Kaamos on alkanut Utsjoella. Seuraavan kerran aurinko nousee tammikuun puolenvälin jälkeen, sitä ennen hämärää aikaa riittää aamu kymmenen ja päivä kahden välille.
Ennen kaamosaikaa on kuitenkin ajanjakso kun selkeällä säällä upeat auringonlaskut värjäävät taivaan lumoavilla väreillään. Jos lokakuun värit lumosivat, en tiedä miten marraskuun antia kuvailisi – mykistävää?
Lumi tuli ja meni, oli plussaa ja vetistä kunnes mittari painui uudelleen pakkasen puolelle. Utsjoella ei kunnon pakkasia koettu kuitenkaan kuin parin päivän ajan. Lunta on harmillisen vähän, pakkasten myötä jängät ja pienet joet ovat viimein jäässä joten lumettomuus ei ole estänyt luonnossa liikkumista.
Erätoverin kanssa käväisin Ellinpolulla lounasretkellä. Ellinpolulle ei tällä hetkellä mene kunnollista merkittyä reittiä koko matkalle, olen kuullut huhua että Metsähallitus reitittäisi polun alun uudelleen. Toivottavasti!
Päivä oli yllättävän kylmä, varpaani olivat jäässä lähes koko retken ajan. Nuotion äärellä söimme eväät, itselläni oli hirvenlihakeittoa ruokatermoksessa.
Toisen ystäväni kanssa käväisimme Skaidijärven kodalla kahvittelemassa. Kiersimme rengasreitin lähes kokonaan, ilta ehti pimetä päästessämme takaisin parkkipaikalle. Mitä lähemmäs kaamosta päästiin, sitä uskomattomammiksi taivaan värit kävivät.
Työpäivien aikana olen myös päässyt ulkoilemaan ja kokemaan aamun valkenemisen erämaan puolella ja seuraamaan kuinka horisonttia kehystävät tunturinhuiput tulivat hiljalleen pimeydestä esiin auringon nousun luoman oranssin kajon paistaessa niiden takaa.
Vaikka iltalenkeillä kävellään sitä samaa tien pätkää, pimeydessä on eheyttävää ulkoilla. Oma kestosuosikki kaamoksesta selviytymiseen onkin säännöllinen ulkoilu ja luonnossa liikkuminen. Jatkuva pimeässä ulkoilu tuntuu välillä tukahduttavalta, sisätyötä tehdessäni haastetta toi säännöllisesti ulos pääseminen hämärän aikaan.
Jos mietit marraskuussa pohjoisimpaan Lappiin matkustamista, kokeile ihmeessä! Lumisateettomat päivät ovat kokemisen arvoisia. Sankat lumipyrytkin ovat tunnelmallinen kokemus pimeydessä.
Nyt vain odotellaan lisää lunta saapuvaksi jotta hiihtäminen onnistuisi. Säätiedotteet vaikuttavat karun sateettomilta vielä viikonkin päähän. Onneksi lunta on edes tämän verran jottei pimeä tunnu niin synkältä lumen heijastaessa valoa edes hieman.
Mieli teki selvittää millaista on vaeltaa marraskuussa syksyn ja talven taitekohdassa. Kohteeksi valikoitui Urho Kekkosen kansallispuiston Kiilopään ja Saariselän lähialueet.
Tahdoin pysyä teiden lähistöllä jos sää muuttuisi radigaalisti. Haaveilin pidemmästä vaelluksesta syvemmälle erämaahan mutta viimeaikaisen väsymyksen vuoksi yritin olla maltillinen. Varasin Tammakkolammen vuokrakammin viimeiselle yölle juhliakseni kauden ensimmäistä pidempää reissua luontoon.
Retkeni alkoi Saariselältä Lutontien infotauluilta. Vaikka olin seurannut säätiedotteita, lumen määrä yllätti! Liukastelin kumisaappaat jalassani kohti merkittyjä uria, suuntasin ensin Iisakkipään rinteelle vievälle polulle ja siitä kohti Rumakurua. Kiiski oli harmikseni jäänyt kotiin varaamani vuokratuvan takia.
