Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Njávgoaivilta Guiville

DSC_6520
Njávgoaivin tupa aamulla
DSC_6528
Lettlopista tehty Alasuq

Herätyskelloni soi seitsemältä, olin nukkunut hyvin kymmenen tunnin yöunet lukuisista kyljen kääntämisistä huolimatta.

Autiotuvassa oli vielä pimeää. Tuli oli sammunut varmasti jo ennen puolta yötä, tarkenin siitä huolimatta hyvin talvimakuupussissani.

Marmotin women’s Ouray on muuten hyvä, mutta kaikki hartioista ylöspäin on raivostuttavaa säätämistä. Eli juuri ne osat joilta kaipaisi kätevyyttä. Hartialukkoa ei käytännössä ole – se on vain pieni kaistale untuvatäytteistä kangasta jota ei voi kiristää. ”Suuaukkoa” kiristetään ylhäältä ja alhaalta erikseen kahdella erilaisella narulla, niitä on hankala löytää yöllä pussin uumenista kurottaen. Pussissa on päävetoketju jolla avaat pussin jalkoihin asti (jos siis saat vetoketjun olemaan vetäisemättä pussikangasta väliinsä, aika suoritus) ja toinen lyhyempi vetoketju jolle itse en ole löytänyt käyttötarkoitusta. Pussi kuitenkin on lämmin ja kevyt. Tyynynä käytin untuvatakkiani, oli todella hankala saada pussin huppua istumaan kunnolla sen kanssa.

DSC_6537
DSC_6538

Edeltävän illan raataminen tuntui kehossa. Huimasi, tuntui kuin kämpän lattia olisi viettänyt alaspäin, muistelin ettei tupa illalla ollut vinossa enkä mielestäni nauttinut lakkalikööriä teeni seassa…

Illalla olin laittanut lisävaatteet valmiiksi odottelemaan yläsängylle heräämistä, oli mukava pukea toppahousut ja untuvatakki päälle ennen kamiinan sytyttämistä.

Meni puolisen tuntia ennen kuin pakolla syömäni aamiainen alkoi vaikuttaa oloon. Yön yli termarissa ollut lämmin vesi kelpasi kahvin kanssa, join ihanan raikasta lumesta sulatettua vettä janooni. Söin mysliä maitojauheen kanssa ja kaksi viipaletta leipää, jälkkäriksi pähkinää. Energiantarve oli yllättävän suurta!

Siivoilin kämpän, sulatin lisää lunta matkalle, halkovarastoon oli tuiskuttanut paljon lunta ja sain kaivaa halkokassin esiin viedäkseni sen sisälle kuivumaan. Sumu oli laskeutunut metsään ja puut kimmelsivät kauniina pakkasriitteestä.

Pukiessani monoja jalkaan tunsin ensimmäisen kerran kipua akillesjänteessäni. Tuntemus sai pysähtymään, kerran aikaisemmin olen satuttanut akillesjänteeni huonoilla vaelluskengillä eikä sillä jalalla kävelty pariin päivään. Kipuun tottui eikä se vaikuttanut kävelyyni.

DSC_6545

Päätin jättää laittamatta yön yli kuivumassa olleet nousukarvat paikoilleen. Matkalla ei pitäisi olla kuin muutama hassu mäki ja oletin avotunturissa hiihtämisen olevan joutuisampaa ilman niitä. Lähdin seuraamaan päivää edellä hiihtävän jälkiä jotka seurailivat tikutettua reittiä. Aurinko loi muutamia jännittäviä ympyröitä sumuseinämään. Oli selvä pakkaspäivä, muttei liian kylmä hiihtämiselle. Tuulenvirekkään ei häirinnyt hiihtämistäni kohti avotunturia.

Aikani hiihdeltyäni aloin ihmetellä maisemien alkavan poiketa kartasta katsomaani. Olin seuraillut tikutettua reittiä tunnin tarkistaessani sijaintini kartasta. Vastoin olettamuksiani tikutettu talvireitti ei seurannut kesäreittiä, hiihdin tunturin rinteellä, joen uomissa ja lampien jäällä. Olin kiitollinen mahdollisuudesta hiihtää Kevon luonnonpuiston alueilla jonne kesällä ei ole mahdollista mennä (täältä löydät luonnonpuiston järjestyssäännöt). Matalalla lentänyt helikopteri ylitti minut hiihtäessäni uppohangessa kohti pientä lampea. En uskaltanut vilkuttaa, ettei kopterin henkilökunta luulisi minulla olevan hätä.

