Erämaan vaeltajatar

kaldoaivin erämaa, kodat, tuvat, kammit, koira, Nuorgam, Skáidejávri, Talvi, Yleinen

Retki ennen kaamosta – Skaidijärvi

30.11.2019julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Aamun hämärän väistyessä viimeisimmän auringonvalon tieltä ennen kaamoksen alkua lähdin ajelemaan Utsjoelta Nuorgamia kohti. Olin innoissani alkavasta retkestä Skaidejávrille tuona sunnuntai- aamuna.
Ajamaan lähteminen jännitti kapean tien kavennettua entisestään lumentulon seurauksena ja onnekseni onnistuin jyrkässä mutkassa väistämään keskellä tietä vastaan tullutta henkilöautoa penkan kautta takaisin tielle. Välikohtauksesta järkyttyneenä jouduin tasailemaan sykettä jonkun aikaa Vetsikon levikkeellä ensin tarkistettuani tuliko auton keulaan vaurioita. Onneksi auto tai kuski eivät kärsineet säikähdystä enempää ja matka jatkui retkeilyfiilis laskeneena.

Viimeinkin päästessäni Pulmankijärven tielle harmittelin motivaation laskemista. Päästin Pekun takakontista vapauteen hihnan päähän ja totesin polun laavulle olevan tarpeeksi tampattu pelkille kengille sopivaksi. Olin ottanut varuilta lumikengätkin mukaan.

Kävelimme hieman kauempana polusta vastaantulleen koiranulkoiluttajan takia. Peku kulki edessäni innostuneena ja kieriskeli lukuisia kertoja lumihangissa.

Skaidijärvellä on lähes poikkeuksetta tuullut aina vieraillessani siellä. Nytkin sain vetää hupun pipon päälle suojatakseni korvia kovalta viimalta. Retkeilyfiilis nousi huippuunsa kulkiessani lumisen aavikon ympäröimänä auringon laskiessa edessäni.

Laavulla oli muutamat suksen jäljet. Sisälle astuessani yllätyin positiivisesti siististä sisätilasta ja upeasta kasasta sytykkeitä ja nuotiopuuta. Joku oli tosissaan nähnyt vaivaa että seuraava tulija viihtyisi paikalla! Skaidijärven laavu on ollut jokaisella kerralla siisti ja viihtyisä. Muistetaan kaikki pitää huolta yhteisestä hyvästä ja siivotaan jälkemme laavuilta, autiotuvilta ja muilta vapaassa käytössä olevilta retkeilypaikoilta. Harmi ettei vieraskirjassa ollut tilaa – olisin muuten jättänyt edeltävälle käyttäjälle vuolaat kiitokset.

Join teetä ja odottelin hiilloksen syntymistä. Peku kyttäsi mukanani tuomiani nakkeja, joista sai nauttia muutaman oltuaan niin hyvää poikaa.

Laavun ovi on jossain vaiheessa vaihtunut ikkunalliseen, siitä on mukava seurailla järven tapahtumia. Yksi hiihtäjä hiihteli laavun ohitse paistellessani nakkeja.

Lisäkseni laavulla kävi joku moottorikelkalla. Muuten sain olla yksin.

Paluumatkalla todellinen show alkoi auringon laskiessa. Erämaan kauneus lisääntyi minuutti minuutilta taivaan ja lumen värjäytyessä sinisen sekä punertavin sävyin. Peku toi lisäjännitystä pysähtelemällä haistelemaan tuulen suuntaan, itse en nähnyt hajun aiheuttajaa mutta epäilen poron tai hirven olleen liikkeellä lähistöllä. Pekun kanssa kulkiessa on aina yhtä jännittävää sen riistahimojen ansiosta, Kiiski olisi tuskin huomannut mitään erikoista lähistöllä…

Seisoskelin pitkään paikoillani kuunnellen luonnon hiljaisuutta. En malttanut jatkaa matkaa ennen kuin koko valoshow olisi nähty.

Viimeinen retki ennen kaamosta oli kaunis ja muistutti ulkoilun tärkeydestä myös pimeään aikaan.