Keli oli kostea, sankka sumu peitti metsät ympärilläni. Iisakkipäälle saakka polku oli paljonkin kävelty, lähestyessäni Rumakurua edelläni oli vain muutamia kengänjälkiä. Märkä lumi putoili katajien vihreiltä oksilta, oli mukavaa kävellä tuntemattomalla alueella ja nauttia helposta päivämatkasta.
Rumakuru oli muusta maastosta poikkeava, jyrkkä seinäiken kuru. Sumun seasta erottuva seinämä oli vaikuttava näky.
Pidin lyhyen evästauon Rumakurun päivätuvalla. Tuvassa oli kylmempi kuin ulkona enkä kauaa viihtynyt paikoillani. Päivä oli alkanut jo hämärtyä, kaivoin otsalampun valmiiksi esille.
Rumakurun vanha päivätupa oli todella mukava! Sinne olisin voinut hyvinkin jäädä yöksi. Vanha hirsiseinäinen pieni tupa teki vaikutuksen. Päivätuvat eivät kuitenkaan ole kuin vain välttämätöntä yöpymistä varten.
Hämärän laskeutuessa aloin jännittää Taajoslaavulle kääntymistä. Päätin jatkavani matkaa Luulammelle jos Taajoslaavulle vievä polku olisi lumen peitossa, ajatus pimeässä suunnistamisesta ei ilahduttanut.
Risteyksessä mieli pisti vastaan. Taajoslaavulle oli kääntynyt yksi henkilö, porojen tallaama jälki lumella oli kuitenkin rohkaiseva näky ja pakotin itseni kääntymään kohti alkuperäistä yöpaikkaa.
Pimeys laskeutui nopeasti. Porojen jälki kulki hauskasti reittini vierellä, muutama ketun helminauha ja metson polku erottui pimeästä metsästä. Jännittyneenä pidin katseeni otsalampun valaisemalla polulla pimeyden muodostaessa seinämän ympärilleni. Välillä uskallaiduin katsomaan ympärilleni. Lumen peittämällä polulla kulkemista helpottivat mustat metalliset reittimerkit.
Pimeä ei ole se jota pelkään vaan tieto siitä että olin kaukana muista ihmisistä. Olin unohtanut hätälähettimen kotiin enkä saisi hädän yllättäessä apua kentättömällä alueella.
Yhtäkkiä vierestäni pöllähti ilmaan suurikokoinen lintu. Sen siipien havinan säestämänä säikähtänyt parkaisuni kaikui lähivaarojen rinteillä häpeällisen kauan.
Enää lähistöllä tuskin olisi yhtäkään eläintä. Tai ihmistä.
Jännitykseni laukesi ja viimeiset 1,5 kilometriä talsin varmemmalla fiiliksellä Taajoslaavulle. Laavun katon erottaminen pimeydestä oli suuri helpotus!
Laavulla olo oli turvallinen ja sain tehtyä iltatoimet levollisin mielin. Pihalla puussa nököttävä poron pääkallo toi kivaa tunnelmaa tulen loimutessa tulipaikalla…
Iltaan haastetta toi toimimaton bensakeitin. Samalla kun ruokani valmistui tulella yritin saada keitintä palamaan puhtaana, yrityksistä huolimatta se sammui jatkuvasti. Päätin luovuttaa keittimen suhteen, saisin ruoat tehtyä muutenkin.
Sää oli lämmennyt, lämpömittari näytti viittä plussa-astetta. Lumi valui vesinorona laavun katolta ja tarkenin lukea kirjaa makuupussini suojissa. Kumisaappaani olivat kostuneet päivän aikana ja yritin kuivattaa hionneita villasukkiani nuotiolla. Ikäväkseni toinen sukista sai palovammoja.
