Mikä olisikaan parempi tapa juhlia kolmekymppisiä, kymmentä asuttua vuotta Utsjoella ja viittätoista vuotta vaeltamista kuin lähteä pitkälle vaellukselle?
Kaldoaivin valitsin Haltin huiputuksen sijaan kohteeksi löytääkseni ensi syksyn asiakasvaelluksille kohteita. Järjestän toiminimelläni Northern trails ensi vuodesta lähtien opastettuja vaelluksia aktiviteettien ja talvitelttailukurssin lisäksi.
Kurkista Northern trailsin tatjoamat vaellukset vuodelle 2024!
Reitti muodostui lukuisten Kaldoaivilla sijaitsevien kammien ja niiden raunioiden mukaan. Patikka.net- sivuston tupaluettelo on ollut kesän ajan yksi mielenkiintoisimmista nettisivuista mitä olen vähään aikaan lueskellut. Minua kiehtoi erityisesti kammien rakennustapa ja sijainnit.
Kuivahkon kesän päätteeksi Utsjoella on satanut rankasti ja vaellukseni alkoi hyvin kosteissa merkeissä. Aikaisemmille vaelluksilleni ei ole osunut yhtä kovia sateita kuin tälle! En edes omista kunnon kuorivaatteita vaan käytän perinteisiä sadeasuja.
Päivä 1. Vetsijoen varsi ja hylätty kammi
Veden loristessa huppua ja rinkan sadesuojusta pitkin vaelsimme Kiiskin kanssa Vetsijoen vartta pitkin. Vetsijoki on paikoittain hyvin jylhä koskineen ja sieltä löytyy jonkin verran käveltävää polkua. Valitettavan paljon sieltä löytyi myös suota ja pajukkoa jotka tekivät etenemisestä hankalaa. En ollut vaeltanut kauaakaan kun ensimmäinen kammin raunio tuli vastaan, sitä ei löydy patikka.netin tupaluettelosta. Kuinka jännää! Kammista oli enää vain turvekasaa ja tulisijan kivet jäljellä.
Sade ei itsessään haitannut, liukkaat kivet ja kalliot olivat hankala kulkea raskas rinkka selässä. Ostin isomman Ospreyn Ariel 85-rinkan 70 litraisen lisäksi mahduttaakseni kahdeksan päivän vaelluksen varusteet mukaani. Rinkka on kätevä myös lasten kanssa retkeiltäessä. Raskaan rinkan takia kulkeminen oli haparoivaa ja pienikin heilahdus liukkailla kivillä sai horjahtelemaan.
Vetsijoen varrella tuli muutamia yksityisiä mökkejä vastaan jotka täytyi kiertää. Päästessäni maastouralle päätin lakata Vetsijoella etenemisen lähestyvän suon vuoksi – litimärissä vaelluskengissä lompsuttelu riitti.
Ylämäkeen kävely ei koskaan aikaisemmin ole ollut yhtä raskasta kuin nyt! Kahdeksan päivän vaellukselle tarvitsin enemmän ruokaa mukaan ja sen huomasi.
Pajukon jälkeen oli mukava päästä tunturikoivikkoon. Sadekkin hellitti viimeisille kilometreille. Koira kulki hyvin ja fiilis oli hyvä vaikka tiedostin vaelluksen olevan pisin tähänastisista ja varmasti henkisesti rankin.
Kuljettuani metsän halki päädyin Vaisjoelle. Hetken aikaa ylityspaikkaa etsittyämme näimme leiripaikkamme joen toisella puolella, kammin ja sen pihapiirin.
Vaisjoen ylitys oli epäilyttävän hankala. Olen pitänyt itseäni rohkeana ylittäjänä, nyt en millään meinannut löytää sopivaa kohtaa. Ylitin joen ensin koiran kanssa ja yllätyin kuinka pelkäsin polviin saakka ylettyvässä vedessä. Päästäkseni takaisin rinkan luokse kävin etsimässä varastosta jotain pitkää ja onnekseni löysin haravan jota hyödynsin. Rinkan kanssa ylittäminen oli tuplasti hankalampaa kuin ilman, harmittelin kun en ollut ottanut sauvoja mukaan.