Kaamos alkoi Utsjoella 26.11 ja päättyy 16.1.2020. Lähde moisio.net

Linkki Skaidijärven retkeilyreitin alkupisteelle Maanmittauslaitoksen sivuilta

Postaukseni Skaidijärveltä

Kaamos, Kalkujoki, lumikenkäily, Retkeilykohteet, Talvi, Utsjoen reitit, Utsjoki, Yleinen

Lumikenkäretki Geologisella polulla

22.11.2019julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Vielä viime viikonloppuna puita koristi kaunis lumikuorrute, tosin pakkaset kävivät loppuviikosta nollassa jolloin lumet sulivat noroina pois oksilta. Onneksi ehdin käydä lumikenkäilemässä Geologisella polulla, joka oli muuttunut sokkeloiseksi alhaalla riippuvien oksien takia.

Ylös nouseminen lumikengin kävi työstä kun samalla sai kyykistyä raskaiden oksien ali päästäkseni tampatulle polulle. Lumikengät luistivat lumen alla piilossa olevien kivien päällä ja vähäisestä pukeutumisesta huolimatta hiki virtasi.

Kiivetessäni muistutin itselleni raskaankin liikuntasuorituksen olevan vain askel lähempänä pitkiä vaelluksia. Mitä enemmän tarvon hangessa, sitä paremmin jaksan ensi kesänä kulkea rinkan kanssa. En muista milloin viimeksi olen kääntynyt takaisin päin reitin rankkuuden takia, nytkin painoin menemään pysähdellen tiedostaen ylhäällä odottavan palkinnon.

Reitti helpottui heti päästyäni geologiselle polulle, jolla talvisin kulkee moottorikelkan jälki. Jälkeä ei vielä ollut, mutta edeltävien lumikenkäilijöiden pohjalla oli mukava löntystellä eteenpäin.

Reitin korkeimmalta kohdalta pystyi näkemään auringon laskeutuvan ja värjäävän pilvet oranssiksi. Pidin hengähdystauon ja hämmästelin lukuisia riekkojen puuhasteluiden jälkiä. Jäljistä päätellen alueella riittää myös kettuja.

Sain kulutettua aikaa parin kilometrin matkalle kahden tunnin ajan. Usein lähden luontoon sillä ajatuksella, etten viettäisi siellä kauaa aikaa vaan ottaisin retken urheilun kannalta, lähes aina päädyn pysähtelemään ja ihmettelemään luonnon tarjontaa.

Ylhäällä tuuli oli tuivertanut lumet pois puista, reittiä alemmas kulkiessani pääsin uudelleen pujottelemaan lumisia käytäviä pitkin.

Lumitilanne oli ihanteellinen lumikengille – se ei upottanut liikaa, suksille maasto oli vielä turhan kivinen. Paikoittain myös pitkävartisilla talvikengillä olisi päässyt kulkemaan hyvin.

Kalkujoen kodalla oli hiljaista, sinne ei näyttänyt menevän yhtiäkään jälkiä. Johtalanvárrilla ei ollut edelleenkään liikettä, vaikka joka ikinen kerta polulla vieraillessani jään tuijottamaan sitä toivoen näkeväni edes poron kulkevan sen rinnettä pitkin.

Laskeutuessani Annakurua pitkin haikailin suksien perään. Sukset ovat mielestäni ehdottomasti paras tapa liikkua luonnossa talvella, rinteiden ylösnousua lukuunottamatta kaikki käy niin vaivattomasti. Oikeasti en edes uskaltaisi laskea Annakurua kuin puoleen väliin saakka, silti kantaisin sukset kainalossa alas asti mielummin kuin löntystelen sen lumikengin alas.

Viikon aikana auringonvalon määrä on vähentynyt huomattavasti, enää en ehdi arkisin valoisaan aikaan retkeilemään. Onneksi pimeäprojekti on ja elää, vielä tarvitsen pientä rohkaisua jotta uskallan yksinkin kulkea metsässä pimeällä. Ensi tiistaina aurinko laskee viimeisen kerran ja seuraavan kerran näemme pilkahduksen siitä tammikuun puolessa välissä. 51 päivää kaamosta on jälleen edessä, mielenkiintoista nähdä miten nämä rikkonaiset vauvayöt vaikuttavat jaksamiseen.

Tänä viikonloppuna on tarkoitus käydä viimeisellä retkellä ennen kaamosta. Jälleen yksi ajanjakso alkaa olla lopussa.

