Tunturitunnelmia

DSC_9656
Lauantaina koitti se päivä kun viimein päästiin koko perheen voimin tunturiin. Kerta oli meille kaikille ensimmäinen tälle talvelle. Erityisen kerrasta teki se, että pieni melkein kuukauden ikäinen tyttäremme pääsi ensimmäistä kertaa erämaahan.

Vauvan vieminen tunturiin, etenkin talvella vaatii tarkkaa suunnittelua. Pikku-J oli hieman nuorempi käydessään ensimmäistä kertaa tunturissa ja onneksemme tuolloinkin reissu onnistui ongelmitta. Vauva matkusti reessä kovassa vaunukopassa vieressäni, hyvin suojattuna lumelta ja viimalta. Syöminen hoidettiin tuttipullolla joka lämmitettiin  termospullossa säilytetyllä kuumalla vedellä. Mikäli vaipanvaihto olisi tullut tarpeeseen, olisimme päässeet anoppilaan kymmenessä minuutissa.

Valitsimme Jeagelveaijávrin kohteeksemme juurikin anoppilan läheisen sijainnin takia. Koska järvelle joudutaan nousemaan jyrkän rinteen kautta, ajoimme paikalle hieman kauempaa Tenojoen ja Vetsijoen jäitä pitkin. Paluumatkalla menimme suoraan alas rinnettä.

Onneksemme valitsemamme päivä oli hyvin lämmin – kylillä saatiin nauttia jopa viiden asteen lämmöstä! Tunturissa toki oli hieman kylmempää.

DSC_9658 DSC_9648
DSC_9664
Ja mitenkä muutenkaan, järvellä pilkittiin ahkerasti. Pikku-J:kin onnistui saamaan pienen raudun, egokalakisan voitti kuitenkin vaari suurella punavatsaisella kalallaan. Jäällä oleskelu oli haastavaa lumen ja jään välissä lymyilevän veden takia, isompien lasten hanskat olivat likomärät kotiin palatessa. Asiaan saattoi tietenkin liittyä hanskojen dippailu vedellä täyttyneisiin jalanjälkiin.

Lapset kuluttivat aikaa läheisellä kumpareella laskien. Itse kävin lähistöllä ajelemassa Lynxillä, lähinnä maisemien takia. Pilkkiminen ei niinkään ole mun juttu, mielummin käytän aikani valokuvaamiseen ja ihan vaan istuskeluun.

DSC_9684 DSC_9675
Paistoimme nuotiolla makkaraa ja lapset herkuttelivat vaarin kuivalla lihalla. Vauva ruokaili kerran ja jatkoi tyytyväisenä uniaan. Loppua kohden tuuli alkoi yltyä ja aloimme tehdä lähtöä, lapset osallistuivat paikan siivoamiseen mielellään.

Lähdön kanssa ei pidetty kiirettä, ennen kuin pääsimme jäältä pois oltiin ehditty repiä jo kaksi moottorikelkkaa irti vesikosta. Matkan varrella vielä yksi kelkka meinasi jäädä hankeen kiinni, se vasta naurattikin Pikku-J:tä.

Kotiin päästyämme automatkan jälkeen vauva heräili eteisessä oikein tyytyväisenä. Harmi, ettei hänellä ole vielä hajuakaan mistä kaikesta jäi paitsi nukkuessaan!

Mitä minä saan lasten kanssa ulkoilemisesta?

DSC_9407 DSC_9414Sehän on itsestäänselvää, mitä lapsi saa aikuisten kanssa ulkoilemisesta – yhdessäoloa, uuden oppimista, läheisyyttä, paremman mielen… Kaiken muun luonnossaliikkumisen hyötyjen lisäksi. Luonnossa lapsen motoriikka kehittyy aivan erilailla mitä sisätiloissa liikkuessa, leikit ovat liikunnallisia, raitis ulkoilma sekä piristää että väsyttää ja täten auttaa saamaan paremmat yöunet.

