Vautsi vau minkälainen ruska meitä onkaan taas ilahduttanut!
Elokuun puolella jokilaakson koivut alkoivat huolestuttavan nopeasti vaihtamaan väriään oranssiksi kesäisen vihreästä. Yleensä syyskuun toista viikkoa pidetään ruskan alkuna joten pieni epäillys ruskan loistokkuudesta hiipi mieleen. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi että syksyn runsaat sateet olivat saaneet aikaan koivuruosteen joka hiljalleen muutti lehdet ruskean-kellertäviksi.
Vaikka vaatteista saikin pyyhkiä ruostepölyä metsässä käymisen jälkeen ruska ei ollut täysin menetetty – mitä korkeammalta ruskaa etsi, sen paremmaksi se muuttui. Ruoste ei ollut yltänyt kaikkialle!
Erätoverin kanssa muikeana retkellä, pulla kai mielessä. Hirvestysalueilla on hyvä pitää huomiovärit päällä
Maaruska loisti (ja loistaa edelleen) komeasti. Punaisen ja oranssin eri sävyt luovat tilkkutäkkimäisiä kuvioita maastoon, tunturin laelta katsellessa maisema näytti täysin oranssilta. Ruskan värit saavat pysähtymään. Sille ei mahtanut mitään, oli pakko keskeyttää eteneminen kävelyillä ja jäädä vain katselemaan.
Värillistoa ehdin ihailla Nuorgamin suunnilla, Vetsikossa, Utsjoella kirkkopahdalla ja yhden yön retkellä Nammajärvellä. Syyskuun tekemättömyydestä kertoo ehkä parhaiten se että ulkona nukuttuja öitä on kertynyt vain yksi tälle kuulle.
Mutta tärkeintä lienee se, että ehdin ja sain nauttia ruskasta ilman huolta sen väliin jäämisestä. Sateisten kelien vuoksi ei haitannut etten taaskaan ollut vaeltamassa ruskan aikaan, ehkä joskus on sen aika.
Osa lukijoista onkin jo tilastojen mukaan löytänyt bloginiuudelle sivulle josta löydätte Utsjoella opastamiani retkiä, kuten alkutalven talvitelttailukurssin jonka vedän Nuorgamissa Kaldoaivin erämaassa työpaikkani 70Northin upean Kieppi- mökin pihapiirissä. Talvitelttailukurssin aikana opetellaan nimenomaan talviaikaan telttailua, retkeilyä sekä hieman vaeltamistakin jotta ensimmäisistä talvisista yöretkistäsi tulisi mahdollisimman mukavia.
Aloitettuani työt matkailualalla olen toiminut sivutyönä yrittäjänä ja haaveenani on tuoda Utsjoen alueelle enemmän vaeltamiseen ja retkeilyyn liittyvää tarjontaa. Instagramistani @adventurelandansku löydätte ajankohtaista tietoa opastuksistani.
Ruskapatikoiden maisemaa Vetsikosta
Kylmät kuohut lämpimän sävyisten puiden varjostamana
Pidän ruskan aikaa luonnon viimeisenä taidonnäytteenä ennen kaamoksen synkkiä sävyjä ja talven tuomia mahtituulia. Nyt alkaa odotuksen ajanjakso jota taivaalla loimuavat revontulet piristävät, loka-marraskuun väli voi olla lumettomuudellaan synkkä, mutta pienet yksityiskohdat tuovat retkille säväyksen. Riite, huurre ja kuura, talven tuoksu sekä hiljalleen jäätyvät vesistöt kertovat vuoden kiertokulun loppumisen läheisyydestä. Vaikka lähestyvä pimeä ajanjakso voi tuntua ankealta, täytyy muistaa että pimeydelläkin on kauneutensa.
Kun taukoni Adolfin kammilla päättyi, oli aika jättää haikeat hyvästit vaellukseni itsenäiselle osuudelle. Korvissani kaikui Junkersin hylyn natina vilkuttaessani heipat Yläpulmankijärven putoukselle, mieli haikeana muistelin edeltävän illan auringonlaskussa kalliota vasten lennellyttä piekanaa. Adolfin kammi oli tarjonnut ikimuistoisen viipymän.
