Muut kaamosaiheiset postaukseni
Utsjoella kaamos kestää 52 vuorokautta marraskuun lopulta tammikuun puoleen väliin saakka. Tällä hetkellä olen sujut kaamoksen kanssa, päiväunia nukkuvan taaperon vanhempana valoisaan aikaan ulkoileminen valitettavasti osuu juuri unien ajalle, muuten en kaamoksesta keksi mitään valitettavaa. Hämärä aika on noin kymmenestä kahteen saakka, muuten onkin pimijää.
Kovien pakkasten hellittäessä oli pakko päästä luontoon. Aluksi suunnittelin lähteväni hiihtämään mutta autoa sääliessäni päätin lähteä lähirinteeseen lumikenkäilemään. Rinteessä ei vielä mene kelkanjälkeä jota pitkin pääsisi liukulumikengilläkin, jyrkissä kohdissa lumikengät ovat muutenkin parempi vaihtoehto.
Pakkasta oli -22 astetta ja onnistuin pukeutumaan oikein, mikä oli yllättävää talven ensimmäisillä paukkupakkasilla.
Rinteessä puuskutti. Tahdoin välttämättä nousta ylös saakka tasanteelle katselemaan Tenoa. Pidin paljon taukoja, seurailin riekkojen tuoreita jälkiä niitä näkemättä. Jossain lähistöllä oli varmasti parvi.
Sattumalta katsoin Norjan rantaa ja erotin pellon reunalta kaksi hirveä. Ne kävivät vuorotellen maaten, aivan kuin odotellakseen joen lopullista jäätymistä päästäkseen Suomen puolelle. Seurailin niiden makoilua jonkin aikaa ennen kuin jatkoin matkaani. Olin haltioissani, ei tarvinut kauas lähteä kotoa hyvän mielen perässä.
Hanki kantoi tuulen puhaltamilla kohdilla hyvin. Vaivaiskoivut eivät enää tarranneet lumikenkiin ja kaunis jääriite puissa tekivät maisemista satumaiset. Missasin kaamoksen kauneimmat värit noin puolella tunnilla, taivaalla oli rinteelle saapuessani vielä hieman vaaleanpunaista jäljellä. Lähestyvä sininen hetkikin kelpasi oikein hyvin.
Tasanteella ei näkynyt jälkeäkään eläimistä. Lumikenkäilin jonkin matkaa kohti Kaldoaivin erämaata kylmän hiipiessä iholle. Päätin käväistä mutkan tasanteen reunalla ennen kotiin paluuta. Sukset olisivat olleet ylempänä loistava valinta, olisin jaksanut käydä pidemmälläkin. Hirveä kaipuu hiihtoretkille iski, olisipa jo kevät ja kantohanki! Pystyin kuvittelemaan itseni matkalla kohti kauempana piilottelevaa Jeagelveaijávria.
Pysyessäni liikenteessä varpaita ei paleltanut kuin niiden kärjistä. Jalkani ovat ongelmalliset, ne saattavat kohmettua tunnottomiksi sisälläkin. Oli ihme, etteivät ne olleet umpijäässä kotiin päästessäni. Oli hyvä pysyä jatkuvasti liikkeellä.
Paluumatkalla alas sukeltelin koivujen oksien lävitse riekkojen jälkiä seuraillen. En enää erottanut hirviä rannalta.
Illemmalla päätin yöpyä kotipihamme kodassa. Ulkona oli -25 astetta, kodassa hieman lämpimämpi lumipeitteen takia. Nukuin -19 comfortin makuupussillani ja Jervenin fjelldukella. Minun piti testata ilmapatjaani eristepatjan kanssa, mutten saanut rullattua sitä auki – se oli jäätynyt! Hain porontaljan jonka avulla pysyin lämpimänä aamu viiteen saakka, kuuden jälkeen hiippailin sisälle.
Yöllä heräsin ensin pari kertaa omaan kuorsaukseeni ja jossain vaiheessa aamuyötä kovaan pamaukseen. Ensiksi mietin pitäisikö huolestua, mutta päätin jatkaa uniani. En edes aamulla muistanut koko ääntä ennen kuin puolisoni kertoi Utsjoella olleen kunnon jyrinät yöllä. Norjan puolella oli ollut 2,5 magnitudin maanjäristys! Aika hauska, että olin näinkin kaukana kyliltä herännyt pamaukseen. Aamuyöstä kieräksi säätämäni aukko oli reunoiltaan jäätynyt, tunsin kuinka hengitysilmassa sulava riite tipahteli nenänpäähäni. Aukosta puski kylmää ilmaa sisälle pussiin, edes jalkopäähän potkimani untuvatakki ei lämmittänyt enempää nostaessani sen yläkropan suojaksi.
Onneksi rohkaistuin yöpymään ulkona vaikka alunperin olin sitä mieltä etten uskalla sairasteluiden jälkeen. Kova, kylmä pakkanenkin tuntui vastenmieliseltä. Päivän ulkoilut näyttivät ettei pakkasta tarvitse pelätä, oikeilla varusteilla pärjää.
Tahtoisitteko jonkinlaisen esittelyn tuosta Jervenin tunturiviitasta?
Erämaan vaeltajatar 