tunturiin. Paikkakuntalaiset ovat lisänneet kuvia tunturista facebookiin ja vähän jännityksellä odotin miltä tunturin lumitilanne näyttää ylhäällä.
Nousin ylös suoraan takapihaltamme oikoreittiä pitkin geologiselle polulle. Aluksi polulta ei tarvinnut paljoa poiketa, mutta mitä ylemmäs pääsin sitä lumisemmaksi maisemat kävivät. Koko patikan ajan taivaalta satoi vettä ja räntää, sinänsä hauskaa kun välillä sain kahlata polviin asti yltävässä lumihangessa.

DSC_5213 DSC_5216
DSC_5219 DSC_5223
Ylhäällä lumitilanne olikin lohdullisempi kuin mitä uskalsin edes toivoa! Siellä täällä oli paljasta maata ja jopa mustikan varpuihin oli ilmestynyt pienet silmun alut. Seurasin hirvien ja porojen jälkiä kohti Kalkujoen laavua ja tunsin kevätfiiliksen valtaavan mielen. Viimeisimmästä kuivan ajan tunturireissusta alkaa olemaankin jo tarpeeksi aikaa.

Vesisateen takia kameran linssiin tuli muutama tahra ja ne näkyvät ikävinä harmaina läntteinä kuvissa. Piilotin kameran takkini sisään ja kahlasin viimeiset metrit kodan pihaan. Samaan aikaan kaksi telkkää nousi lammen sulasta lentoon ja kapustarinta lauloi kauempana kaunista vihellyksen kaltaista ääntään. Olin aivan myyty, kesäisin paikalla vieraillessani en ole lammella kohdannut kertaakaan noin suurta ruuhkaa.

DSC_5224 DSC_5229
DSC_5227 DSC_5231
Kodalla korkkasin pari päivää sitten pilkkirepusta löytämäni siiderin. Kodan ovea en saanut kiinni puuttuvan hakasen takia, mutta mikäpä siinä oli istuskella ja ihastella maisemia vaikka kylmä tulikin.

Lueskelin laavun vieraskirjaa ja vähän siistin paikkoja. Kuvasin pihalla maisemia, varmistin että en jättänyt jälkeeni mitään ja lähdin kulkemaan polkua pitkin alas kylille. Alastulo kävi kuin leikiten (ei siiderin takia, kaadoin sen jängälle, lite ei ole mun makuun…) kun kuljin paljaalta laikulta toiselle. Vesisade yltyi päästessäni pururaalle ja jatkuu vielä tälläkin hetkellä, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Kesä tulee vauhdilla! Mun puolesta tuo vesisade saa kestää vaikka viikon putkeen, kunhan ensi viikonloppuna pääsen viimein kulkemaan luontoon kunnolla!

Ánnáguravárrin näköalat

DSC_5060 DSC_5062
DSC_5063
Joitain päiviä sitten kävin Pekun kanssa kävelemässä kelkkauraa pitkin Kalkujoen lähistöllä. Mulla ei ollut lumikenkiä matkassa ja silti mun piti poiketa uralta ja kahlata turhankin pitkä matka hangessa päästäkseni Ánnáguravárrille.

Olen viimeksi joskus parisen vuotta sitten käynyt kyseisellä paikalla ihastelemassa Utsjoen laaksoon avautuvaa maisemaa. Tuolloin vasta tutustuin lähialueisiin ja kuljin vaikeistakin paikoista päästäkseni lupaavilta vaikuttaviin paikkoihin.

DSC_5066 DSC_5069
DSC_5072
Kuljin merkattua geologista polkua pitkin ylös tunturiin ja pysähdyin nauttimaan auringosta Kalkujoenlammen laavulle. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Jostain kaukaisuudesta kuului moottorikelkan ärinää.

Lukuisat kengänjäljet parveilivat lammen jäällä, joku oli kairannut muutamia pilkkireikiäkin sinne. Johtalanvárrin huipun jäät kimmeltelivät kauempana. Jatkoin matkaani kaakkoon, kohti Ánnáguravárrin reunaa.

DSC_5074 DSC_5077
DSC_5083 DSC_5088
Ánnáguravárrin ”näköalapaikalle” ei mene polkua. Sinne pääsee kun kulkee laavulta kaakkoon, kohti maastosta erottuvaa kukkulaa. Kesällä maasto on kivistä ja osittain hankalaa koivikon takia mutta pujottelemalla helpommista kohdista kulku käy leikiten.

Vaaran näköalapaikalla on puikulan muotoinen kivi, josta maisemat avautuvat kauniisti Utsjokilaaksoon. Korkeammalle vaaran huipulle kiivetessä maisemat ovat entistä komeammat.

Alas vaaralta pääsee joko laskeutumalla takaisin geologiselle polulle tai palaamalla kodalle ja sieltä polkuja myöten alas kylän pintaan. Itse rymistelin alas vaaralta poroaidan viereen, josta kuljin suoraan takaisin polulle ja sieltä pururaalle. Kesällä vaaran rinteessä on syytä olla varovainen.

Geologinen polku koulun kohdilta noustessa on jyrkkä ja hyvin kivinen. Pakkasten aikaan polku voi olla liukas.

Näköalapaikka on oivallinen pikaisesti Utsjoella vieraileville patikoijille sen helpon saavuttavuuden ja läheisyyden puolesta!

Matkaa minulle kertyi n. 2 kilometriä reitin lähtöpisteeltä laskettuna.