Koira oli edelleen oudon vaisu noustessamme ylös tunturiylängölle. En huomannut sen askelluksessa mitään poikkeavaa, ruoka ja vesi maistuivat. Siinä vaiheessa kun koira istahti alas eikä enää suostunut liikkumaan koin pienen hermoromahduksen. Huolissani aloin selvittämään miksei koira liiku, tarkistin anturat ja löysin muutamasta pientä haavaumaa. Rasvailin Kiiskin tassut ja kaivoin herkkupussin esille – koiraan tuli eloa!
Herkkujen avulla sain siirrettyä meidät pois varvikoista. Selvästi kuivalla jäkälällä kävellessä Kiken vauhti hidastui ja muuttui epämukavaksi. Hakeuduin soille ja porojen poluille, kiertelimme turhankin pitkiä mutkia mutta en voinut viedä koiraani jäkälän peittämille alueille.
Päivä oli onnekseni viileämpi kuin edeltävänsä. Avotunturissa aurinko ei antanut armoa, varjoa ei ollut kuin kivien ja matalien vaivaiskoivikoiden alla.
Pidimme taukoja, istuimme mukaville paikoille ihan vaan olemaan ja nauttimaan viimeisistä hetkistä tunturissa. Olo oli hyvä, huoli koiran jaksamisesta lymysi takaraivossa. Suunnittelin uuden lyhyemmän reitin, mikäli uralla kulkeminen olisi yhtä epämukavaa kuin varvikossa.
Ennen uralle siirtymistä kiersimme vielä Goallágotteoaivin, alueella oli paljon poronsarvia ja yksiä raahasinkin hetken mukanani kunnes päätin jättää ne yhdelle kivelle. Ehkä joku vaeltaja löytäisi ne siitä ja pohtisi miten ne ovat siihen päätyneet.
Kun saavutimme uran odottelin hetken pienen puron varrella ennen kuin lähdimme kulkemaan. Kiirunaparvi kiirehti pulputtaen karkuun, jännä etteivät lentäneet pois.
Uralla koira lähti kuin lähtikin painelemaan edelläni! Olin onnellinen, mutapohjaisella baanalla oli selvästi mukava tassutella eteenpäin. Päätin opettavani Kiiskin tossuille vastaavanlaisia tilanteita varten.
Ura kulki Urroaivi Dahjegen reunaa myöten paljastaen Duottar Galddojärvellä seisovan suuren tuvan. Kaksi maastopyöräilijää pysähtyi jutustelemaan pitäessäni patukkataukoa Alla Gálddoaivin rinteellä. Hieman petyin tavatessani muita ihmisiä, yksinolo toi omanlaista seikkailufiilistä.
Alla Gálddoaivilla aloin suunnitella yöpaikkaa. Alkuperäinen yöpaikkani oli kovalla tuulella liian suojaton, jatkoimme uraa pitkin kohti Aldoleakšaa. Oletin Njuohkarin ja Pulmankijärven maastouran risteyksen olevan hyvin erottuva, kuljin siitä kuitenkin reilusti ohi ja jouduimme suunnistamaan oikealle reitille maastoa pitkin. Maastoura muuten katoili tunturien päällä, kannattaa olla tarkkana.
Olimme jo kulkeneet enemmän kuin suunnitemmissa oli. Laskeutuessamme Aldoleakšan kohdille väsymys toi huolta mielialaan, uskaltaisinko yöpyä paikassa jossa en näe kauas?
Valitsin yöpaikaksemme turvalliselta tuntuvan tasaisen kohdan suurten nyppylöiden edestä. Teltan lähellä oli suolampi ja hieman kauempana virtaava puro josta sain juomavedet. Olo oli levoton ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana. Katselin lähirinteillä puuhastelevia poroja, ei yöpaikkani kovin turvaton voi olla jos porotkin viihtyivät siellä.
Valmistin herkullisen päivällisen ja nautin sen teltan absidissa auringonlaskua seuraten. Valo värjäsi taivaan kauniiksi ja pian huoleni muuttui iloksi. Miksi pelkäisin niin kaunista paikkaa? Sitäpaitsi, mitä ihmettä karhu hakisi niin karusta ympäristöstä…
Nukkumaan laittaessani joutsenten huudot kaikuivat läheiseltä järveltä. Mietin kuinka onnekas olinkaan saadessani kokea niin hienon illan keskellä karua Kaldoaivia.
