Pahakuru – Vuontispirtti 20km

DSC_5592 DSC_5594
DSC_5596
Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.

Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.

Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.

Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.
DSC_5600 DSC_5604
DSC_5610
Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.

Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.

DSC_5612
DSC_5619 DSC_5628
DSC_5631
Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.

Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.

DSC_5641
DSC_5645 DSC_5649
DSC_5651
Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.

Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.

Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.

DSC_5653
DSC_5655 DSC_5659
Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.

Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.

Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.

Sioskuru – Pahakuru 12km

DSC_5536 DSC_5539
DSC_5546
Heräsin sateen ropinaan. Kiireessä aloin pakata kamppeitani kasaan teltan sisällä ja kaivoin rinkasta kuorivaatteet esille. Makuupussini oli yön aikana kerännyt hieman kosteutta, teltta oli ulkoa likomärkä.
Aamupala ei maistunut. Olin vielä aivan täysi illan pasta-ateriasta, mutta jotain oli syötävä. Pakolla pistelin poskeeni välipalapatukkaa ja samalla pakkasin loppuja tavaroita Kiiskin syödessä nappuloita kauempana nuotiopaikalla.

Autiotuvan väki teki samaan aikaan lähtöä ja kävin tiedustelemassa minne päin he olivat matkalla. Päätin, että Hannukurun sijasta jään pari kilometriä aikaisemmalle Pahakurun autiotuvalle – hyvällä lykyllä saisin koirankin tupaan sadetta piiloon.

Edeltävän illan ikävä oli kadonnut ja fiilis oli mahtava. Olin selvinnyt ensimmäisestä yöstä, vaikka jalkoja särkikin koko yön olo oli energinen. Nostin painavammalta tuntuvan rinkan selkääni, asetelin Kiiskille omat kantamuksensa sen selkään ja lähdimme vaeltamaan kohti seuraavaa määränpäätä.

Vaelsimme avaralla tunturialueella sateen piiskatessa rinkan sadesuojusta vasten. Kameran olin pakannut visusti rinkan sisään piiloon ja napsin kännykälläni kauniista maisemista kuvia. Rinkka painoi ikävästi oikeaa hartiaa, enkä saanut säädettyä olkaremmejä paremmaksi. Päätin vetää Pahakuruun sisulla.

Sade hellitti vähän väliä ja palasi tihkuttaen takaisin. Kapustarinnat jatkoivat viheltelyään ja muutama uskaltautui pysymään lähettyvillä meidän ohittaessa ne. Kiiski näytti surkealta vesisateessa, mutta urhollisesti jaksoi taapertaa eteenpäin. Ylitin useamman joen puisia siltoja pitkin, ohitimme Tappurin autiotuvan  ja suunnittelin pysähtyväni seuraavalle suurelle kivelle evästauolle.

DSC_5558
DSC_5560 DSC_5563
Ylitimme suuren lumikasan ja sen puolessa välissä kuulin hangen alta puron solinaa. Kiireellä harpoimme hangen toiselle puolelle ja kiittelin, ettemme pudonneet hangesta läpi. Myöhemmin Pahakurun autiotuvalla eräs nainen kertoi tippuneensa juuri samasta kohtaa hangen läpi puroon ja kastelleen vaatteensa.

Pysähdyimme kivelle istumaan. Oli kylmä ja vesisade jatkoi armotonta kasteluaan. Ahmimme puolet mukaan ottamastani poron kuivasta lihasta ja tunsin kuinka voimat palasivat pikkuhiljaa koko kroppaan.

Matka jatkui paremmalla fiiliksellä. Tallustelimme polkua eteenpäin vauhdilla tiedostaen Pahakurun lähestyvän pikkuhiljaa. Juuri, kun aloin tuntea polvieni ja käsivarsieni kastuvan kuorivaatteiden läpi kaukaa alkoi häämöttää määränpää. Riemuissani kuljin pitkospuita pitkin märälle pihapiirille ja hoksasin ikkunasta kurkistelevat kasvot.

