Ensimmäisen osan Kaldoaivin erämaan vaelluksesta löydät tästä linkistä.
Herätyskellon soidessa kahdeksalta olisin voinut nukkua pidempäänkin. Aamujen ensimmäiset minuutit kuluivat koiraa rapsutellessa pitkän yön jälkeen, samalla sai koottua ajatuksia tulevasta päivästä. Kuuntelin hiljaisuutta upottaessa sormeni koiran pitkäkarvaiseen turkkiin, oli terapeuttista nyppiä irtoavaa pohjavillaa.
Luonnossa virkistyn nopeasti ja saan paljon aikaan heti aamusta. Nousimme hiekkaiseen rinteeseen keittelemään puurot ja kahvit, Kiiski söi omaa aamiaistaan vähän kauempaa. Keitin ensiksi kahvivedet, koiran juomakuppi oli pudonnut Vuoknolin varvikkoon edeltävänä päivänä ja se sai käyttää kattilaa juomakuppina ennen puuron keittelyäni. Toki puhdistin kattilan ennen kuin otin sen omaan käyttööni.
Päivästä oli tulossa lämmin. Seurailin auringon värjäämällä rinteellä lentelevää haukkaa, lähistöllä ruokailevat porot olivat yön aikana siirtyneet kauemmaksi leiristä. Onneksi, ei ole kiva herätä kesken unien Kiiskin murinaan kun se kuulee porot kauempaa.
Reittini kulki soita väistellen Buolžžalta kohti Uhca Reatkávárria. Sateisen syksyn vuoksi en voinut olla kohtaamatta kosteikkoja, välillä käveltiin kenkien alla rapisevalla jäkäläkentällä. Edeltävästä päivästä oppineena välttelin kosteikkoja, yhtä ojaa ylittäessä onnistuin kuitenkin upottamaan saappaani mutaan, koira oli lyhyellä hihnalla porojen takia ja onnistui nykäisemään minut kumoon. Otin käsillä vastaan ojan penkereestä jotten kastelisi itseäni mutaan.
Ranteet hellinä kömmin ylös ojasta, kameran linssin suojus oli osunut polveen ja lentänyt mutaan. Pesin käteni ja suojuksen joella, hitsi mitä säätöä.
Uhca Reatkávárrille oli helppo suunnistaa. Kuollut koivikko oli jännittävä kulkiessamme vaaran rinnettä myöten kohti Reatkájohkaa. Maaruskaa oli havaittavissa, läheiset järvet kimmeltelivät auringossa.
Oletin, että Reatkájohka erottuisi hyvin maastosta. Kuljin hieman liian pitkälle etsiessäni jokea, päädyin pitämään lounastaukoa nyppylälle ja samalla tsekkaamaan sijaintini gepsillä. Naurahdin, joki oli aivan lähellä ja erotinkin sen tarkemmin katsoessani suolta. Märän kesän perusteella olin tosissaan odottanut vaikeahkoa joen ylitystä.
Nautin tauosta. Taivaalla jylisi lentokone, muuten en tehnyt havaintoa muista ihmisistä. Rapsuttelin koiraa, termariin tekemäni nuudeliannos satay-kastikkeella maistui erinomaisen hyvältä. Satayt olin kuivannut, inspiraationa toimi Saara Atulan retkiruokakirja.
Syöty annos nostatti hieman huolestuneeksi kääntynyttä mielialaa. Minulle vaeltaessa on tärkeää huolehtia ettei verensokeri laske, samalla mieliala muuttuu huolestuneeksi, ikävöiväksi, pelokkaaksi – you name it. Ruokailemalla säännöllisesti pysyn hyvällä tuulella ja jaksan paremmin.
Megamustikoita nautittuamme ylitimme joen. En voinut kuin ihastella kuinka kauniisti joki virtasi kohti järviä, miten vaihtelevaa tunturiluonto olikaan.
Kuljimme rapisevaa maastoa pitkin kohti Báljahaš- nimisen tunturin selkää. Aurinko paistoi armottomasti, pilvet ohittivat sen taidokkaasti eikä tuulen virekkään viilentänyt. Istuskelin kivillä ja annoin koiran viilentää itseään satunnaisilla kosteikoilla. Selällä oli runsaasti poroja jotka joko siirtyivät kauemmaksi lähestyessämme tai käväisivät lähempänä tsekkaamassa keitä oikein olemme.
Tiesin Duottar-Báljahašjávrin etelärannalla olevan vanhan kämpän, en kuitenkaan uskonut vierailevani sillä. Kun kämppä ilmestyi mystisenä avotunturiin, oli pakko korjata suuntaa ja käväistä katsomassa rakennelmaa. Katto romahtamaisillaan, vankat seinät antaisivat vielä muutaman vuoden talven tuulissa suojan kulkijalle. Kamiina oli luhistunut lattialle, liekkö osiakin viety pois. Pihassa oli metalliromua ja varvikossa lasia.
Matka jatkui.