Aamulla olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Makasin koira kainalossani pitkään, Kikelläkään ei ollut kiire nousta ylös.
Vaelluksemme jatkui uraa pitkin. Njuohgárggun uraa käytetään myös Kaldoaivi ultra trailissa ja oli mukava nähdä välillä pyörän jälkiä mudassa.
Harmaita hiuksia aiheutti katoileva ura ja halu pitää koira pois terävältä jäkälältä. Vastaan tuli kaksi vaeltajaa jotka huikkasivat olevansa polulla etsiessäni sitä väärästä paikasta.
Korkealta näin Buolžžatin harjut, töistä tutun Ávvačohkan ja vaellukseni alkupään Bársin. Tuskastutti, vaellukseni lähestyi selvästi loppuaan. Viimeistä yöpaikkaa kohti kävely ei tuntunut riemukkaalta, olisin voinut jatkaa vaellusta vielä parilla päivällä.
Tunnistamattomaksi jäänyt haukka kävi ilahduttamassa nousuani Njuohgárgguun. Huipulla pidettiin taas tauko, en ollut valmistanut lounasta lyhyen välimatkan takia.
Laskeutuessamme alas Njuohkarjärvelle sadepilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Säkölinjat humisivat hiljaisuudessa ja savun tuoksu tavoitti nenäni. On muuten karmivaa haistaa savua ja tupakan haju yksin kulkiessa kun ei näe muita.
Maasto muuttui jälleen puiseksi, pystyyn kuolleet mittarin tuhoamat koivut tuntuivat kodikkailta, niitä näkee lähes päivittäin Nuorgamissa.
Kuljimme hiljaisten porokämppien ohi seitakivelle jolle jätin sen läheltä löytämäni suuren valkoisen sulan. Epäilin jonkun muun uhranneen sen seidalle joten tuntui vastuulliselta ojentaa se takaisin. Hiljainen hetki seidalle ja patikka jatkui.
Leiripaikaksi valitsin puron varrella olevan pienen lompolon. Olen jo vuosia sitten haaveillut yöpyväni siinä joten oli suorastaan lottovoitto saada mahdollisuus pystyttää teltta tasaiseen varvikkoon. Sain tosin taistella tuulessa lentelevän telttakankaan kanssa saadakseni sen tuulensuuntaisesti, en muista että kertaakaan aikaisemmin teltan pystytys olisi ollut yhtä hankalaa!
Nautin viimeisestä illasta täysillä, sateinen sääkään ei lannistanut fiilistäni. Takana oli upea, ikimuistoinen vaellus jonka tuoreita muistoja tahdoin vaalia. Istuskelin teltan oviaukossa pitkään, kokkailin ja keittelin teetä illan lämmikkeeksi. Kiiski nukkui teltan perällä patjallaan, se ei kovin mielellään lähtenyt sateeseen iltapisuille, mutta pienen lahjomisen jälkeen se kävi pyörähtämässä pihassa ja palasi takaisin lepäämään.
Olin ehtinyt lukea kirjani loppuun mutta sen monimutkaisen juonen takia aloitin lukemaan alusta. Ehdin lukea kirjaa sen puoliväliin saakka ennen nukahtamista.
En palellut yhtenäkään yönä. Kaksi viimeistä aamua olivat lämpimiä, oli mukavaa köllötellä koira kainalossa ja miettiä tulevaa päivää. Etenkin viimeisen aamun fiiliksen tahdoin painaa mieleen. Öisestä sateesta oli vain tuoksu ja kosteus jäljellä, auringon säteet kimmeltelivät märillä varvuilla.
Aamiaiseksi valmistin tuhdin puuron kuivatuilla marjoilla ja maapähkinävoilla. Vaelluksen aikana syntynyt vakava kofeiinihimo auttoi juomaan turhan tuhdiksi keitetyn pannukahvin.
Sitten olikin vaelluksen haikein osuus edessä, hyvästien jättäminen erämaalle. Oli samalla ihana ajatus lähteä kotimatkalle perheen luokse, mutta hyvin vaikeaa tiedostaa että seuraava vaellus on vasta kuukausien päästä. Aloittelevana yksinvaeltajana oli hankalaa jäädä yksin omien ajatusten kanssa, nykyään osaan sysätä stressin ja huolet muualle ja keskittyä hyvään. Vaelluksilla on mahdollisuus irrottautua arjesta ja antaa aikaa itselle.