Yön nukuin hyvin ja lämpimänä. Pari kertaa kuulin metsässä paukahtavan. Aamu oli vielä hämärä sytyttäessäni nuotion valmistaakseni aamiaista, bensakeitintä en edelleenkään saanut toimimaan oikein. Puuro paloi pahasti pohjaan ja kattilan pesemisessä meni oma aikansa. Keitin termariin kiehuvat vedet valmistaakseni lisää vain vesi-pastaa Luulammella.
Menin poroaidasta läpi ja lähdin seuraamaan Luuvaaran eteläpuolelle vievää polkua. Matkan varrella oli yksi joen ylitys joka onnistui mukavasti kumisaappaat jalassa. Ilman niitä joen ylitys olisi varmasti ollut hyytävä!
Liukas polku kulki läpi kauniin mäntypainotteisen metsän. Polun varrelle osui hankaliakin paikkoja, rinkka selässä kumisaappaat jalassa oli hurjaa ohittaa jyrkkiä kallionreunamia.
Luulammen päivätuvalla ajattelin pitää lounastauon. Luulammen päivätupa on suuri ravintolan tapainen rakennelma jossa sesonkiaikaan toimii kahvila eikä siellä saa aukioloaikana syödä omia eväitä. Nyt sesongin ulkopuolella ei tarvinnut siirtyä ulos kotaan valmistamaan evästä.
Ehdin jo kaataa termarista vedet pussipastani sekaan kun tajusin ettei vesi höyrynnyt viileässä ilmassa. Termospulloni ei ollut pitänyt vettä kuumana edes kahta tuntia! Että otti päähän, nyt pystyisin tekemään ruokani vain tulella ja autiotupien kaasulla.
Syötyäni kylmän lohipastan jatkoin matkaani kohti Rautulammen autiotupaa. Olo oli väsynyt ja askel ei oikein kulkenut. Ihailin lumisia maisemia ja olin innoissani yksinäisyydestä. Lunta oli vain muutamassa kohdassa häiritsevästi.
Kumisaappaat olivat muuten hyvät jalkineet, mutta alkutalven plussakeleille suosisin kenkää josta saa sisäsukan pois, kuten esimerkiksi Sorelin kengissä tai Nokian saappaissa on. Pakkaskeleille en kumisaappaita pukisi helposti tunnottomiksi menevien varpaideni takia, kostea kenkä voi olla kohtalokas…
Vaatetus toimi hyvin, mutta rinkka sai selän hikoilemaan ylämäissä. Vaellustakkini alla pidin ohutta ja hieman paksumpaa merinokerrastoa ja tuuletusvetoketjut auki.
Rautulammelle pääsemiseksi sai katsoa tarkkaan mistä kulki. Polkua ei erottanut hankalakulkuisesta maastosta.
Kun viimein autiotupa alkoi erottua maastosta pysähdyin katselemaan laskevan auringon luomaa vaaleanpunaista sävyä. Järvi oli ohuesti jäätynyt ja tuvan pihaan astellessa vesi valui edelleen katoilta.
Olin varautunut nukkumaan teltassa mikäli tuvassa olisi porukkaa. Kun ketään ei vaikuttanut saapuvan paikalle uskallauduin leiriytyä petilaverille ja rentoutua. Pitkä ilta kului kokkaillessa ja kirjaa lukiessa. Rautulammen wc:n takana olevalta kukkulalta löytää wifin jonka avulla kyselin seuraavien päivien säätiedotteita tuulen yltyessä kovaksi. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelin tuulen pauhamista ulkona ja aloin pohtia pääsisinko Tammakkolammelle saakka mikäli alkaisi sataa lunta.
Toisena aamuna heräsin aikaisin. En oikein vieläkään ollut varma jatkosta, ulkona oli pakastanut ja sankka sumu peitti näkyvyyden korkeammalla tuntureilla. Hätälähettimen lisäksi gps oli jäänyt kotiin.
Ajatus Tammakkolammen läheisyydessä sijaitsevalle Suomunruoktulle menosta innosti kuitenkin sen verran, että päätin jatkaa matkaani etelämmäs. Noustessani Rautulammelta ylös avotunturiin alkoi pyryttää ja näkyvyys huononi entisestään. Kun poikkesin polulta laskeutuakseni Suomunlatvaa kohti, hakeuduin koko ajan väärään suuntaan. Tieto huonosta kelistä ja kentättömästä alueesta saivat minut empimään ja vaihtamaan suunnitelmaa.