Laskin rinkkani tuvan kuistille ja kiinnitin Kiiskin katoksen alle. Astelin tupaan sisään ja kohtasin mukavan kolmihenkisen perheen lounastauolta. Juttelimme ja samalla purin märkiä kamppeitani kuivumaan lämpimän tuvan seinille ja kamiinan ympärille. Minulle kerrottiin, että vedenottopaikan vesi laskeutui kuraisen pihan halki ja että juomavesi kannattaisi keittää varmuuden vuoksi.

Kello oli noin kahden pintaan kun jäin tuvalle yksin. Otin Kiiskin sisälle ja aloin valmistamaan pasta-ateriaa lounaaksi. Syötyäni ja tiskattuani saimme seuraa kolmesta mukavasta naisesta, jotka aikoivat myös jäädä tuvalle yöksi kastuneiden vaatteidensa takia.

DSC_5591 DSC_5562
DSC_5561
Aika meinasi käydä pitkäksi. Kävin kilometrin päässä hakemassa kartasta bongaamaltani joelta puhdasta juomavettä, istuskelin taas hetken tuvassa ja poistuin vesisateeseen kuvaamaan läheistä metsää. Aikaisemmin kuivumaan ripustamani teltta ei näyttänyt kuivuvan millään ja luovuin kuoritakistani jotta Kiiski saisi itselleen mukavamman alustan tuvan kuistille.

Ilokseni naiset kysyivät haluanko ottaa koiran yöksi sisälle, paljastui että heillä kahdella oli kotonaankin koira ja ettei Kiiskin läsnäolo häiritsisi ollenkaan. Enemmänkin märkää villasukkaa muistuttava koira nuuski heidät läpi ja pisti makuupaikani viereen kamiinan lähettyville makoilemaan.

Koko reissun ajan puhelimessani toimivat kentät ja käytin niitä sen verran hyödykseni että näin seuraavan päivän säätiedotukset. Pyysin myös J:tä lähettämään minulle whatsappin kautta sudokuja, joita tein siihen asti kunnes uni alkoi painaa. Purin rinkan koko sisällön makuupaikkani lähettyville jotta rinkka kuivuisi yön aikana. Vielä oli käytettävä Kiiski ulkona varmuuden vuoksi, se oli saanut naisilta makkaraa iltapalakseen.

Nukuin yön hyvin, aamuyöstä heräsin kylmään ja vedin makuupussin vetoketjun kiinni – samalla kurkistin ikkunasta ulos ja näin mykistävän paksun sumupeitteen peittävän maisemat. Jatkoin unia hymyillen – tämä on juuri sitä mitä kaipasinkin.

Hetta – Sioskuru 15km

DSC_5462 DSC_5470
DSC_5475
Ajomatka Norjan kautta Enontekiölle oli puuduttava. Vettä satoi kaatamalla ja olin kokonaan unohtanut laittaneeni liittymääni roaming-eston, joten potentiaalisten pysähtymispaikkojen etsiminen oli hankalaa. Suomen puolelle päästessäni täytyi kaivaa Googlen kartta esille jotta löytäisin autonsiirtopalvelun ja venekyydin järjestävän yrityksen pihaan. Jouduin vaihtamaan yritystä lennosta, kun ensimmäiselle oli sattunut kiireellinen autonsiirto juuri tarvitsemalleni ajalle. Googlemaps ohjasi minut ensin päinvastaiseen suuntaan, tuskastutti ajatella että heti reissun alussa olin jo eksyksissä.

Eikä aikaakaan, kun luovutin auton avaimet yritykselle ja rinkkani nostettiin veneen kyytiin. Katselin Ounasjoen maisemia veneen kaartaessa sen selällä kohti Pallastunturin kansallispuistoa, Kiiski haisteli ilmaa rauhallisena. Olo oli aika huikea – viimeinkin pääsisin kokeilemaan yksinään pärjäämistä!

