Herätyskelloni soi seitsemältä, olin nukkunut hyvin kymmenen tunnin yöunet lukuisista kyljen kääntämisistä huolimatta.
Autiotuvassa oli vielä pimeää. Tuli oli sammunut varmasti jo ennen puolta yötä, tarkenin siitä huolimatta hyvin talvimakuupussissani.
Marmotin women’s Ouray on muuten hyvä, mutta kaikki hartioista ylöspäin on raivostuttavaa säätämistä. Eli juuri ne osat joilta kaipaisi kätevyyttä. Hartialukkoa ei käytännössä ole – se on vain pieni kaistale untuvatäytteistä kangasta jota ei voi kiristää. ”Suuaukkoa” kiristetään ylhäältä ja alhaalta erikseen kahdella erilaisella narulla, niitä on hankala löytää yöllä pussin uumenista kurottaen. Pussissa on päävetoketju jolla avaat pussin jalkoihin asti (jos siis saat vetoketjun olemaan vetäisemättä pussikangasta väliinsä, aika suoritus) ja toinen lyhyempi vetoketju jolle itse en ole löytänyt käyttötarkoitusta. Pussi kuitenkin on lämmin ja kevyt. Tyynynä käytin untuvatakkiani, oli todella hankala saada pussin huppua istumaan kunnolla sen kanssa.
Edeltävän illan raataminen tuntui kehossa. Huimasi, tuntui kuin kämpän lattia olisi viettänyt alaspäin, muistelin ettei tupa illalla ollut vinossa enkä mielestäni nauttinut lakkalikööriä teeni seassa…
Illalla olin laittanut lisävaatteet valmiiksi odottelemaan yläsängylle heräämistä, oli mukava pukea toppahousut ja untuvatakki päälle ennen kamiinan sytyttämistä.
Meni puolisen tuntia ennen kuin pakolla syömäni aamiainen alkoi vaikuttaa oloon. Yön yli termarissa ollut lämmin vesi kelpasi kahvin kanssa, join ihanan raikasta lumesta sulatettua vettä janooni. Söin mysliä maitojauheen kanssa ja kaksi viipaletta leipää, jälkkäriksi pähkinää. Energiantarve oli yllättävän suurta!
Siivoilin kämpän, sulatin lisää lunta matkalle, halkovarastoon oli tuiskuttanut paljon lunta ja sain kaivaa halkokassin esiin viedäkseni sen sisälle kuivumaan. Sumu oli laskeutunut metsään ja puut kimmelsivät kauniina pakkasriitteestä.
Pukiessani monoja jalkaan tunsin ensimmäisen kerran kipua akillesjänteessäni. Tuntemus sai pysähtymään, kerran aikaisemmin olen satuttanut akillesjänteeni huonoilla vaelluskengillä eikä sillä jalalla kävelty pariin päivään. Kipuun tottui eikä se vaikuttanut kävelyyni.
Päätin jättää laittamatta yön yli kuivumassa olleet nousukarvat paikoilleen. Matkalla ei pitäisi olla kuin muutama hassu mäki ja oletin avotunturissa hiihtämisen olevan joutuisampaa ilman niitä. Lähdin seuraamaan päivää edellä hiihtävän jälkiä jotka seurailivat tikutettua reittiä. Aurinko loi muutamia jännittäviä ympyröitä sumuseinämään. Oli selvä pakkaspäivä, muttei liian kylmä hiihtämiselle. Tuulenvirekkään ei häirinnyt hiihtämistäni kohti avotunturia.
Aikani hiihdeltyäni aloin ihmetellä maisemien alkavan poiketa kartasta katsomaani. Olin seuraillut tikutettua reittiä tunnin tarkistaessani sijaintini kartasta. Vastoin olettamuksiani tikutettu talvireitti ei seurannut kesäreittiä, hiihdin tunturin rinteellä, joen uomissa ja lampien jäällä. Olin kiitollinen mahdollisuudesta hiihtää Kevon luonnonpuiston alueilla jonne kesällä ei ole mahdollista mennä (täältä löydät luonnonpuiston järjestyssäännöt). Matalalla lentänyt helikopteri ylitti minut hiihtäessäni uppohangessa kohti pientä lampea. En uskaltanut vilkuttaa, ettei kopterin henkilökunta luulisi minulla olevan hätä.