Päätin palata merkitylle reitille ja laskeutua Suomunlatvalle toista kautta. Noustessani mäkiä hikoilin ja väsyin, lopulta päätin siirtyä Niilanpään päivätuvalle lämmittelemään ja syömään. Tammakkolammelle meno kauemmas Kiilopäästä ei enää innostanut.
Niilanpäälle patikoidessani olin hyvällä tuulella, mielessäni oli pitää tauko ja jatkaa matkaa ainakin Sivakkaojan laavulle saakka. Tein tulet tuvan kamiinaan ja keitin vedet pastaa varten. Ikkunasta ulos katsellessani totesin retkeni olleen oikein hieno näinkin. Minun oli lämmin, mutta armoton väsymys sai miettimään retken jatkamista pidemmälle.
Kävelin hetken aikaa kohti Sivakkaojaa kunnes yhtäkkinen vatsakipu iski. Löysäsin rinkan lantiovyötä ja tuskan hiki otsalla mietin mitä ihmettä nyt taas! Nuo valmispastat eivät vain sovi minulle…
Mutka Niilanpäälle ja päätin helpottaa paluumatkaani tielle kävelemällä suoraan Kiilopäälle. Rinkan kantaminen pelkkien hartioiden tukemana ei ole kovinkaan mukavaa.
Patikkaretki Saariselältä Kiilopäälle marraskuun alussa oli oikein hieno kokemus! Tahtoisin kokea vuodenaikojen vaihtumisen luonnosta käsin, nyt sain pientä maistiaista millaista on elää itse tapahtumapaikalla parin vuorokauden yli.
Jos suunnittelet vaellusta alkutalvelle varaudu äkilliseen lumitilanteen muutokseen! Kauemmas tiestä suunnatessa on fiksua kantaa mukana vaikkapa kevyitä lumikenkiä. Vaellussauvoista oli hyötyä liukkailla paikoilla.
Vesistöt voivat olla osittain jäässä ja pohjakivet liukkaita. Maastossa voi olla paikoittain reilusti enemmän lunta kuin avoimemmilla paikoilla. Varamajoitteen kantaminen on turvallisuustekijä, mielestäni koskaan ei voi luottaa siihen että pääsee yöksi tuvan lämpöön.
Seuraava seikkailu lienee vuodenvaihteen jälkeen! Toivottavasti lunta nyt tulisi reippaasti jotta pääsisi hiihtämään.
En ehtinyt käydä kuin pari kertaa pimeään aikaan lenkkeilemässä ennen ensilumien tuloa. Kun muutimme syrjään alkutalvi oli pimeä pitkään – pysyvä lumi satoi maahan muistaakseni vasta marras- joulukuun vaihteessa. Tuolloin oli hankala opetella koiran kanssa iltaulkoilua pilkkopimeällä tiellä.
Entisenä pimeää hysteerisesti pelkäävänä ihmisenä syrjään muuttaminen on edesauttanut pimeänpelon voittamisessa. Enää ei iltalenkeillä pimeässä kiiluvat silmät saa kääntymään takaisin kotiin päin, mikäpä muu tuolla lähimetsissä liikkuisi kuin kettu tai poro? Tuurilla ilves vierailee täällä.
Ensilumien tultua on ollut mukavaa kulkea luonnossa. Suuntasin heti Nuorgamin Skaidijärven reitille kävelylle ihastelemaan auringon kimaltelua hangilla ja ihmettelemään eläinten jättämiä jälkiä. Yllätyin kuinka paljon jäniksiä täällä nyt liikkuu! Jälkiä tuntuu löytyvän vähän vaikka mistä.