Ilta Vaisjoella vierähti kammia tutkien ja varusteita kuivaten. Pyykkinarusta tuli jo ensimmäisenä iltana yksi vaellukseni tärkeimmistä varusteista.
Vaisjoen kammi on ollut aikoinaan upea ilmestys ja Metsähallituksen huoltama. Se sijaitsee Vetsijoen ja Vaisjoen risteymäkohdassa pienen harjun suojissa. Sisällä on ollut kaksi vuodepaikkaa, pöytä ja kamiina. Harmiksemme kammia ei enää huolleta ja on entisen loistonsa menettänyt. Ovea avatessa se osuu kattoon ja sisään tulija saa niskaansa multaa. Kamiinaa ei ole ja lattia on homeessa. Pöydällä lojuu vieraskirja johon vaeltajat edelleen jättävät puumerkkinsä muistoksi unohduksiin jäävälle kammille.
Päivä 2. Ylitsepääsemätön
Ensimmäisen yön nukuin kohtalaisen hyvin. Ajatus kuudesta jäljellä olevasta yöstä söi mieltä, vaeltaminen on ihanaa mutta vie aikaa perheeltä.
Ilma oli kostean lämmin eivätkä ulkona yön yli kuivuneet vaatteeni olleet sen kuivempia kuin illallakaan. Tunnelma Vaisjoella oli mukavan rauhallinen. Yöllä mietin mitä tekisin jos karhu hiipisi rantakoivikosta, muuten olo oli rohkea. Pohdin tuoko vanheneminen mukanaan omanlaista turvallisuuden tunnetta.
Aamupalan nautin pöytäryhmän äärellä. Olin päättänyt etten pitäisi kiirettä leiripaikoilla, yötön yö oli vasta päättynyt joten pimeäkään ei yllättäisi.
Lähdin luottavaisin mielin kulkemaan Vetsijoen vartta löytääkseni ylityspaikan. Moni ylittää suoraan kammin kohdilta mutta helpompi paikka löytyy koskien yläpuolelta. Kuljin joen vartta kahden kilometrin päähän tehden useita ylitysyrityksiä. Suot ja varvikot söivät intoa jatkaa pidemmälle, kävin katsomassa kauempaa vanhempaa yksityistä kämppää jonka pihassa oli arviolta 2-3 kammin tai muun turvepohjaisen rakennuksen rauniota.
Lähdin pettyneenä ja turhautuneena takaisin kohti Vaisjokea Kiiskin alkaessa vastustella veteen tuloa. Virtaus oli kova ja paikoittain syvyys liikaa itsellenikin. Edeltävän illan Vaisjoen ylitys oli herättänyt ennenkokematonta pelkoa virtaavia vesiä kohtaan itsessänikin.
Söin ruokatermokseen tekeytymään jättämääni lounasta kammin vierellä samalla karttaa selaten. Ruoasta sain energiaa ja uudella tarmolla lähdimme vielä kerran ylittämään jokea.
Ja palasin pettyneenä takaisin kammille. Kokeilin ylittää jokea uudelleen ja uudelleen pelon vallatessa mielen virtapaikoilla. Koira ei suostunut liikahtamaan suurilta kiviltä eteenpäin, ei auttanut kuin perääntyä.
Uusi suunnitelma oli lähteä kohti Riekkojärviä missä on yksi varma ylityspaikka maastouran varrella.
Pettyneenä ja jännityksestä väsyneenä ylitimme Vaisjoen vielä kolme kertaa soita vältellen. Satoi hieman, mutta sää oli pääasiassa aurinkoinen ja lämmin. Oli mukavaa päästä pois Vetsijoen pajukosta korkeammalle helppokulkuisempaan maastoon.