Kotimatka oli seitsemäntoista kilometrin pituinen. En pitänyt ollenkaan kiirettä, haaveilin, kuuntelin podcasteja ja pidimme lounastauon Várdoaivilla. Sieltä käsin katselin talven työmaastoja, enpä tuolloin ajatellut vaeltavani lähistöllä. Hieman ehkä harmittaakin kun ensi kesän kohteet ovat suunniteltuna, pidän karttojen selailusta.
Kuuden päivän pituisella vaelluksella oli ilo huomata kuinka vuosien harjoittelun jälkeen pystyn leiriytymään minne tahdon, kulkemaan kartan ja kompassin avulla sekä kuinka kunto kestää kulkea pidempiäkin matkoja tarpeen tullen. Nyt kun pidin huolen ruokailuista mieliala pysyi korkealla. Tahdonkin siis antaa yksinvaellusta harjoitteleville neuvon – syö, juo ja lepää.
Oakkostanjávrilla edellä kiirehtinyt Kiiski alkoi haistella ilmaa. Tiesin perheeni odottelevan minua parkkipaikalla, liekkö kuuli heidät kaukaa? Sateenkaari laskeutui kauniisti Njallavárrin rinteeseen, sen näkeminen kosketti – lähtiessäni Vetsikosta näin nimittäin myös sateenkaaren. Alku ja loppu.
Kiristäkää rinkkojenne lantiovyö ja valmistautukaa ikimuistoisimman vaellusreissuni läpikäyntiin! Jos kaappien perältä löytyy vajaa pähkinäpussi tai harmaaksi muuttunut suklaalevy, ne saattavat auttaa tämän urakan läpikäynnissä.
Vaelsin elokuussa Kaldoaivin erämaassa kuusi päivää koirani Kiiskin kanssa. Säät suosivat ja mieli pysyi hyvänä lähes koko vaelluksen ajan yhtä kriisiä lukuunottamatta. Pyrin kirjoittamaan postaukset kolmessa osassa ja lopuksi valmistunee myös video YouTubeen. Toivottavasti nämä postaukset inspiroivat teitä tulevien vaelluksienne suunnittelussa!
En ole ennen tehnyt viiden yön vaellusta, neljässäkin yössä on ollut tekemistä fiilisten kanssa. En tahdo olla kovin kauaa poissa kotoa lasten takia, mutta jotta saisin Kaldoaivin vaelluksesta kaiken irti oli tehtävä päätöksiä. Alunperin minun piti saada kyyti maastoautolla uraa pitkin Njuohgárgguun, mutta kyydin peruuntuessa päätin lähteä iltaa vasten Vetsikosta Vuoknoliin.
Erätoveri E lähti seurakseni alkumatkalle, hänen seuransa antoi mukavaa potkua alkukilometreille. Erosimme Bársin kohdilla jonka jälkeen matkani jatkui kahdestaan Kiiskin kanssa. Vetsikosta lähtevä ura oli mukavaa käveltävää, maastot olivat tuttuja vuosien takaa, olenpa joskus kiertänytkin pyöreälakisen Bársin puolisoni kanssa. Tuli kauhisteltua ajan kulumista.
Vaellukseni ajaksi oli luvattu uskomattoman hyviä kelejä. Ei kuitenkaan yllättänyt että illan hämärtyessä taivas aukesi ja sain kävellä kylmän sateen ropistessa takkia vasten. Tuttuja tuli vastaan, pahin jännitys lievittyi.
En ole aikaisemmin yöpynyt Vuoknolissa. Komea auringonlasku kruunasi ensimmäisen illan, nukahdin nopeasti mutta yöunia häiritsivät hyvin levottomat unet.
Tuhdin aamiaispuuron (mukana pähkinöitä ja maapähkinävoita) ja pannukahvien jälkeen alkoi vaellukseni ensimmäinen pidemmän välimatkan kulku. Hieman jännitti lähteä vaeltamaan kartan ja kompassin turvin syvemmälle erämaata tutusta alkumatkasta huolimatta.