Lähellä Akukammia iski nälkä. Čopmalohčompan kohdilla pysähdyin, puin toppahameen päälleni ja aterioin lisää vain vesi – lohipastaa joka ehti jäähtyä hangella nautiskellessani päiväkahvia. Sörsseli tuli kuitenkin syötyä vaikkei se mikään makuelämys ollutkaan.

DSC_6552
DSC_6556

Jatkaessani matkaa sain hieman arpoa suuntaa tikkujen kadotessa korkean nousun kohdilla. Oli myös luovutettava ja otettava nousukarvat taas käyttöön ja hyvä että tein niin. Seuraavaksi pääsin ylittämään avotunturia jossa hanki oli osittain jäätynyt liukkaaksi aavikoksi. Aurinko alkoi selvästi laskeutua ja väsymys sen mukana. Uhcaroádja ei tuntunut lähestyvän ikinä. Söin suklaata ja pidin hiljaisen hetken viimeinkin tunnistettuani komean Gamoaivin edessäni. Olin innoissani, en ole koskaan aikaisemmin vieraillut Paistuntureilla.

Auringonlaskun värjätessä maisemat vaaleanpunaiseksi kulkeminenkin alkoi edetä. Viheltelin tuttuja kappaleita (mm. paras yksinvaellusbiisi on Euroviisuista tuttu The Roopin Discoteque) hiihdellessäni rauhallisesti Buortnavárrin länsirinnettä myötäillen haaveenani paistella parit hampurilaiset ruoaksi Guivin tuvalla.

Olin haljeta innostuksesta viimeinkin nähdessäni Guivin tuvan kaukaisuudessa. Suuri kuu pilkotti tunturien takaa kuin ottaen minut vastaan määränpäähäni.

DSC_6559
DSC_6561

Itse Guivitunturi kylpi lilana, oli lohdullista nähdä poroja sen rinteillä. Viimeinkin päästessäni tuvalle hiihdin ensimmäisenä sen pihassa olleen kyltin luo ihastelemaan lähikohteiden kilometrejä.

Tupa oli hauska, sen yhteyteen oli rakennettu ekopiste ja halkovaja. Oveen oli niitattu ilmoitus sisäilmaongelmista, ajattelin että tuskinpa saan mitään oireita tuvasta kun moni muukin on selvinnyt ilman. Sen verran spoilaan että sain oireita, olin aamulla todella tukkoinen.

Aloin aikalailla heti valmistamaan ruokaa saatuani tulet kamiinaan. Nautin valmishampparit rasvassa paistettuna, ai että oli hyvää! Siihen vielä ruissarit päälle, eipähän ainakaan tullut energiavajetta.

DSC_6562
DSC_6566

Tupa suli silmissä. Sen nurkkiin oli tuiskuttanut lunta ja vesi valui katonrajasta kerrossängylle. Ulkoa sisälle tullessani olin haistavinani homeen. Tuvan lämmetessä lattioille valui jostain lisää vettä. Oli selvää, että tupa oli nähnyt parhaat päivänsä mikä oli harmi, pidin tuvasta muuten todella paljon.

Olo oli levollinen. Illalla jatkoin kirjan lukemista ja sulattelin aamuksi vesiä lumesta. Söin puolet suklaasta hyvällä ruokahalulla ja join teen seassa hieman lakkalikööriä. Jännitin seuraavan päivän suunnistamista, tikutettu reitti loppui Guivin tuvan pihaan. Akillesjänteitäni kolotti ja vasen narisi koukistaessa.

Ensimmäisen osan Paistunturin erämaan hiihtovaelluksestani löydät täältä.

Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Karigasniemeltä Njávgoaiville

Ensimmäiseksi tahtoisin muistuttaa, ettei erämaahan tule lähteä yksin vaeltamaan mikäli ei omaa kokemusta talvivaeltamisesta, erämaan olosuhteista, suunnistustaidosta tai tiedosta mitä talvinen erämaa voi pahimmillaan olla. Kevätaika on paljon armollisempaa vaellusaikaa kuin helmikuu.