Hiihtäminen, Retkeilykohteet, Talvi, Utsjoen reitit, Utsjoki, Yleinen

Eräs arkinen hiihtoreissu

17.11.201917.11.2019julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Tällä hetkellä moottorikelkkaurilla hiihtäminen on muuhun maastoon verraten paras ratkaisu. Hanki on vielä höttöä, suksi upottaa ja jää kiinni lumen alla lymyäviin vaivaiskoivuihin.

Sain vapaata keskelle arkipäivää ja käytin valoisan ajan hyödykseni. Vaikkei kaamos olekkaan vielä alkanut, päivät ovat lyhyitä ja iltapäivä tuntuu olevan pelkkää hämärää. Jätin auton Ellin polun parkkipaikalle ja lähdin hiihtämään Karigasniemelle päin moottorikelkan jälkeä pitkin. Mäen päällä ylitin tien ja jatkoin jäljen seuraamista etelään kauniiseen mäntymetsään. (Linkki jäljen alkuun kansalaisen karttapaikassa)

Pakkasasteita ei ollut kuin kahdentoista pintaan, kylmä meinasi hiipiä kuoritakkini sisään. Olin pukeutunut kuoritakin lisäksi villapaitaan, merinopaitaan, pitkiksiin sekä Fjällrävenin paksumpiin talvipöksyihin. Kokeilen hiihtovaellusta varten eri vaihtoehtoja pukeutumisessa, loppupeleissä tarkenin näin hyvin kunhan en paljoa pysähdellyt. Kuoritakin käyttö talvella on minulle uutta.

Hiihtelin uraa pitkin ihastellen lumisia puita. Hangella oli lukuisia koiran jälkiä, muutamat ketun helminauhat kulkivat männyltä toiselle. Pysähdyin kuvaamaan ennen metsän vaihtumista koivumetsäksi, olin täysin ajatuksissani kunnes sattumalta kurkistin taakseni ja olin säikähtää hengiltä!

Takanani noin 20 metrin päässä minua tuijotti harmaa otus. Sekunneissa tunnistin sen sudesta koiraksi ja huokaisin helpotuksesta. Naurahdin susiajatuksesta ja moikkasin tuijottajaa. Tiukan katseen takia tilanne jännitti, mitähän koira meinaisi seuraavaksi?

Yhtäkkiä se lähti laukkomaan kohti vauhdilla. Ehdin jo hetken pelätä sen käyvän päälle, mutta yllätyksekseni se juoksi läheltäni ohi ja samalla hoksasin tutkapannan sen kaulassa.

Hirvikoira jäi taas tuijottamaan kunnes jatkoi matkaansa uralta metsään. Jatkoin hiihtämistä ja toivoin etten häiritsisi metsästystä. Onneksi olin pukeutunut lilaan.

Metsä tiheni ja hiihdin hauskan kujan halki. Koira hypähteli uralle metsästä vähän väliä ja lopulta katosi muualle. Niin kauan kun haukkua ei kuuluisi, minun ei tarivitsisi huolehtia hirvistä. Eipä niiden jälkiäkään näkynyt lähistöllä.

Hämärän laskeutuessa taivas alkoi värjäytyä vaaleanpunertavaksi. Moottorikelkkajälki muuttui jäiseksi päästessäni suolle poroaidan aukolle. Poroaidalta ei menisi enää pitkästi avotunturiin, päätin kuitenkin lähtä toista uraa pitkin takaisin autolle päin.

Hiihtelin varpaat jäässä hyvillä mielin tielle ja sen yli suoraan metsään. En ollut vielä valmis palaamaan autolle, metsä kutsui vahvasti luokseen ja nautin sen antamasta rauhasta. Lumipeitteiset tutut maisemat olivat muuttuneet tuntemattomiksi, olin kuin kokonaan uudessa ympäristössä lasketellessani mäen alas. Illuusio ei kauaa kestänyt päästessäni Ellin polulle, autokin näkyi puuston takaa.

Lyhyetkin ulkoilut valoisaan aikaan auttavat jaksamaan pimenevien viikkojen aikana. Vaikkei kaamoksella auringonvaloa olekkaan, päivän valoisampaan aikaan retkeily tuo arkeen piristystä.