Leiripaikaltani kuljin järven laitaa pientä polkua seuraillen joelle jolta piti löytyä mönkijän ylityspaikka. En löytänyt jälkiä joten ylitin matalimmasta kohtaa. Kumisaappaat jalassa pääsin kuivana rannalle, Kiiskiltäkään ei tarvinut riisua reppua ylityksen ajaksi.
Varvikoissa kulkeminen oli raskasta, seurailimme porojen polkua vaivaiskoivujen lomissa päästäksemme tasaisemmalle alustalle. Kiikaroin katseellani kaukaisuuteen, yksinolo jännitti ja jokainen maastosta erottamani poro vaikutti joltain muulta ruskealta suurelta eläimeltä. Suunnistaminen oli mukavaa puuhaa, etenemistäni helpotti Beaivv Ándaraksen läheltä löytynyt mönkijäura jota seurailin tovin. Järvellä uiskenteli joutsen ja pian näkyviin vaappui toinen poikaslauma perässään. Seurasin joutsenten touhuja kauempaa nähdäkseni mihin ne suuntaavat kiertääksemme ne kauempaa.
Lounastin sähkölinjan läheisyydessä, termariin tekemäni ateria kannusti pysähtymään pidemmäksi aikaa ja syömään jotain muuta kuin pelkkiä patukoita. Yleensä vaelluksilla en malta pysähtyä valmistamaan ruokaa ja tämä näkyy jaksamisessani. Bajit Háltejávrilla olin suunnitellut kulkevani kahden järven välistä, maastoa arvioituani päätin kulkea Háltejärven itäpuolta joka osottautui virheeksi sen soisen maaston takia. Olin näkevinäni järven toisella puolella ihmisiä ja teltan, heitä ihmetellessäni molemmat jalkani upposivat saappaan vartta myöten märkään suovelliin, raskas rinkka selässäni kaaduin takapuolelleni suohon kastellen itseni. Vetelästä maasta oli hankala päästä ylös, tarvitsin hetken hermotaukoa ärsyynnyttyäni. Rapsuttelin Kiiskiä ja pohdin parempaa reittivalintaa. Vaaleanvihreästä teltasta tai ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.
Päästyäni järven eteläpäähän matkani jatkui pienten lampien ohitse kohti Buolžžat- harjua, kuljimme suurten kivien ja nyppyläisen maaston halki korkealle kohdalle jolta pystyi näkemään kauas hiljaiseen erämaahan. Jännitti, ei ollut minkäänlaista tietoa missä lähimmät ihmiset ovat. Yksinolo koiran kanssa ei tunnu turvattomalta, pikemminkin kutkuttavan jännittävältä.
Suuret kivet nyppylöiden laella saivat mieleen petoeläinten jylhät piilopaikat, loputtomalta vaikuttavan suoalueen päästä pystyi erottamaan harjuja. Mieli oli innostunut onnistuneesta suunnistamisesta mutta päivästä väsyneitä jalkoja pakotti.Auringon paistaessa matalemmalta saavutimme viimein kaksi hiekkanyppylää. Innostunut mieli oli väsyneenä muuttunut hieman epäileväiseksi, nähdäkseni kauemmas ympärilleni kiipesin harjun pätkälle pitämään energiataukoa, jotta jaksaisin kävellä vielä kuutisen kilometriä suunnittelemalleni yöpaikalle.
Hiekkainen harju oli upea kokemus. Sen molemmin puolin ja päällä kulki eläinten polkuja joita hyödynsin vaihtelevasti. Muuten tasaisella alueella tämä pitkä harjumuodostelma oli uskomaton näky. Nautin maisemista, painoin mieleeni pienet joet ja lammet sen ympäriltä. Kulkiessani harjun vierellä löysin suuren kotkan sulan – se oli merkki joltain mahtavammalta, vapaalta sielulta. Nyt oltiin tosissaan erämaan armoilla. Väsyneenä saavuimme järvelle joka vaikutti hyvältä yöpaikalta. Käväisin vielä kilometrin päässä katsomassa toisen paikan mutta päädyin pystyttämään teltan ensimmäisen järven rantaan sen tasaisimmalle kohdalle.
