Sumussa talvea kohti / Kalkujoki

DSC_6716 DSC_6724
DSC_6728 DSC_6736
Elokuussa alkaneet sumuiset aamut ovat jatkuneet lokakuuhun saakka. Aurinkoiset aamut ovat olleet harvassa, pojan lenkkaritkin olen laittanut syrjään vuorattujen kumisaappaiden osottauduttua paremmiksi jalkineiksi loppusyksylle.

Kotisohva ja keskeneräinen Kalevala Cal – virkkaustyö ovat kieltämättä houkutelleet jäämään kotiin lenkkeilyn sijasta, mutta maanantai- aamuna otin itseäni jälleen niskasta kiinni ja lähdin Pekun kanssa nousemaan Geologista polkua pitkin ylös tunturiin. Sankka sumu peitti maisemat alleen rinteen puolessa välissä, tuntui kuin koko metsä olisi hiljentynyt sumun tuoman synkkyyden alla. Onneksi otin Pekun mukaani, olisin nimittäin saattanut jopa pelästyä jokaista kauempaa kuulunutta rasahdusta, Pekun jatkaessa nuuskimistaan ääniin reagoimatta sain nauttia patikoinnista huoletta.

DSC_6738 DSC_6743
DSC_6748 DSC_6753
Ylempänä puurajalla sumu oli laskeutunut tunturin syvänteisiin ja seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Kävelin juuri ja juuri maasta erottuvaa polkua pitkin kohti Kalkujoen lampea jättäen merkatun reitin taakseni.

Jossain kaukana korppi naksutti yksinäisyyttään. Peku nuuski ilmaa tarkkaan ja lähti vetämään päinvastaiseen suuntaan. Hajun lähteenä taisi olla lammen rannassa uiskennelleet linnut, kun koira lähti samaan suuntaan kanssani ilman suurempaa vastahakoisuutta.

Kiersimme lammen rantaa ja lähdimme laskeutumaan Geologista polkua pitkin alas kylälle. Polku Kalkujoen kodalta koulun lähistölle on kuivallakin kelillä hankala, nyt sateiden kastelemana se oli entistä liukkaampi ja laskeutumiseen sai käyttää tosissaan aikaa, etenkin kun mukana oli koirakin. Onneksi Peku on tottelevainen ja jäi pitkän flexin perässä odottelemaan minua rinteeseen vetämisen sijasta.

Saa nähdä milloin Utsjoelle sataa ensilumet! Tiistai-iltana iltavuorosta kotiin kävellessäni maa oli jo kohmeessa ja pienimmät rapakot olivat osittain jäässä. Toivottavasti pian, nimittäin tuo vesisade olisi kiinteämmässä muodossa paljon siedettävämpää!

Adventureland Lapland löytyy myös Instagramista nimimerkillä Adventurelandlapland 

Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Syyskuun viimeiset/ Njuohkar

DSC_6616 DSC_6628
DSC_6631
Tätä paikkaa ei vaan voi olla hehkuttamatta!

Njuohkarjärven läheisyydessä on monia vaeltajan silmää miellyttäviä alueita, omiin suosikkeihini kuuluu järven pohjoispäässä seisovat Geinnodatoaivvit, poromiesten kämpät seitakiven läheisyydessä ja totta kai itse seitakivi. Haaveilen lähivuosille vaellusta Njállavárrista Njuohkarjärven kautta Vuokŋoljávrille ja sieltä Vetsijoen kautta kotiin, mutta siihen taitaa mennä vielä jonkin aikaa että rohkaistun reitille puutteellisten puhelinverkkojen takia.

Njuohgargguun vievä mönkijäura on muuten myös osa merkkaamatonta Utsjoen maastopyöräilyreitistöä. Lisää itse Njuohgarggun reitistä täältä. 

DSC_6632 DSC_6633
DSC_6646 DSC_6655
DSC_6658
Nyt alkaa olemaan viimeiset hetket, kun tunturiin pääsee lumettomaan aikaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos jo lokakuun aikana ensilumet sataisivat maahan.