Nousimme rantaan reitin lähtöpisteelle, kiinnitin Kiiskin koivuun kiinni siksi aikaa että saisin syötyä hieman evästä ennen vaeltamaan lähtöä. En pitänyt kiirettä, istuskelin pöytäryhmällä ja soitin puhelun J:lle ja kerroin suunnitelmistani kävellä x kilometrin päähän Sioskurulle saakka. Lähdimme kulkemaan tasaista, lanattua polkua pitkin kohti synkkää mäntymetsää. Jouduin riisumaan takin pois ja pieni tihkusadekaan ei haitannut kulkua lämpimässä säässä. Mäntymetsä ja sitä ympäröivät suot tuoksuivat huumaavilta kävellessämme kohti Pyhäkeroa.
DSC_5482
DSC_5496 DSC_5505
Pidin matkalla muutaman hengähdys- ja evästauon. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä kantaa, mutta Pyhäkeron autiotuvalle saavuttuani lounastauko tuntui ansaitulta. Laskin rinkkani maahan ja aloitin valmistamaan ruokaa Kiiskin pyöriessä rauhattomana puuhun kytkettynä.

Olen ollut aina siinä uskossa, että riparilla olisimme yöpyneet Pyhäkerolla. Paikka ei näyttänyt ollenkaan tutulta ja en usko että 9 vuoden aikana avotunturi olisi muuttunut mäntymetsäksi… Autiotuvan pihassa oli ulkokäymälä ja talvisin toimiva latukahvila, paikka vaikutti oikein viihtyisältä.

Syötyämme ja juotuamme täynnä uutta energiaa jatkoimme matkaamme kohti Pyhäkeroa. Tutkin karttaa jatkuvasti ja koetin päätellä tunturin korkeuskäyristä sen haastavuutta. Nousun alussa olo oli vielä voitokas ja tarmoa täynnä, mutta mitä korkeammalle kiipesimme epätoivo ja ikävä alkoi vaivata.

Tunne oli tuttu muiltakin reissuilta. Kaverinkin kanssa vaeltaessa sama ikävä hiipii mieleen, vaikka kuinka vaeltamisesta pidänkin. Harmitti, että mielessä pyöri vain se, että miksi ihmeessä lähdinkään koko reissuun. Rinkka alkoi tuntua painavalta ja Pyhäkeron huippu ei tuntunut koskaan lähestyvän.

DSC_5514 DSC_5517
Viimeinkin aloin hahmottaa huipulla olevan rakennelman. Mitä lähemmäs huippua pääsimme tunnistin rakennelman ristiksi. Risti oli mykistävä näky keskellä sitä karua tunturia, mieli alkoi jälleen kirkastua upeiden maisemien avautuessa ympärillemme mitä korkeammalle pääsimme. Soitin jälleen J:lle ja sanoin pikku-J:lle hyvät yöt.

Lähdimme kulkemaan kohti Sioskurun autiotupaa. Kapustarinnat viheltelivät pusikoissa ja kamalaa myöntää, epähuomioissani olin talloa linnun poikasen päälle sen lymytessä keskellä polkua olevassa pusikossa. Raukka lähti vipeltämään pitkin polkua hätäistä piipitystä pitäen. En ole varma minkä linnun jälkeläinen se oli, mutta jäimme Kiiskin kanssa kauemmaksi odottamaan että se saisi rauhassa pötkiä uuteen piiloon.

Sioskurun autiotuvan lähestyessä jouduimme kiertämään polulta pois lumihankien takia. Maasto tuvan ympärillä oli kosteaa ja sopivan telttapaikan löytäminen tuvan pihasta oli hankalaa, loputa pystytin teltan kivikkoiselle paikalle johon juuri ja juuri mahtui makuualustan mentävä kolo.