Auringonlaskun luodessa värejään harjun seinämiin valmistin myöhäiseksi päivälliseksi loput termariin jääneistä tonnikalapastoista. Ruokin Kiiskin ja join vielä lämpimät teet ennen iltatoimia ja nukkumaan laittoa. Virvoittelin varpaitani hiekkapohjaisessa järvessä ja pesin päivän tomut kasvoilta. Olo oli turvallinen, teltassa tunnelma oli entistä rauhallisempi ja hyvä. Nukahdimme nopeasti pitkän päivän päätteeksi.
Tsekkaa maastopyöräilijän etiketti luontoon.fi sivulta ennen retkelle lähtöä ja tarkista saako kohteessa pyöräillä. Maastopyöräily on jokamiehen oikeus mutta erinäisten rajoitusten myötä pyöräily voi olla kohteittain, kuten luonnonpuistoissa, kiellettyä.
Viime syksyn pieleen menneestä yrityksestä ajaa maastouria pitkin Karigasniemen Ruktajärvelle lähtien ollaan poitsun kanssa suunniteltu uutta retkeä kohteeseen. Koska en ole saanut aikaiseksi hankittua pyörääni taakkatelineitä, ajan rinkka selässä. Ajankohdaksi valikoitui elokuun alku jolloin yöt ovat vielä lämpimiä joten mukaan ei tarvitsisi ottaa paksumpia ja painavampia yöpymisvarusteita.
Pyörät huollettuina ajelimme Karigasniemen erotusaidalle josta lähdimme pyöräilemään maastouraa pitkin syvemmälle erämaahan. Viimeksi aloitimme retkemme Sulaojan läheiseltä maastopyöräuraksi merkityltä hiekkatieltä, muttemme päässeet pitkälle pojan pyörän eturenkaan irrottua ja oman pyöräni takarenkaan vuotaessa tyhjäksi.
Erotusaidalta lähtevällä uralla on vähemmän nousuja kuin Luomusjärventieltä lähtiessä. Meillä oli hieman ongelmia löytää oikea ura ja kihuja karkuun poljettuamme käytimme hetken löytääksemme oikean suunnan.
Maastoura oli helppo pyöräillä fatbikeillä. Pojan pyörä on muutama vuosi sitten verkkokaupasta ostettu Baana- merkkinen ja on toiminut hintaansa nähden hyvin. Ongelmana on vaihteenvaihtaja joka on pyörän kokoon nähden liian iso ja ottaa osumaa kaatumisista ja urien kivistä. Kesän alussa pyörän vaihtaja katkesikin irti ja kesti tovi selvittää mistä löydetään uusi. Pyörän kirkas oranssi väri haalistui ensimmäisen kesän aikana.
Erotusaidalta Ruktajärvelle matkaa oli kymmenen kilometrin verran. Pidimme Luomusjärvellä lyhyen tauon ennen vedenylitystä. Vettä oli kohtuullisen verran, syvimmässä kohtaa polveeni asti. Ylityspaikan vesi virtasi järvestä jokeen, joten vein molemmat pyörät yli virran napatessa kevyemmästä kiinni.
Ja vauhtia riitti. Luomusjärven jälkeen Luomusharjun alapuolella menevä ura on joko hiekkainen ja hyvin tasainen tai pyöreiden kivien päälystämä. En tiedä saako Luomusharjulla pyöräillä, varmistaessani Metsähallitukselta saako Ruktajärvelle ensinnäkään ajaa, mainittiin vain maastourat. Itse vältän harjulle menoa estääkseni sen polkujen kulumista. Ja onhan se nyt raskas polkea muutenkin!
Pyöräily vaelluskengissä ja rinkka selässä oli raskasta. Rinkka piti pakata matalaksi jottei kypärä osuisi siihen ja olin laskenut penkin ohuempi pohjaisten kenkien mukaan, joten polvet olivat kovilla liian matalalla polkiessa. Eikä mukana tietenkään ollut työkalua jolla säätää penkkiä. Tai työkaluja ensinnäkään tai varasisärengasta. Pumppu sentään löytyi!
Olimme perillä Ruktajärven autiotuvalla yllättävän aikaisin, pyöräilyyn meni vähän vaille pari tuntia. Ruktajärven hiekkapohjainen telttailualue on autiotuvan pihapiirissä, käymälän ja halkovajan lisäksi suon reunustamalla paikalla on nuotiopaikkoka sekä avolaavu. Ruktajärven autiotuvalta ei ole kuin kivenheitto Kevon luonnonpuistoon, toiseen suuntaan patikoidessa merkittyä reittiä pitkin pääsee Guivin reitille.