Mulla on seuraavissa listoissa sen verran viikonlopputöitä, että tuskin tulen lähtemään enää yöksi tunturiin. Haaveissa oli vaeltaa 13 kilometriä Pulmangista Čuomasjávrille, mutta yhteisen ajanpuutteen takia sekin reissu taisi jäädä väliin. Hirvestys palaa tauolta 15. päivänä, jolloin J:n kanssa pääsen yhteisinä vapaapäivinä tutkailemaan taas uusia kohteita.

Mä ajattelin, että Lapin kesä olisi jotenkin kamalan lyhyt – mut entäs tää syksy?! Elokuun miellän vielä kesäksi hyttysten sekä muiden ihmisiä syövien ötököiden ja lämmön takia, syys-lokakuu on just sitä totisinta syksyä ja marraskuu onkin jo kaamoksen täytteinen talvi.

No, syksyn jälkeen alkaakin kaamosajan kujeet. ”Jee”. Höpöhöpö. Asennoitumiskysymys. Kaamoskin on JEES!

Hyvää alkanutta viikkoa teille kaikille! Meikäläinen jatkaa kouluviikkoa Rovaniemellä hyvinkin ahkerana…

 

Katsaus Kaldoaivin erämaahan

DSC_6507 DSC_6510
DSC_6515 DSC_6528
Parin päivän aikana ruska on varissut voimakkaan tuulen mukana alas maahan ja pientä pakkastakin on havaittu öiden aikana. Talvi tekee selvästi tuloaan!

Käytiin viikonloppuna kalalla Kaldoaivilla, ajeltiin mönkijällä Njuohkarjärven päähän ja patikoitiin meidän lempparilompololle vaihtelevassa maastossa. Vaivaiskoivupusikot olivat upean näköisiä tummaa taivasta vasten, niiden värit vaihtelivat vaalean vihreästä tulipunaiseen. Tunturimittarin tuhoamat puunrungot seisoivat hiljaa tuulessa. Tunturin hiljaisuus löi ällikällä jälleen – miten maailmassa voikaan olla tälläisiä paikkoja vielä jäljellä? Onneksi on.

DSC_6536 DSC_6541
DSC_6557 DSC_6566
Löysimme lompolosta miesten teknisen paidan joka näytti vasta maahan pudonneelta (on muuten meillä tallessa, jos joltain on hukkunut). Yleensä tunturista ei löydy muiden ihmisten jälkiä, joten oli kutkuttelevan mielenkiintoista tajuta, että joku muukin on ollut ihailemassa saman joen nähtävyyksiä, kenties yöpynytkin paikalla.

Kaldoaivilla harvemmin tulee muita ihmisiä vastaan. Mönkijäuralla olemme ohittaneet vuosien aikana alle 10 vaeltajaa. Haaveilen itsekin pidemmästä reissusta alueelle, Retkipaikasta löytyy Mikko Soljan kirjoittama artikkeli Kaldoaivin helmistä, jotka ehdottomasti ovat näkemisen arvoisia paikkoja.

DSC_6584 DSC_6579
DSC_6602 DSC_6605
Kaldoaivin erämaan karuudesta huolimatta saatiin kerättyä hyvä määrä puolukkaa ja variksenmarjaa mehuntekoa varten. Poika viihtyi Plaston mönkijänsä kanssa jängällä ja seurasi puuhiamme rinkastaan käsin, hän oli odottanut tunturireissua innolla jo viikon, kotiin palattuamme leikit pyörivät aikalailla samoissa aiheissa mitä tunturissakin tehtiin. Ainakin makkaran paisto on jäänyt hyvin mieleen!

Hitsi vie, olen miettinyt jälleen kerran sitä, olenko valmis lähestyvään talveen ja kaamokseen. Kyllä mie taidan olla, tuli nähtyä talven ensimmäiset revontuletkin.