Vaellukseni kuumin hetki oli käsillä. Avotunturi ei antanut armoa, tunsin kuinka aurinkorasvan vaikutus hälveni poskilla. Ákšonjunnin eteläreunaa pitkin kulkeminen vaati tarkkuutta, oli varvikkoa ja suota. En tahtonut yhtäkään ylimääräistä lisämetriä kahdenkymmenen kilometrin päivämatkani varrelle. Koira kulki hyvin, hieman huolestutti kuumuus.
Jalkoja kolotti, kumisaappaat olivat hiestä kosteat ja housuvalintani vaellukselle oli huono. Pidän vaellushousuistani niiden joustavuuden takia, nyt huomasin etteivät ne hengittäneet lähes ollenkaan.
Pieni tuulenvire tuntui piristävältä kasvoilla. Kohtasimme tunneilta tuntuneen ajan jälkeen viimeinkin Ákšoleavššajávrin rantaan ja siitä pienelle kauniille purolle ja viimeinkin saavutimme maastouran. Olo oli juhlallinen, nautimme urasta tosin vain parin metrin verran kun ylitimme sen jatkaaksemme kulkuamme maastossa.
Maasto muuttui karummaksi, suunnistusta vaikeuttivat pienet nyppylät ja syvänteet. Nousin yhdelle nyppylälle pitämään evästauon, kolmisen kilometriä pitäisi vielä jaksaa Adolfin kammille.
Lyhyesti; oli tuskaa ja väsyttävää kulkea varvikoissa. Suunnistin armollisesti gepsiä käyttämällä Adolfin kammin putoukselle vievälle joelle jota seuraillen oli helppo saavuttaa jyrkänne jota myöten laskeutumalla pääsimme viimeinkin päivän kohteeseen. Kaikki väsymys katosi kohtaessamme komean putouksen laattamaisista kivistä koostuvassa kallionrinteessä. Hieman pyytelin Fiellun putoukselta anteeksi todetessani kuvissa niin pieneltä näyttävän putouksen olevan jopa komeampi kuin Kevon nähtävyys! Ei saisi vertailla, komeita kaikki.
Ilta kului huoltohommissa, leirin pystytys, ruokailut, pesut ja pisut. Teltassa jaksoin vielä hetken lukea kirjaa ennen yöunille laittoa.
Aamiaisen söin kammissa. Illalla teltta tuntui mukavalta vaihtoehdolta ja hyvä näin – jos olisin illalla lukenut kammikirjaa olkisin menettänyt yöuneni Adolfin kammin legendanomaisen kummitustarinan vuoksi. Kammin historiasta kertovassa Kammi- kirjassa nimittäin kerrottiin Junkers- lentokoneen hylyltä tuodusta tuolista, joka oli varta vasten tuotu kammiin Adolf nimisen lentäjän istuimeksi. Öisin vaeltajien nukkuessa lentäjä jatkaa lentoaan…
Päivän suunnitelmana oli käväistä ilman rinkkaa Junkers-52 hylyllä, lounastaa kammilla ja jatkaa vaellusta kymmenen kilometrin verran.
Olin tyytyväinen Kiiskiin, se näytti kulkevan polulla reippaasti vaikka aamu oli ollut sille hyvin laiska ja rento. Ruoka ja vesi maistuivat hyvin. Ylitettyämme Pulmankijoen ja saavuttaessamme jälleen kuivan jäkäläisen kankaan sen kulku hidastui. Olin hieman huolissani, ajattelin sen vain kaipaavan lisää lepoa.
Junkersille ei ollut kuin yhteensä parin kilometrin poikkeama päivämatkaan. En ollut oikein varma sen sijainnista, toivoin sen sijaitsevan lähempänä kuin mitä olin karttaani merkinnyt. Kun saavuttaa alueen suuren nyppylän, siitä ei ole kuin pieni kävelymatka koilliseen.
Junkers oli pysäyttävä näky. Hylky natisi tuulessa aavemaisesti, vuonna 1944 Neuvostoliittolaisesta ohjuksesta osuman saanut lentokone on maahansyöksystä lähtien maannut sijoillaan. Maahansyöksyssä ei kuollut kukaan.
Kiertelin hylyllä ja kauhistelin mihin kuntoon se on vuosien aikana mennyt. Vielä karumpaa oli kuitenkin se tosiasia, että maahansyöksyn aikaan käytiin sotaa ja lentokone on materiaalinen muisto kovista ajoista. Hieman erilainen nähtävyys vaellukselle, todellakin käymisen arvoinen kohde!
Aikani ihmeteltyäni hylkyä palasimme Adolfin kammille. Joelta Ylä-Pulmankijärvelle kävellessä tunsin pientä jännitystä, koira kulki hitaasti ja haisteli ilmaa mietteissään.
Kammilla pidettiin pitkä tauko, ruokailin ja annoin koiran levätä. Oli mukavaa, kun tiedossa olisi lepopäivä kahden pitkän päivän jälkeen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olismme jääneet toiseksi yöksi hyväksi todetulle leiripaikalle.
Seuraavassa osassa jatkamme matkaa kohti Njuohgárggua.
Erämaan vaeltajatar 