Yöpaikaksi valitsin korkean kohdan Lohkkejávrin läheltä. Kaunis maisema ja lämmin sää veivät turhautuneet tunteet pois ja nautin illasta. Koira oli tyytyväinen ja vaatteet kuivuivat kevyessä tuulessa. Illemmalla kävimme ihailemassa järveä ja lähimaastoa ennen nukkumaan menoa.
Päivä 3. Takaisin suunnitelmaan ja pelkoa tunturissa
Aamulla olo oli varma – tänään pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni jatkamaan kammien perässä kulkua ja ylittäisin Vetsijoen.
Aamupuuron kanssa nautin pähkinöitä ja näkkileipää. Join kahvini rauhassa ennen leirin purkua. Vaatteetkin olivat kuivuneet yön aikana, haju oli tosin kamala.
Kuljin maastouraa pitkin kohti Riekkojärviä. Olin katsonut kartasta kohdan jossa poroaita ylittää joen, aloittaisin joen läpikäymisen sieltä. Ilokseni rantaan meni mönkijän jälki ja todennäköisesti löysin kohdan mistä ajetaan yli. Joessa oli kuin olikin kohta josta viimeinkin pääsimme yli. Olin riemuissani! Nyt pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni, olin jo missannut yhden päivän ja sen nähtävyydet.
Enää täytyisi vain noutaa rinkka. Syvimmät ja virtaisimmat kohdat menin nelivedolla veden alla olevista kivistä tukea pitäen. Hitsi kun en ottanut sauvoja mukaan! Olen aikaisemmin ajatellut niiden olevan tiellä koiran kanssa liikkuessa, rinkkaanhan ne saisi kiinni.
Alitimme yhden ylläriporoaidan matkalla kohti Háltevárseaibbušta. Maassa oli hieman ruskaa joka hohti punaisena mustikkameressä. Lounastimme harjulla, olo oli mahtava matkan viimeinkin jatkuessa suunnitelmien mukaan.
Päivän taival alkoi painaa. Kiireetön eteneminen oli tarpeeseen, koirastakin huomasi kilometrien painavan päälle. Näin ihmisiä ja teltan erään suuremman järven rannalla, olin olettanut näkeväni enemmän vaeltajia mutta saldo jäi koko vaelluksen ajalta seitsemään henkilöön.
Saavuttuamme viimein leiripaikallemme valmistin savustetusta kyttyrälohesta tehtyä kermaista pastaa. Kalasta enemmän pitävälle henkilölle ruoka olisi varmasti maistunut paremmin.
Leiripaikkani oli komean nyppylän alapuolella. Haaveilin aamulla huiputtavani sen kun tiedossa olisi lyhyempi päivä, aikaa ja jaksamista olisi rutkasti.
Lueskellessani kirjaa teltan suojissa kuulin jyrähdyksen. Epäuskoisena kömmin teltan ovelle ja kauhistuin tummien pilvien lipuessa esiin tunturien takaa. Seurasin pilvien liikkeitä pitkään ja totesin niiden lipuvan reilusti leiripaikkani ohitse, silti en kahteen tuntiin uskaltautunut uskomaan säästyväni ukonilmalta. Lähellä ruokaili suurisarvisia poroja, voi kunpa ne olisivat osanneet mennä suojiin.
Vähän väliä kävin kurkkimassa oviaukolta ukkosen etenemistä. Näin salamoiden iskevän kauempana, en ole koskaan pelännyt teltassa niin paljon kuin nyt! Minulla oli pakopaikka mielessä, mutten tiennyt olisiko minulla aikaa juosta harjujen suojiin tositilantessa.
Kun viimein ukkonen vaikutti menneen ohi kävin vielä kerran kurkistamassa jyrähdyksen jälkeen ulos – suuret mustanharmaat pilvet lipuivat hitaasti leirini ohitse. Tunnelma oli aavemainen.
Kiiski ei välittänyt jyrähdyksistä tai pelostani ollenkaan. Illan tullen puuhastelimme ulkona kaunista auringonlaskua katsellen. Ukkosen jälkeiet pilvet lipuivat leirimme ylitse, voi mikä onni meillä olikaan.
Erämaan vaeltajatar 