Päivälliseksi mukana oli valmishampparit jotka valmistin Omnifuelin retkikeittimelläni laavulla. Olen testannut keitintä nyt muutaman kerran ja kaasukäyttöisenä se on lähellä luxusta. Vesi keittyy nopeasti (valmistaja lupaa kolmeen minuuttiin) ja liekki lämmittää pannulla ruoan tasaisemmin kuin esim. Jetboilin keittimelläni.
Päivä oli tuskaisen lämmin, auringon porottaessa teltasta tuli epämukavan kuuma. Olimme varautuneet sateisiin, kuitenkin vasta illemmalla ukkonen alkoi jyrähdellä tummien pilvien lipuessa leirialueen ylle. Aluksi ajattelin käyttää autiotupaa suojana, mutta jäimmekin ulos laavulle nuotion ääreen istumaan ja kuuntelemaan rankkasateen säestämää jyrähtelyä. Olin tarkastanut metsäpalovaroitukset, lähipäivien sateidenkin puolesta pystyi jo aavistamaan ettei varoitus olisi voimassa…
Polttopuita hakiessa halkovajasta silmiini osui pyöreitä hirren pätkiä. Ne näyttivät todella paljon autiotuvan seininä käytettäviltä hirsiltä ja hieman kauhistuin tajutessani niiden saattavan olla Guivin purettavalta kämpältä lähtöisin. Ajatus polttaa hyvin mieleen painunutta tupaa tuntui karulta, mutta eräänlaiselta ympyrän sulkeutumiselta viime talven hiihtovaellukseni kunniaksi. En ole saanut tietooni olivatko puut Guivilta lähtöisin, voi olla että eivät. Hyvä on kuitenkin että polttokelpoinen puu käytetään näin hyödyksi. Guiville rakennetaan parhaimmillaan uutta tupaa ja vaeltajia suositellaan välttelemään aluetta rakennustöiden takia.
Laavun suojiin saapui pian muitakin. Sade oli yllättänyt vaeltajia ja osa tuli läpimärkinä lämmittelemään ja vaihtamaan kuivaa ylleen. Kävin muutaman kerran tarkistamassa teltan, pieni lätäkkö muodostui hiljalleen absidiin rinkkojen alle.
Päivän aikana ehdin lukea sadan sivun verran mukaan ottamaani kirjaa. Iltapäivällä haaveilin päiväunista ja kävinkin ulkona makoilemassa auringossa. Nukkumaan laittaessani en kuitenkaan saanut unta, kuten monena muunakin telttayönä on käynyt.
Ainakin toinen meistä nukkui hyvin.
Olin unohtanut puurohiutaleet kotiin, toinen meistä nautti nuudelit aamiaiseksi. Oli mahtavaa saada aamiaiseksi pari kuppia kuumaa kahvia viileän kostean ilman leijailessa laavuun. Aamutoimien jälkeen ravistelimme illan sateista kostunutta telttaa. Hiekkapohjalla yöpyminen on muuten mukavaa, mutta kostealla kelillä irtohiekkaa on kaikkialla teltassa. Yksi yöpyminen vaatii teltan pesun puutarhaletkulla ja hiekkojen harjaamisen pois.
Luomusjärvillä leijaili aavemainen sumu lähtiessämme polkemaan. Paluumatkalla edeltävä päivä tuntui polvissa. Noukimme vettä purosta ylityspaikan kohdilta ja taluttelimme pyörät jyrkimmän mäen ylös avotunturiin. Erotusaidalle päästyämme olisimme molemmat jaksaneet polkea vielä pidemmällekin, oli kuitenkin mukavaa pakata pyörät kyytiin ja suunnata Giellajohkalle ravintolalounasta syömään.
Maastopyöräkärpänen puraisi lasta oikein kunnolla ja nyt pitäisi löytää aikaa lähiurille. Selvästi nämä vauhdikkaammat seikkailut ovat hänen mieleensä, mikä on hyvä – pääseepähän huolestuttavasti sohvan nurkkaan majoittuva mammakin liikenteeseen.
Erämaan vaeltajatar 