Etunani on se, että asun kahden suuren erämaa-alueen laitamilla. Olen vuosia kulkenut säässä kuin säässä erämaiden vaihtelevissa olosuhteissa ja saanut kokea millainen luonto on armottomimmillaan. Kuitenkin tuleva hiihtovaellukseni olisi ensimmäinen kerta kun yksin suksineni kohtaan Paistunturin erämaan ilman moottorikelkan tai seuran turvaa. Etuna minulla oli se, että pystyisin kutsumaan tarvittaessa itselleni kyydin pois erämaasta. Pystyin myös seuraamaan lähes reaaliaikaisesti erämaiden lumitilannetta, onko kantohankea vai ei.

Pelkkiin säätiedotuksiin erämaa-alueella et voi luottaa. Minut yllätti lopulta myrskyksi yltynyt lumisade vaikkei päivälle oltukkaan alunperin luvattu kovia tuulia.

Mukanani kulki telttani jossa yöpymistä harjoittelin tunturimaastossa pariin otteeseen ennen lähtöä. Testasin mihin pakkasasteisiin makuupussini tunturiviitan kanssa riittäisi. Testailin myös keväällä ostamaani untuvatakkia ja suunnittelin varustelistan tarkasti, mitään en jättänyt pois painon takia – jos selviytymiseni olisi jostain kiinni, en missään nimessä uskaltaisi jättää sitä pois. (Ahkion painavuudesta kertonee sekin että roudasin Potterin Kuoleman varjeluksia mukanani, jäi kesken ennen vaellusta).

Paistunturin erämaan alueelle suunnittelin reitin niin, että päivämatkat ovat itselleni kohtuulliset ja pakoreittejä olisi useampi. Suunnittelin reitin niin että tarvittaessa takaisin kääntyminen oli mahdollista ja niissä kohteissa joissa matkaa kertyisi liikaa takaisin kääntymiseen pystyisin poistumaan erämaasta Tenontielle.

Mukanani kulki tietenkin Spot- hätälähetin, useita pattereita ja Garminin gps. Spotilla saisin yhteyden hätäkeskukseen ja puolisooni Juhikseen joka pystyi hakemaan minut käytännössä kaikkialta muualta pois paitsi Kevon luonnonpuiston alueelta. Jos todellinen hätä ja taistelu ajasta olisi tullut eteen, hätäkeskus olisi ollut ainoa oikea kohde ottaa yhteyttä.

DSC_6487
DSC_6489

Vaellukseni alkoi Karigasniemeltä Sulaojan parkkipaikan lähistöltä maanantain myräkän jäljiltä. Matkalla lähtöpaikalle jännitin enemmän kuin koskaan aikaisemmin vaellukselle lähtiessäni, tiedostin että edessä olisi haastavin reissuni.

Katsoin uppohankea kauhuissani. Ruktajärvelle saakka menee merkitsemätön kelkkaura joka oli myrskyn jäljiltä täysin ummessa. Lähdin rohkeasti kokeilemaan pääsisinkö edes kymmenen kilometrin päähän Ruktajärven autiotuvalle. Ei haittaisi jos joutuisin jäämään lähistölle – kunhan saisin edes muutaman yön viettää luonnon helmassa.

Suunnitelmani eli jatkuvasti.

Tarvoin tarpomistani, ihmettelin mistä jaksaminen kumpusi. Ahkio kaatuili jatkuvasti pehmeässä hangessa. Näin lumen seasta jonkun vanhat ahkion jäljet – joku muukin oli lähtenyt päivää aikaisemmin liikenteeseen. Sää oli upean aurinkoinen, nautin koskemattomasta hangesta ja sen pyöreistä muodoista joita se oli muodostanut maaston muotojen mukaan.

DSC_6496

Luomusjärville päästessäni kolmen tunnin urakan jälkeen olin tyytyväinen, viimein saisin levätä järven jäällä! Söin ja join ennen lähes kolmen kilometrin pätkää autiotuvalle. Oransseilla auraustikuilla merkitty ura Návgoaivin autiotuvalle alkoi järveltä, en tiennyt tuolloin minne ne vievät.

Minulla meni kaksi tuntia ylittää Luomusjärvi. Tuntui etten edennyt ollenkaan hiihtäessäni merkkitikulta toiselle. Järvellä kävi pieni tuulenvire, tein paljon pieniä pysähdyksiä ja seurasin järven rannoilla seisovien mökkien lähestymistä sentti sentiltä.