Aurinko laskee Utsjoella viimeisen kerran 26. päivä, sitä seuraavat 52 vuorokautta pärjäillään ilman auringon nousua. Millainenhan tästä seitsemännestä kaamoksesta tulee?

Linkki postaukeseeni Kuolleitten Kuolpunan latu-urasta

Talvi, Utsjoki, Yleinen

30 asteen pakkaset ovat elämys

12.11.201912.11.2019julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Viime viikon loppupuolella törkeät 30 asteen pakkaset laskeutuivat Utsjoen kirkonkylälle. Ilmalämpöpumppu huusi hoosiannaa yötä päivää eikä vauvaa uskaltanut viedä pihalle. Viime yönä talon rakenteet jopa pamahtivat niin kovaa että sänkymme tärähti.

Esikoisen kanssa ulkoilimme päivittäin, puuhailimme kotipihalla, kävimme potkukelkkalenkeillä ja seikkailimme jopa otsalamppujen kanssa pimeässä metsässä. Se oli jännittävää neljävuotiaalle.

Kovat pakkaset vaativat tarkkaa pukeutumista ja kasvojen värityksen seurantaa paleltumien varalta. Isomman lapsen kanssa on helpompi ulkoilla kun tämä osaa jo kertoa milloin rupeaa paleltamaan. Vaikka pienen vauvan pukisi hyvin, heidän paljaaksi jäävät poskensa eivät kestä pakkasia.

Kovin pakkanen jolloin olen ulkoillut on ollut jotakuinkin 42 astetta miinuksen puolella. Tuolloin kävelimme J:n kanssa kauppaan kun autoja ei tohtinut käynnistää. Tuolloin kaupan muovipussit hajoilivat lähes heti kaupasta ulkoilmaan päästyämme.

Yli 35 viiden asteen pakkaset alkavat jo olemaan niin kovat, etten tuolloin mielelläni ulkoilisi. Kasvoja kiristää eivätkä vaatteeni meinaa riittää.

Isänpäivänä valoisaan aikaan potkuttelin Utsjoen rannalle kuvaamaan. Avonnaisesta joesta nousi höyryä, maisemat olivat totta kai upeat. Sormet kohmeessa kuvasin maisemia ja kuuntelin hiljaisuutta. Aurinko paistoi kauniisti matalalta. Kylällä ei ollut paljoa liikennettä.

Maanantai-iltana potkuttelin kirjastolta kotia pojan kanssa ja olin näkevinäni taivaalla revontulia. Vanhan koulurakennuksen pihalta seurasimme kuun uskomattoman nopeaa nousua tunturin takaa.

Revontulista innostuneena lasten nukkumaanmenon jälkeen lähdin pyöräilemään Utsjoelle. Pakkasta oli edelleen super paljon ja pihalla majaileva pyöräni oli ottanut siitä osuutensa. Toinen poljin oli umpijäässä eikä pyörinyt, taluttamiseksihan se meni. Kostean pakkasen takia suojasin kasvoni fleecekaulurilla ja hengästyttyäni jouduin riisumaan sen alas. Kostuneet kasvot jäätyivät nopeasti.

Viimeinkin päästyäni metsän reunaan piilotin pyöräni hankeen ja jäätynein varpain kävelin polkua pitkin rantaan. Otsalamppu oli tarpeeton täysikuun loisteessa.

Metsässä oli kaunista. Vielä kauniimpi oli Utsjoesta nouseva sumu, joka hiljalleen kasvoi massiivisemmaksi.

Revontulia ei näkynyt enkä saanut kunnon kuvia joestakaan. En jaksanut keskittyä kameran asetuksiin vaan jäin seuraamaan sumun liikkeitä. Onneksi olen aloittanut pimeässä liikkumisen, en olisi nähnyt tätäkään jos olisin jäänyt kotiin pimeän takia.

Säikähdin vastarannalta liikkeelle lähtenyttä moottorikelkkaa. Pakkasin kangistuneet kameranjalat reppuuni ja lähdin kulkemaan kuun valossa takaisin tielle.

Kotimatka oli alamäen takia helpompi kulkea. Sain polkimenkin toimimaan jotenkuten ja sitkutin kotiin, ehti tulla jopa lämmin.

Mitä mieltä te olette kovista pakkasista?

Tänään oli muuten vain -17 astetta. Luksusta!