Lähellä Akukammia iski nälkä. Čopmalohčompan kohdilla pysähdyin, puin toppahameen päälleni ja aterioin lisää vain vesi – lohipastaa joka ehti jäähtyä hangella nautiskellessani päiväkahvia. Sörsseli tuli kuitenkin syötyä vaikkei se mikään makuelämys ollutkaan.
Jatkaessani matkaa sain hieman arpoa suuntaa tikkujen kadotessa korkean nousun kohdilla. Oli myös luovutettava ja otettava nousukarvat taas käyttöön ja hyvä että tein niin. Seuraavaksi pääsin ylittämään avotunturia jossa hanki oli osittain jäätynyt liukkaaksi aavikoksi. Aurinko alkoi selvästi laskeutua ja väsymys sen mukana. Uhcaroádja ei tuntunut lähestyvän ikinä. Söin suklaata ja pidin hiljaisen hetken viimeinkin tunnistettuani komean Gamoaivin edessäni. Olin innoissani, en ole koskaan aikaisemmin vieraillut Paistuntureilla.
Auringonlaskun värjätessä maisemat vaaleanpunaiseksi kulkeminenkin alkoi edetä. Viheltelin tuttuja kappaleita (mm. paras yksinvaellusbiisi on Euroviisuista tuttu The Roopin Discoteque) hiihdellessäni rauhallisesti Buortnavárrin länsirinnettä myötäillen haaveenani paistella parit hampurilaiset ruoaksi Guivin tuvalla.
Olin haljeta innostuksesta viimeinkin nähdessäni Guivin tuvan kaukaisuudessa. Suuri kuu pilkotti tunturien takaa kuin ottaen minut vastaan määränpäähäni.
Itse Guivitunturi kylpi lilana, oli lohdullista nähdä poroja sen rinteillä. Viimeinkin päästessäni tuvalle hiihdin ensimmäisenä sen pihassa olleen kyltin luo ihastelemaan lähikohteiden kilometrejä.
Tupa oli hauska, sen yhteyteen oli rakennettu ekopiste ja halkovaja. Oveen oli niitattu ilmoitus sisäilmaongelmista, ajattelin että tuskinpa saan mitään oireita tuvasta kun moni muukin on selvinnyt ilman. Sen verran spoilaan että sain oireita, olin aamulla todella tukkoinen.
Aloin aikalailla heti valmistamaan ruokaa saatuani tulet kamiinaan. Nautin valmishampparit rasvassa paistettuna, ai että oli hyvää! Siihen vielä ruissarit päälle, eipähän ainakaan tullut energiavajetta.
Tupa suli silmissä. Sen nurkkiin oli tuiskuttanut lunta ja vesi valui katonrajasta kerrossängylle. Ulkoa sisälle tullessani olin haistavinani homeen. Tuvan lämmetessä lattioille valui jostain lisää vettä. Oli selvää, että tupa oli nähnyt parhaat päivänsä mikä oli harmi, pidin tuvasta muuten todella paljon.
Olo oli levollinen. Illalla jatkoin kirjan lukemista ja sulattelin aamuksi vesiä lumesta. Söin puolet suklaasta hyvällä ruokahalulla ja join teen seassa hieman lakkalikööriä. Jännitin seuraavan päivän suunnistamista, tikutettu reitti loppui Guivin tuvan pihaan. Akillesjänteitäni kolotti ja vasen narisi koukistaessa.
Ensimmäisen osan Paistunturin erämaan hiihtovaelluksestani löydät täältä.
Erämaan vaeltajatar 