Jäin pohtimaan Ellin polun patikkamme jälkeen, mitä kaikkea aikuinen saakaan lasten kanssa ulkoilemisesta. Ensin mieleeni juolahti tiedon ja taidon jakaminen eteenpäin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen ovat sellainen asia, jonka tahdon antaa perintönä lapsilleni. On tärkeää opettaa arvostamaan luontoa ja sen antimia, sekä selviytymään siellä asianmukaisesti. Tahdon, että vanhempina lapseni tietävät miten pukeutua säällä kuin säällä, kuinka nuotion saa tehtyä kosteallakin kelillä ja miten puukkoa sekä kirvestä käytetään turvallisesti.

Tiedon ja taidon eteenpäin jakaminen opettaa sekä minulle, että lapsilleni uusia asioita. Yhdessä tekeminen lähentää entisestään ja samalla opin uutta lapsista sekä heidän mieltymyksistään.

DSC_9419 DSC_9431
DSC_9443
Etenkin pienten lasten kanssa saa olla hyvin joustava tilanteessa kuin tilanteessa. Ulkoillessakin lapsen tarpeet menevät edelle ja tilanteet voivat olla itselle hyvinkin haastavia, jos vaikka kylmä sadekuuro iskee yhtäkkiä ja päälle täytyy saada peittävämpää vaatetta. Olisiko fiksuinta nakata ensin itselle sadeviitta päälle ja sitten lapselle? Vai ensin lapselle, jonka pukeminen voi viedä kauankin aikaa jolloin itse kastuu pahemmin kuin mitä lapsi kastuisi siinä ajassa kun pukee itselleen? Siinäpä vasta pulma.

Kolmevuotiaan kanssa pakostakin joutuu tutustumaan ruohonjuuritasoon. Pikkuinen löytää maasta kaikkea jännää, joka totta kai pitää esitellä vanhemmalle. Kuinkahan monet hienot kävyt (tai käpylät) olisivat jääneet näkemättä, jos taapero ei olisi ollut retkillä mukana? Yhdessä on tutkittu toukkien syömää puunrunkoa ja erilaisia kakkoja. Taapero myös löytää parhaimmat marjamätttäät.

Lapset ovat myös hyvin kekseliäitä käyttämään luonnonmateriaaleja leikeissään. Irtokepit toimivat miekkoina ja mörönkarkottimina, niistä saa rakennettua talvella myös hienoja aitauksia. Kukat toimivat ruokana ja sängyn patjoina kiville, jotka usein päätyvät leikeissä vauvoiksi.

Aikuisena unohdan välillä, että olen itsekin ollut lapsi ja valehtelematta viettänyt lähes kaiken vapaa-ajan kavereiden kanssa metsissä. Lasten kanssa retkeillessä sitä ikäänkuin palaa itsekin takaisin lapsuutensa ja saa ihan luvan kanssa uppoutua tutkimaan luontoa ja sen pienimpiäkin ihmeitä.

Vaikka retkeily pienten lasten kanssa voi olla uuvuttavaa, väsyminen ja jopa pienehkö hermojen kiristyminen on kaiken sen arvoista. Yhdessäolo ulkona antaa samaan aikaan liikuntaa, hyvän mielen sekä yhteisiä, hyviä muistoja. Ja joka kerran jälkeen tahtoo vain enemmän.

Onneksi luonnossa liikkuminen on osa suomalaista kulttuuria. Mikäpä olisikaan parempaa, kuin ilmainen yhteinen ajanviettopaikka koko perheelle?

 

#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.

Perhereissu Kaldoaivin erämaahan

DSC_8972 DSC_8975
DSC_8979
Meidän kaksi viimeistä kesälomaviikkoa ovat olleet hyvin sateiset. Niin sateiset, että yksi ilta seurasin vessassa, kuinka pieni vesinoro valui seinää pitkin katosta lattialle. Remontilla pienet vahingot selvinevät – toivottavasti.

Tiistaina vettä satoi edelleen, vaikka säätiedotukset lupailivat koko päivälle kuivaa keliä. Kävikin ilmi, että sadepilvi oli vain kylän pinnalla ja lähdimmekin auto täynnä erätavaraa köröttelemään anoppilaa päin, josta poimimme mukaan loputkin tarvittavat kamppeet. Matkalla päätettiinkin lähteä matkaan mönkijällä jotta Pikku-J:kin jaksaisi kävellä valitsemallemme järvelle asti.