Ruktajärven jäälle joku oli taiteillut jääteoksen. Olin varma että edellä hiihtänyt olisi käynyt tuvalla, yllätyksekseni tuvan pihan hanki oli kauniin koskematon. Söin ruokatermarista lämmintä ruokaa ja join teetä. Kello oli kolme, oli pakko lähteä jatkamaan matkaa Návgoaiville vielä kun energiaa riitti. Tieto koskemattoman hangen jatkumisesta karmi, tahdoin kuitenkin käydä edes kokeilemassa pääsenkö Ristenašoaiville.

DSC_6500

Sukset liukuivat hangella upeasti. Ruktajärveltä kesäreitti kääntyy koivumetsään joka oli täynnä jänisten ja lintujen jälkiä. Nousukarvojen avulla jyrkän pehmeän mäen jaksoi nousta ylös taukoja pitäen. Aurinko laski taustalla luoden metsään oransseja säteitään.

Noustessani Ristenašoaivin pikkuhuipulle en ollut uskoa silmiäni! Tuuli yltyi, mutta auringon laskun tuomat värit ja komeat maisemat huipun ympärillä saivat minut vollottamaan ilosta. Ja ehkä hieman väsymyksestäkin. Vietin kauan aikaa huipulla vain ihastellen vaaleanpunaisia sävyjä ja kauemmas jäävän Luomusjärven muotoja.

DSC_6501
DSC_6502

Tuli hieman kiire jatkaa matkaa, pimeässä kulkeminen ei innostanut. Matkaa huipulta autiotuvalle oli vielä viitisen kilometriä. Olin viimein päässyt avotunturiin ja kuvittelin etenemisen olevan helppoa. Sitä se oli siihen saakka kunnes hämärä laskeutui Njávgoaivilla. Hiihdin vahingossa liikaa länteen ja jouduin korjaamaan suuntaani, väsyksissä alkoi harmittaa.

Pimeän laskeutuessa ahkio alkoi liirata jyrkässä mäessä. Väsyneenä kiskoin sitä perässäni toisella kädellä estäen sen kaatumisen. Kaivoin otsalampun esiin ja yllätyin siitä ettei pimeässä hiihtäminen pelottanut, lähinnä jännitti. Taivaanranta oli vielä oranssi, alempana olevat puut näyttivät oudoilta, susilta ja muilta olennoilta joita pimeästä voisi olettaa ilmestyvän.

DSC_6513

Näin kesäreitin merkkejä hangesta, jes – ei tarvitsisi käyttää gepsiä tuvalle päästäkseen. Kauempana otsalampun valoon osui heijastinnauhaa, tikutettu reitti nousi tunturin rinteeseen. Otin riskin ja lähdin seuraamaan tikkuja alemmas metsään. En ollut pysyä nahoissani huomatessani niiden johdattavan minut viimein Njávgoaivin autiotuvalle.

Tuvalla olin väsynyt ja pahaolo iski. Tuntui kuin olisin viimeisillä voimillani raahannut välttämättömimmät varusteet sisään, pistin tulet kaminaan ja istuin sen edessä makkaraa paistaen – pakko saada jotain energiaa. Energiat olivat menneet niin vähiin että ruoka ällötti, oli pakko tunkea jotain alas, mitä vain.

Koomasin kamiinan lämmössä aikani kunnes jaksoin ryhdistäytyä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle ja sulattelemaan lumia. Oli pakko alkaa puuhastelemaan jottei laiskottelu kostautuisi aamulla.
Ulkona oli kaunis kuutamo joka valaisi pihapiirin täydellisesti. Olin hyvin väsynyt, mutta todella onnellinen suorituksestani, rehellisesti en olisi uskonut pystyväni ensimmäisen päivän kaltaiseen urheilusuoritukseen uppohangessa hiihtämisen jälkeen.

Nukahdin nopeasti hetken aikaa kirjaa luettuani. Ensimmäinen vaelluspäivä oli ollut ikimuistoinen.

Extempore- ensilumiretki tunturiin

DSC_3870

Sen piti olla vain nopea pyörähdys Härkävaaran nuotiopaikalle ja takaisin.

En mahtanut itselleni mitään – ensilumi lumosi minut täysin, ilmoitin kotiin käveleväni tunturien kautta kotia ja jättäväni auton kirkkotupien parkkipaikalle. ”Ok.”