Alkutalvi on muutosten aikaa. Teno jäätyy vauhdilla ja osa suopurojen jäistä kestää kävellä yli. Ajoinpa mönkijälläkin viikonloppuna jään yli – kesti! Ja löysin lähistöltä suolammen jonka jäällä voisi vaikka luistella. Kunhan kolaisi lumet pois ensin. Vielä kuitenkin täytyy muistaa järvien jäiden olevan petollisia, eikä suurimmille lammille kannata suunnata pilkkimään ilman naskaleita.
Minulla oli lokakuulle toiveissa mennä vielä yhdelle yöretkelle, saimme kuitenkin jonkun pöpön tulijaisina koulusta ja sairasteltiin viime viikko. Että on ollut mälsää!
Lohdutuksena tulevana viikonloppuna pääsen kolmen yön reissulle Urho Kekkosen kansallispuistoon. Tahtoisin tehdä reissustani vaelluksen, haaveissa oli vaeltaa Aittajärveltä Paratiisikuruun ja Muorravaarakan kautta takaisin, mutta totesin ettei suunnitelmani ole fiksu ottaen huomion vuodenaikaan ja oma jaksaminen. Olen varannut Tammakkolammen vuokrakammin viimeiseksi yöksi ja vielä pohdin mitä reittiä sinne kuljen. Haaveena on yöpyä yksi yö jollain lähilaavuista.
Eli seuraavaksi olisi luvassa juttua alkutalven vaelluksesta postauksen ja videon muodossa.
Pohjoinen luonto on valmistautunut talveen. Lehdettömät puut, lakastuneet kukat ja värinsä menettäneet kasvit kertovat talven lähestymisestä.
Päivä oli kaunis, aurinko lämmitti eikä tuulikaan ollut häiritsevä kulkiessani Heikkovárrin mönkijäuraa pitkin kohti Geađgejávria. Syksyn loppumisen aisti, paikoitellen maaperä oli selvästi kohmeessa. Suo upotti kumisaappaiden alla oikaistessani kapean joen yli päästäkseni aloittamaan suunnistamisen kohti Fárppaljávria.
Olin sopinut tapaavani uuden vaellusystävän Fárppaljávrilla hänen viimeisen vaelluspätkänsä seuraksi. Oli kiehtovaa päästä kokemaan erämaan lumo myös lokakuussa, tuntui tutulta ja turvalliselta palata erämaahan kuukausi vaellukselta kotiuduttua. Sateenkaaren näkeminen taivaalla tuntui hyvältä enteeltä, sekä Kaldoaivin vaellukseni alussa että lopussa näin sateenkaaret taivaalla. Pakkohan niillä joku tarkoitus on oltava.
Matkani jatkui kohti Čahppesjávria. Maasto olisi ollut helppokulkuista jos olisin malttanut nousta hieman korkeammalle, maksimoin kulkunopeuden rämpimällä kivikossa ja kosteikoissa. Alkoi sataa, tuulikin yltyi päästessäni viimein ylös pois Geađgevárrin rinteen suojasta.
Maastosta ei muuten olisi erottanut ihmisten kulkemaa reittiä, vain useat maassa makaavat lasipullot kielivät luultavasti kelkoilla ajettavan reitin sijainnista. Pulloja oli liikaa pois kannettavaksi yksin, rinkkani oli täysi kylmään yöhön varauduttuani.
Suunnistaminen oli helppoa maaston puolesta, täytyi vain huomioida puoleensa vetävät syvänteet ja kosteikot. Koska oli muka kiire, seurasin järvien rantoja kiertäviä polkuja risukoissa ja soilla. Näinpähän kauniin hiekkarannan, joka olisi jäänyt huomaamatta ylempänä. Loppusyksyn riisuttu erämaa vakuutti karuudellaan.
Ilta-auringon laskiessa saavuin joelle. En ollut uskoa tuuriani, sade oli lakannut, jylhä joki solisi auringonsäteiden kimmeltäessä sen virrassa. Olin tunturinrinteen ja nyppylän suojissa, Fárppal oli nyppylän takana mutten millään meinannut päästä joen yli.
