Ensimmäiseksi tahtoisin muistuttaa, ettei erämaahan tule lähteä yksin vaeltamaan mikäli ei omaa kokemusta talvivaeltamisesta, erämaan olosuhteista, suunnistustaidosta tai tiedosta mitä talvinen erämaa voi pahimmillaan olla. Kevätaika on paljon armollisempaa vaellusaikaa kuin helmikuu.
Etunani on se, että asun kahden suuren erämaa-alueen laitamilla. Olen vuosia kulkenut säässä kuin säässä erämaiden vaihtelevissa olosuhteissa ja saanut kokea millainen luonto on armottomimmillaan. Kuitenkin tuleva hiihtovaellukseni olisi ensimmäinen kerta kun yksin suksineni kohtaan Paistunturin erämaan ilman moottorikelkan tai seuran turvaa. Etuna minulla oli se, että pystyisin kutsumaan tarvittaessa itselleni kyydin pois erämaasta. Pystyin myös seuraamaan lähes reaaliaikaisesti erämaiden lumitilannetta, onko kantohankea vai ei.
Pelkkiin säätiedotuksiin erämaa-alueella et voi luottaa. Minut yllätti lopulta myrskyksi yltynyt lumisade vaikkei päivälle oltukkaan alunperin luvattu kovia tuulia.
Mukanani kulki telttani jossa yöpymistä harjoittelin tunturimaastossa pariin otteeseen ennen lähtöä. Testasin mihin pakkasasteisiin makuupussini tunturiviitan kanssa riittäisi. Testailin myös keväällä ostamaani untuvatakkia ja suunnittelin varustelistan tarkasti, mitään en jättänyt pois painon takia – jos selviytymiseni olisi jostain kiinni, en missään nimessä uskaltaisi jättää sitä pois. (Ahkion painavuudesta kertonee sekin että roudasin Potterin Kuoleman varjeluksia mukanani, jäi kesken ennen vaellusta).
Paistunturin erämaan alueelle suunnittelin reitin niin, että päivämatkat ovat itselleni kohtuulliset ja pakoreittejä olisi useampi. Suunnittelin reitin niin että tarvittaessa takaisin kääntyminen oli mahdollista ja niissä kohteissa joissa matkaa kertyisi liikaa takaisin kääntymiseen pystyisin poistumaan erämaasta Tenontielle.
Mukanani kulki tietenkin Spot- hätälähetin, useita pattereita ja Garminin gps. Spotilla saisin yhteyden hätäkeskukseen ja puolisooni Juhikseen joka pystyi hakemaan minut käytännössä kaikkialta muualta pois paitsi Kevon luonnonpuiston alueelta. Jos todellinen hätä ja taistelu ajasta olisi tullut eteen, hätäkeskus olisi ollut ainoa oikea kohde ottaa yhteyttä.
Vaellukseni alkoi Karigasniemeltä Sulaojan parkkipaikan lähistöltä maanantain myräkän jäljiltä. Matkalla lähtöpaikalle jännitin enemmän kuin koskaan aikaisemmin vaellukselle lähtiessäni, tiedostin että edessä olisi haastavin reissuni.
Katsoin uppohankea kauhuissani. Ruktajärvelle saakka menee merkitsemätön kelkkaura joka oli myrskyn jäljiltä täysin ummessa. Lähdin rohkeasti kokeilemaan pääsisinkö edes kymmenen kilometrin päähän Ruktajärven autiotuvalle. Ei haittaisi jos joutuisin jäämään lähistölle – kunhan saisin edes muutaman yön viettää luonnon helmassa.
Suunnitelmani eli jatkuvasti.
Tarvoin tarpomistani, ihmettelin mistä jaksaminen kumpusi. Ahkio kaatuili jatkuvasti pehmeässä hangessa. Näin lumen seasta jonkun vanhat ahkion jäljet – joku muukin oli lähtenyt päivää aikaisemmin liikenteeseen. Sää oli upean aurinkoinen, nautin koskemattomasta hangesta ja sen pyöreistä muodoista joita se oli muodostanut maaston muotojen mukaan.
Luomusjärville päästessäni kolmen tunnin urakan jälkeen olin tyytyväinen, viimein saisin levätä järven jäällä! Söin ja join ennen lähes kolmen kilometrin pätkää autiotuvalle. Oransseilla auraustikuilla merkitty ura Návgoaivin autiotuvalle alkoi järveltä, en tiennyt tuolloin minne ne vievät.