Aurinko sai ohuen lumivaipan kimmeltelemään. Pakkanen kipristeli poskilla ja pehmeäksi jäätynyt suo tuntui hauskalta kumisaappaiden pohjissa.

DSC_3896
DSC_3903
DSC_3906

Ennen nuotiopaikkaa kohtasin hirvien jälkiä. Olivatkohan ne tulleet ennen vai jälkeen edellä kulkeneita? Kengänjäljet parveilivat koiranjälkien lomassa ja jatkuivat syvemmälle erämaahan. Oma määränpääni oli pohjoisessa, Utsjoen retkeilyreitin varrella.

Vuolleseavttet- joki solisi vapaana. Jäin Härkävaaran uusitun nuotiopaikan sillalle nojailemaan ja katselemaan veden kulkua.

Polku kulki pienen koivumetsikön halki ennen nousua tunturiin. Eläinten jälkiä näkyi paljon, vaikka kuljin yksin ja hiljaa en onnistunut näkemään yhtäkään. Kai ajoitukseni oli väärä. Joskus olisi piristävää nähdä vaikkapa hirvi.

DSC_3925
DSC_3933-2
DSC_3942

Avotunturiin noustessani vauhti kasvoi mitä korkeammalle pääsin. Maisemat avautuivat ympärilläni ja olin keskellä seikkailua. Katselin kauempana kohoavia tuntureita haikeana, olisipa aikaa lähteä vaeltamaan. Jos velvollisuudet eivät kutsuisi ja rinkka olisi pakattuna, olisin ilomielin lähtenyt talsimaan kohti loppumatonta erämaata.

Puurajan yli päästessä mieli vapautuu stressistä. Avaruus mykistää ja muistuttaa elämän rajallisuudesta, tuskin koskaan ehdin tutkia kaikkien näkemieni tunturien huippuja tai kulkemattomia polkuja, joten miksi tuhlata aikaa huolille?

Samoilin päämäärättä matalien huurteisten koivujen ohitse kiviryhmälle ja uudesta suunnasta Vuolleseavttetvarrin huipulle. Uudet reitit antavat vaihtelua tutuille maisemille, joka pitää mielenkiinnon yllä.

DSC_3946

Päämäärätön samoiluni jatkui alas kohti kylää. Otin päässäni suunnan, tarkoituksena päätyä lähelle kylän pinnassa kulkevaa pururataa. Löysin kauniin pienen lammen, joka oli ehtinyt jäätyä. Sen mielenkiintoinen rantakallio pakotti pysähtymään tutkimaan, vaikka tiesin käyttäneeni aikaa tunturiin jo enemmän mitä alunperin ajattelin.

Retkeni muuttui jännittäväksi kiipeillessäni kivillä päästäkseni metsään. Kumisaappaat ovat ainoat hyvät retkikenkäni lumiseen maastoon tällä hetkellä, tukea nilkalle niissä ei ole laisinkaan. Aikuinen pysyy järjissään kun pääsee hieman leikkimään, ajattelin hyppiessäni kiveltä toiselle.

DSC_3959
DSC_3962

Metsässä jännitti. Vaikka aluksi toivoinkin törmääväni johonkin eläimeen, hämärässä metsässä mielikuvitus meinasi päästä valloilleen. Vaikeakulkuisessa ryteikössä huomasin sahalla katkottuja puita ja huomasin päätyneeni polulle, jota pitkin talvella pääsee moottorikelkalla alas tunturista. Olipa onni!

Pian pääsin poroaidalle ja siitä alas rinteen jyrkimpään kohtaan. Kylä avautui kauniina edessäni, katselin ambulanssin ajoa tiellä ja näin tuttujen autojen poistuvan kotipihoista. Kyläkyylän unelmakohde.

Liukasteltuani alas rinteen totesin alastulon olleen helpompi kuin mitä se oli itsenäisyyspäivänä suksien kanssa. Lampsin pururataa pitkin kotia, nälkäisenä ja paljon rennompana tyyppinä kuin lähtiessä.

Vanhempi juttuni Utsjoen retkeilyreitistä Retkipaikka.fi- sivustolla

Yksinolon opettelua – Kuoppilasjärven patikka

DSC_0511 DSC_0553Yksinoleminen on asia jota minun täytyy työstää. Vaelluskavereita minulla ei ole kuin yksi ja aikataulut sopivat harvoin yhteen. En kuitenkaan tahdo jättää vaeltamista ja muuta eräilyä väliin vain sen takia.