Nautin erämaan hiljaisuudesta seuraillessani jokea sopivalle ylityskohdalle ja pian näinkin vaellustoverini lähestyvän auringonlaskun värit takanaan.
Laskeva aurinko oli vain ensisoittoa kauniille illalle. Etsimme tasaisen kohdan teltoille, pystytimme ne tuulensuuntaisesti oviaukot vastakkain, söimme ja valmistauduimme kylmää yötä varten.
Pimeän laskeutuessa taivas kirkastui paljastaen lukuisat tähdet ja villisti seikkailevat satelliitit. Kerroimme kummitustarinoita kuuman kaakaon ja mokkapalojen siivittämänä. Ilta oli maaginen!
Kun viimein laitoimme nukkumaan, huomasin oitis että jokin on pielessä. Palelin, vaikka patjani olivat riittävän eristävät pakkasyölle ja makuupussini oli mukavuusalueeltaan -19 asteelle sopiva. Odottelin hetken mutten pystynyt jatkamaan unen hakemista ilman armotonta palelua. Puin päälleni pussin suojissa vaellushousuni ja kevytuntuvatakin merinokerraston päälle. Ja edelleen palelsi! Kylmä viima tuntui tulevan kyljistä läpi pussiin. Olin mielestäni tehnyt kaiken oikein.
Olin pystyttänyt telttani absidi tuulen suuntaisesti jotta saimme oviaukot vastakkain. Suljin sisäteltan oviaukon tuuletusräppänän tuulen tunkeutuessa ikävästi sisään.
Jossain vaiheessa yötä sain nukuttua suhteellisen lämpimästi. Auringonnousun hetkellä kylmyys hiipi pussiini takaisin.
Kuvan napannut Anne H.
Aamulla herätyskellon soidessa olisin voinut jäädä vielä puoleksi tunniksi lepäämään. Kaivautuessani ulos pussista havaitsin makuupussini olevan päältä märkä. Koska suljin illalla yhden tuuletusaukoista, hengitykseni oli siis kondensoitunut. Olipa moka.
Yllätyin kuinka kaunis aamu oli noustessani ulos teltasta! Taivas oli vaaleanpunainen, maa ja teltat jäässä. Hytisin edelleen, tein aamupalan makuupussini suojissa. Onnistuin kaatamaan suurimman osan puurostani maahan, onneksi vaellustoverilta herui kuivattuja hedelmiä puuron tuhdistamiseksi. Aamupalan kruunasi aito kaasukeittimellä valmistettu pannukahvi.
Lähdimme kulkemaan kohti Nuorgamia tähdäten korkeammalle tunturien rinteisiin kuin mitä itse edeltävänä iltana olin paikalle saapunut. Tämä osottautui hyväksi valinnaksi, kävely oli paljon helpompaa korkeammalla pois varvikoista ja soilta.
Seurassa patikointi oli hauskaa! Vaellustoveri oli kulkenut Kaldoaivilla useamman päivän ja sain olla hänen seuranaan hänen viimeisillä kilometreillään. Vierailimme palsasuolla ja viimeistelimme kymmenen kilometrin patikoinnin lumisateessa! Hetkeksi Kaldoaivin erämaa peittyi valkoiseen lumivaippaan.
Lokakuu on näyttäytynyt tänä vuonna uudella tavalla. En aikaisempina vuosina ole varannut luonnossa liikkumiselle yhtä paljon aikaa, nyt olen päässyt kokemaan upeita auringonnousuja ja -laskuja, aamun pikkupakkasia ja iltojen taivaan ruskoa. Ehkä jonain vuonna minäkin vaellan lokakuun puolivälissä ja koen lisää näitä upeita hetkiä.
Jälkikäteen yöllisestä palelemisesta keskusteltuani muiden retkeilijöiden kanssa ja mietittyäni asiaa tarkemmin voisin kuvitella pakkasen ja avoimen järven tuottaman kosteuden olleen syy. Tuolla makuupussi – untuvatakkikombolla luulisi pärjäävän alle viiden asteenkin pakkasilla… 😉
Erämaan vaeltajatar 