Lähdimme Njállavaarasta köröttelemään mönkijäuraa myöten syvemmälle erämaahan. Kiiski juoksi mönkijän vierellä, välillä talutimme sitä jottei koira väsähtäisi matkaan heti alkuunsa. Njállavaaran alue kuhisi poroja joten alkuperäinen suunnitelma pitää koiraa vapaana ei onnistunut, etenkään kun Kiiskin nokka nuuskutti koko ajan poroja päin.

DSC_8982 DSC_8997
DSC_9001 DSC_9024
Valitsimme leiripaikaksi kohdan, joka oli mahdollisimman tasainen ja hieman tuulelta piilossa. Emme tienneet, että viereisen järven rannassa olisi ollut juuri sopiva kohta teltallemme! Ainakin saimme kävellä yhden juomapullon aiheuttamien lukuisten vedenhakureissujen takia.

Päivän aikana kerättiin nuotioon irtopuuta, koottiin teltta ja laitettiin leiri kuntoon, syötiin, kalasteltiin (= minä ja Pikku-J katsoimme kun J kalasti, en tänäkään kesänä sitten saanut aikaiseksi opetella kalastamaan…) ja kerättiin hilloja.

Lapsen kanssa retkeily on arjesta irrottautumista, vaikka samat rutiinit seuraavatkin kotoa metsään. Luonnossa on vaan se ero, ettei pienelle tarvitse olla keksimässä tekemistä – sitä löytyy itsestäänkin. Poika keräili ja söi marjoja, puuhasi koiran kanssa ja seuraili vanhempiensa puuhia. Aluksi betoniauton unohtuminen kotiin harmitti, mutta pian oksat ja puunkappaleet saivatkin jängällä kyytiä.

DSC_9022 DSC_9012
DSC_9017
Tunturissa ei tarvitse suorittaa. Aluksi olo voi olla hieman levoton, mutta pian sitä huomaakin vain jämähtäneensä kumpareelle istumaan ja mietiskelemään. Vieressä rapiseva nuotio ja ympäröivä luonto toimivat hiljaisena terapiana huomaamatta.

J:n kalastama iso rautu päätettiin kokata nuotiolla. Sen kanssa sai tapella hetken, ennen kuin se saatiin paistumaan keppiviritelmällämme. En ole kalan suurin ystävä, mutta nuotiolla paistettu rautu maistui taivaalliselta! Loput annettiin koiralle, joka vain pyöritteli kalaa maassa.

Kiiski sai olla hetken vapaana illan viimeisellä vedenhakureissulla, kun leirimme läheisyydessä ei näkynyt yhtäkään poroa. Kiiski ei ole koskaan lähtenyt näköpiiristämme pois, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nyt se tuli luoksemme aina kutsuttaessa.

Kun laitoimme illalla nukkumaan, porotokka kiersi telttamme kauempaa. Myös yön aikana leirimme ympärillä oli liikuskellut poroja jäljistä päätellen, vahtikoiramme ei reagoinut niihin mitenkään vaikka J:kin kertoi kuulleensa rou’untaa yöllä! Nukuimme kaikki hieman levottomasti, minä heräilin ja valvoskelin muuten vain, Pikku-J:llä oli kuuma ja J:llä kylmä huonon makuupussin takia.

Aamulla emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Söimme aamupalaa, kävimme kalassa, kasasimme kamppeet ja muuten vain kulutimme aikaa ulkosalla. Koko lähitienoo kuhisi poroja, joten koira pysyi kytkettynä. Paluumatkalla se ei reagoinut kaikkiin näkyvillä oleviin poroihin, ainoastaan jos sattui haistamaan ne myös ilmasta. Paremmin se reagoi jälkihajuihin. Pystyisiköhän Kiiskin jäkivainua hyödyntämään myös hirvimetsällä? 😀

Toivottavasti tämä ei ollut syksyn viimeinen yöreissu. Mitä enemmän tunturissa yöpyy, sitä enemmän sitä kaipaa.

Ja laittelin Instagramissa Suomen Jack Wolfskinille viestiä selvittääkseni tuulitunnelin ikää. Sieltä arvioitiin tuon Tundra III:n olevan vuosien 94-99 välissä ostettu! Huimaa, että noinkin vanha teltta on edelleen käyttökunnossa. Vettä tuo ei enää paljoa kestä, voisikohan kankaan käsitellä jollain aineella?