Heinäkuukin on jo puolessa välissä, pian yöttömän yön aika loppuu ja otolliset valoisat yöt alkavat käymään vähiin. Viikkoa ennen patikoimaan lähtöä päätin – nyt on toimittava. Valitsin kohteekseni Kuoppilasjärven autiotuvan Paistunturien erämaasta. Olen patikoinut sinne pari kertaa, hiihtänyt kerran ja ajanut moottorikelkalla useamman kerran kavereiden ja perheen kesken. Reitti on siis tuttu ja turvallinen.

Utsjoen merkatulle retkeilyreitille voi liittyä kolmesta eri paikkaa. Kirkon parkkipaikalta, entisen luontotuvan kohdilta ja Geologiselta polulta. Reitti on hyvin merkitty ja on pituudeltaan 25 – 35 kilometriä, riippuen mitä reittejä pitkin kulkee. Maastoltaan se on helppo kulkea joten kokeneemmalle vaeltajalle reitin kulkeminen on kuin leikkiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että polku kulkee avoimessa tunturimaastossa jolloin huonolla kelillä olosuhteet voivat muuttua hetkessä helposta hyvinkin hankalaksi. Ilman asiallisia varusteita (kartta, eväät, majoitus) sinne ei siis kannata lähteä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni reitin helppoudesta huolimatta. Kuljin autiotuvalle omia reittejäni pitkin pelkäämättä sekä turhautumatta hankalaan maastoon ja verenimijöihin. Nukuin yön tuvassa ja nautin olostani. Vaikka maalailenkin mielessäni kauhukuvia tietynlaisista maastoista, yllätyin kuinka en edes ajatellut pelkäämiäni asioita ollessani itse tilanteessa.

Alun jaarittelut saavat riittää – nyt itse kertomuksen pariin!

DSC_0508 DSC_0510
DSC_0521
Olin suunnitellut reittiäni Bbarkin avulla muutamana päivänä. Tarkastelin maastoa ilmakuvista käsin ja muodostin mielessäni reitin mitä pitkin aikoisin kulkea määränpäähäni. Heinäkuu on keleiltään otollisinta aikaa retkeillä, tosin itikat ja mäkärät tekevät siitä jopa tuskaista. Aikomuksenani oli vältellä metsiä ja korkeita mäkiä.

Lähdin Härkävaarasta patikoimaan merkkaamattomia reittejä pitkin kohti Oađašanjávria. Jänkä muuttui hankalakulkuiseksi vaivaiskoivikoksi ja kosteikoiksi. Hyttysiä pyöri minun ja Kiiskin ympärillä suurina parvina, toivoin että kotipihalla laittamani hyttysmyrkyt estäisivät niitä syömättä minua kutiseville paukamille. Päämääränäni oli päästä toiselle Seitikkoniityn nimeämättömälle lammelle. Nousin korkeammalle nähdäkseni kohteeni, samalla ihailin ympärilleni kohoavia maisemia.

Vaikka kuljin tiheässä metsikössä en pelännyt. Mielessäni pyöri vain seikkailufiilis – tämän mä handlaan. Paistunturin erämaan karttani on suuressa mittakaavassa, joten pikkutarkka suunnistaminen on hankalaa, tarkistin sijaintini Bbarkista ja huomasin olevani yllättävänkin lähellä lampea. Jatkoimme matkaamme lammen ohitse suurelle suolle. Soita ylitin useampia, onnekseni ne olivat vähävetisiä ja jopa kuivia.

DSC_0528 DSC_0534
DSC_0538
Oađašangielaalla tarkoitukseni oli liittyä merkittyyn reittiin. Hetken aikaa kuljin liikaa länteen ja totesin reitille menon tuovan vain lisämetrejä matkaani. Päätin siis lähteä oikomaan kuivien soiden ja vaivaiskoivikoiden lävitse kohti Roavvoaivia. Maasto näytti tutulta talven ajeluilta, rohkeasti lähdin kohti tuntematonta.