Minulla meni kaksi tuntia ylittää Luomusjärvi. Tuntui etten edennyt ollenkaan hiihtäessäni merkkitikulta toiselle. Järvellä kävi pieni tuulenvire, tein paljon pieniä pysähdyksiä ja seurasin järven rannoilla seisovien mökkien lähestymistä sentti sentiltä.
Ruktajärven jäälle joku oli taiteillut jääteoksen. Olin varma että edellä hiihtänyt olisi käynyt tuvalla, yllätyksekseni tuvan pihan hanki oli kauniin koskematon. Söin ruokatermarista lämmintä ruokaa ja join teetä. Kello oli kolme, oli pakko lähteä jatkamaan matkaa Návgoaiville vielä kun energiaa riitti. Tieto koskemattoman hangen jatkumisesta karmi, tahdoin kuitenkin käydä edes kokeilemassa pääsenkö Ristenašoaiville.
Sukset liukuivat hangella upeasti. Ruktajärveltä kesäreitti kääntyy koivumetsään joka oli täynnä jänisten ja lintujen jälkiä. Nousukarvojen avulla jyrkän pehmeän mäen jaksoi nousta ylös taukoja pitäen. Aurinko laski taustalla luoden metsään oransseja säteitään.
Noustessani Ristenašoaivin pikkuhuipulle en ollut uskoa silmiäni! Tuuli yltyi, mutta auringon laskun tuomat värit ja komeat maisemat huipun ympärillä saivat minut vollottamaan ilosta. Ja ehkä hieman väsymyksestäkin. Vietin kauan aikaa huipulla vain ihastellen vaaleanpunaisia sävyjä ja kauemmas jäävän Luomusjärven muotoja.
Tuli hieman kiire jatkaa matkaa, pimeässä kulkeminen ei innostanut. Matkaa huipulta autiotuvalle oli vielä viitisen kilometriä. Olin viimein päässyt avotunturiin ja kuvittelin etenemisen olevan helppoa. Sitä se oli siihen saakka kunnes hämärä laskeutui Njávgoaivilla. Hiihdin vahingossa liikaa länteen ja jouduin korjaamaan suuntaani, väsyksissä alkoi harmittaa.
Pimeän laskeutuessa ahkio alkoi liirata jyrkässä mäessä. Väsyneenä kiskoin sitä perässäni toisella kädellä estäen sen kaatumisen. Kaivoin otsalampun esiin ja yllätyin siitä ettei pimeässä hiihtäminen pelottanut, lähinnä jännitti. Taivaanranta oli vielä oranssi, alempana olevat puut näyttivät oudoilta, susilta ja muilta olennoilta joita pimeästä voisi olettaa ilmestyvän.
Näin kesäreitin merkkejä hangesta, jes – ei tarvitsisi käyttää gepsiä tuvalle päästäkseen. Kauempana otsalampun valoon osui heijastinnauhaa, tikutettu reitti nousi tunturin rinteeseen. Otin riskin ja lähdin seuraamaan tikkuja alemmas metsään. En ollut pysyä nahoissani huomatessani niiden johdattavan minut viimein Njávgoaivin autiotuvalle.
Tuvalla olin väsynyt ja pahaolo iski. Tuntui kuin olisin viimeisillä voimillani raahannut välttämättömimmät varusteet sisään, pistin tulet kaminaan ja istuin sen edessä makkaraa paistaen – pakko saada jotain energiaa. Energiat olivat menneet niin vähiin että ruoka ällötti, oli pakko tunkea jotain alas, mitä vain.
Koomasin kamiinan lämmössä aikani kunnes jaksoin ryhdistäytyä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle ja sulattelemaan lumia. Oli pakko alkaa puuhastelemaan jottei laiskottelu kostautuisi aamulla.
Ulkona oli kaunis kuutamo joka valaisi pihapiirin täydellisesti. Olin hyvin väsynyt, mutta todella onnellinen suorituksestani, rehellisesti en olisi uskonut pystyväni ensimmäisen päivän kaltaiseen urheilusuoritukseen uppohangessa hiihtämisen jälkeen.
Nukahdin nopeasti hetken aikaa kirjaa luettuani. Ensimmäinen vaelluspäivä oli ollut ikimuistoinen.
Erämaan vaeltajatar 