Matkallani kohtasin kauniita lähteitä ja pieniä puroja. Täytin vesipulloni raikkaalla vedellä aina mahdollisuuden tullen. Kuljin matalan kurun reunamaa ja läpi suurten kivien valtaaman tasanteen. Mäkäräiset parveilivat Kiiskin perskarvoituksissa ja näyttivät jäystävän tämän kuonoa. Kun pysähdyin istuskelemaan kiville koira hiippaili luokseni ja änki syliin.

Näin paljon lintuja patikkani aikana. Tunturikihuja en tunnistanut, ensin säikähdin niiden olevan haukkoja. Lokkimainen ääntely paljasti niiden olevan vaarattomia, useampi liiteli lähellämme. Oađašanjohkan lähellä kapustarintoja vaikutti olevan laumallinen, ne viheltelivät porukalla ja seurasivat kauempana kulkuamme.

Oađašanjohkan ylitys oli helppo, loikkasin rannalta kivelle ja siltä toiselle puolelle kastumatta. Korkea Roavvoaivi kohosi edessämme. Pidin evästauon ja lepuutin jalkojani hetken ennen viimeistä koitosta Rástigáisoja katsellen.

Roavvoaivin rinteeseen kiivetessä jalkoja alkoi särkeä. Laskeskelin matkaa olevan jäljellä neljän kilometrin verran. Katselin taakse jääviä maisemia ylpeänä – tuon kaiken olin ylittänyt ja selvinnyt jo tänne saakka. Yritin nähdä liikettä avoimen maaston muodoissa. Lisäkseni paikalla ei vaikuttanut olevan ketään.

Roavvoaivin rinnettä pitkin kävellessämme Kiiski löysi palan porontaljaa maasta ja alkoi leikkiä. Soin tälle tämän pienen hetken ja huidoin itikoita pois ympäriltäni. Välillä tuuli piti inhottavat öttiäiset loitolla.

DSC_0557 DSC_0566
DSC_0570Kun Kiiski oli saanut tarpeekseen karvakasan repimisestä matkamme jatkui viimeisen kosteikon yli kohti reittiä. Kuoppilasjärven syvänne näkyi edessämme, matkaa ei ollut enää paljoakaan. Viimeinkin päästessäni reitille väsymys iski. Löntystin reittiä pitkin hitaasti haukan liidellessä syvänteen päällä. Upeat maisemat auttoivat jaksamaan ja autiotuvan näkeminen toi lisää puhtia kulkemiseen.

Yritin tiirailla tuvalle nähdäkseni liikettä taikka savua. En hahmottanut minkäänlaista merkkiä muista vaeltajista ja ehdin jo innostua – pääsisinko yöksi tupaan? Minulla oli telttakin mukana ja olin varautunut yöpymään siinä. Eniten huolestutti koiran pärjääminen ötököiden kanssa, jos tuvassa olisi muita tekisin iltapalat ja muut ulkona.

Toivoin että paikalla olisi muitakin. Laskeuduin Kuoppilasjärvelle ja jännittyneenä kävelin tuvan ovelle. Se oli lukittu ulkoa käsin! Olin siis yksin. Katselin tuttua pihapiiriä nähdäkseni edes yhden teltan pilkistävän jostain ja kävelin tupaan sisään.

DSC_0579
DSC_0576 DSC_0578Tupa oli hyvässä kunnossa ja siisti. Laskin rinkkani lauteille ja istahdin alas. Tuntui hurjalta jäädä yksin niin kauaksi muista ihmisistä. Kytkin Kiiskin tuvan sisään vaijeriin, en uskalla ottaa riskiä että se pääsisi irti ja karkaisi. Ja mikäli muita vaeltajia tulisi tupaan ei olisi ensimmäisenä vastassa haleja hakevaa koiraa. Vaijerista huolimatta Kiiskillä oli mahdollisuus liikkua tuvassa vapaasti.

Illan aikana keittelin itselleni pastat kuivatusta kananjauhelihasta, makaronista ja vuohenjuusto – tomaatti lämminkupista. Ruoka maistui mahtavalta. Kuljeskelin Kiiskin kanssa pihalla, lueskelin vieraskirjaa ja mukaan ottamaani kirjaa. Illalla käydessäni käymälässä laskeva aurinko värjäsi taivaan violetin eri sävyillä.

DSC_0587 DSC_0584
DSC_0582Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kroppa kävi ylikierroksilla, mieli oli kerrankin rauhallinen. Mukanani oli -4 asteen makuupussi telttayöhön varautumisen takia, käytin pussia peittona. Heräilin aikalailla tunnin välein, säikähtelin jokaista Kiiskin aiheuttamaa ääntä ja näin untakin sen haukkumisesta.

Jossain vaiheessa yötä tupaan tuli kylmä. Ikkunaa katsoessani näin kauniin oranssin auringonlaskun. Aamuyöstä olo helpottui ja sain viimein nukuttua kunnolla. Mieli rauhottui ja turhasta jännittäminen laantui.

Aamulla heräsin seitsemältä herätyskelloon. Hitsi että harmitti! En olisi millään viitsinyt nousta. Jalkoja kolotti ja olin hieman pöhnäinen huonojen yöunien takia. Kiiski kurkisteli laverin edestä innoissaan- joko olisi aamupalan aika?

Olin tyytyväinen että uskalsin nukkua yöni autiotuvassa yksin, yöt ovat minulle pahimpia, niissä riittää totuteltavaa.
Käymälässä käydessäni ulkona tuoksui halla. Mieleeni tuli lähtestyvä syksy. Onneksi siihen on vielä aikaa. Aamupalaksi keittelin kahvit, söin ruisleipää ja Adventure foodin ”lisää vain vesi” hedelmäsörsseliä. Puuroakin oli tarkoitus tehdä, se ei maistunut. En pitänyt kiirettä, pakkailin kamppeitani kaikessa rauhassa kasaan. Autiotuvassa oli mukavaa istuskella pöydän äärellä ja suunnitella jatkuvaa patikkaa.

DSC_0596
DSC_0600 DSC_0602Matkani jatkui puoli yhdeksän aikoihin. Oikaisin  Roavveoaivin alapuolelta reitille ja vannoin mielessäni etten astu enää yhteenkään kosteikkoon koko reissun aikana. Heti reitillä jouduin uudelleen suolle, se siitä sitten.

Maisemat Utsjoelle päin ovat hyvin erämaamaiset. Näin pari hyvin houkuttelevaa lampea, jos kalastaisin menisin varmasti kokeilemaan onneani niille.

Kiiski käveli edessäni verkkaisesti. Sekin oli palautunut hyvin.

DSC_0613 DSC_0615
DSC_0616
Oađašanjávrilla istahdin alas ja riisuin rinkkani. Pidin kunnon evästauon venyttelyineen. Kiiskikin sai evästä ja nakersi tankoaan tyytyväisenä. Olen pitänyt Oađašangielaan aluetta pelottavana, nyt se vaikutti oikein rauhalliselta paikalta.

Matkani jatkui reittiä pitkin kohti Geologista polkua. Oađašangielaan takana kävin tutkimassa jonkun väsäämää kiviuunia ja bongasin tammukan purosta. Riikkavárrilla jalkojani alkoi jomottaa ja vaelluskenkä hinkkasi varpaanpohjaa. Jouduin viimeisten kilometrien aikana pysähtelemään enemmän. Kiiskikin näytti hyytyvän Johtalanvárrin rinteessä, päästessämme metsään se löysi jälleen puhtia.

Oikaisin Geologiselle polulle omia oikoreittejäni pitkin. Olin väsynyt ja suolla kulkeminen alkoi tosissaan ottaa päähän. Poroaidan portilla vastaamme tuli ensimmäinen ihminen – kilometrin päässä kotoa! Kipeiden jalkojen kanssa rinteen laskeutuminen vei kauan aikaa.

Kiiskikin ilmeisesti tunnisti Pekun haukun kaukaa ja veti viimeiset pari sataa metriä kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani seuraavana päivänä patikasta olo on hyvä. Väsyttää totta kai, kun yöllä piti herätä syöttämään vauvaa. Olen kuitenkin yllättynyt kuinka vähän selkä kipeytyi rinkan kannosta. Jalat ovat kuin tukit ja kipeät, tarvitsen vielä paljon rinteiden kiipeämistä ennen kuin uskallan lähteä useamman päivän reissuun ilman että jalat väsyvät kesken kaiken.

DSC_0631

Kuljetut kilometrit 24
Askeleet yhteensä 44 000
Hyttysten pistoja 0
Mäkärien puremia 1
Rinkan paino 15kg

Tässä linkki Kuoppilasjärven patikkaan vuodelta 2017