DSC_5525 DSC_5530
DSC_5532
Aloin valmistamaan nuotiolla pasta-ateriaa iltapalaksi. Päätin tankata oikein kunnolla jotta seuraavana aamuna jaksaisin jälleen taivaltaa pitkän matkan. Autiotuvassa yöpyi useampi ihminen ja sain olla nuotiopaikallani kaikessa rauhassa. Tihkusade alkoi hellittää ja kaunis auringonvalo alkoi pilkahdella pilvien välistä. Katselin Suaskurun kauneutta ja aloin pikkuhiljaa pistämään yöpuulle.

Vaihdoin yöksi jalkaani villasukat, aluskerraston housut, t-paidan ja merinovillapaidan. Kiiski pisti viereeni nukkumaan ja turvallisin mielin laitoin korvatulpat korviin ja unimaskin kasvoilleni. Mielessä ei pyörinyt pelottavia asioita, toivoin vain että saisin nukuttua hyvin seuraavalle päivälle.

Jossain vaiheessa havahduin hereille tasaisin väliajoin kuuluvaan kolahteluun. Kiiskikin oli hereillä ja vilkaisi minua, kuuntelin hetken kolinaa ja päättelin jonkun käyneen vain ulkokäymälässä. Pian havahduin lauluun. Otin jälleen korvatulpat pois ja kuuntelin – ei mitään. Mietin jo, että hulluksiko olen tulossa ja pistin jälleen nukkumaan. Säikähdin toden teolla kun Kiiski aloitti haukun ja päätin, että nyt on poistuttava teltasta katsomaan mikä ulkona oikein oli. Kauhuissani puin kengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta – ja ilmeisesti säikäytin jonkun nuoren naisen nuotiopaikalta. Huikkasin hyvät yöt ja kömmin takaisin telttaan huvittuneena.

Loppuyö sujui rauhallisesti, turvauduin ajatukseen että mulla oli sentään seurana ainakin 8 muuta retkeilijää. Näin yön aikana unta, että olin luovuttanut ja palannut kotiin heti ensimmäisen päivän jälkeen. Olo kotona oli ollut sen verran kamala ja koin kovaa ikävää takaisin, että aamulla herätessäni tiesin jatkavani reissun loppuun, oli mikä oli.

Luonnon päivä 17.6

DSC_5365
DSC_5375 DSC_5379
17.6 vietettiin jälleen luonnon päivää ja samalla juhlittiin Hossan kansallispuiston avajaisia. Itse avajaisia seurattiin telkkarista, mutta luonnon päivää päästiin viettämään J:n vanhempien luokse Tenojoen rantaan.

Ajatuksenamme oli, että päästäisiin koko porukalla ulkoilemaan ja pitämään hauskaa. Lapset jaksoivat pyöriä pihassa meidän aikuisten kesken, kukkia kasteltiin ja himoittiin valuvaa lähdevettä, vitsi kun olisi ollut hauska kastella kaikki vaatteet siinä… Samalla kun vaari palaili joelta kalastamasta, lähdettiin pikku-J:n kanssa lähimetsään etsimään rajavartioston lahonnutta kammia. Pyöräiltiin pihasta lähtevää polkua pitkin ryteikköön ja samoilimme tiemme kammin pihapiiriin.

Kammista oli enää jäljellä osa seinistä ja ovi. Pihasta löysimme vanhan öljykanisterin ja muita ruostuneita esineitä menneiltä ajoilta. Vaari osasi kertoa, että kammia oli käytetty siihen aikaan kun rajavartiosto ruukasi kävellä Nuorgamista Utsjoelle.

DSC_5383 DSC_5402
DSC_5364
Lasten rauhoittuessa hetkeksi sisätiloihin lainasin appivanhempien autoa ja ajelin Vetsikkoon läskipyöräni kanssa. Kävin Vetsikkojoen molemmilla puolilla, mutta polut olivat sen verran märkiä ja selässä heiluneen raskaan kameran takia reissu jäi lyhyeksi.

Illemmalla pääsimme nauttimaan grillaamamme herkut. Nuorempi lapsista sai valvoa hieman myöhenpään ja menon äityessä hurjaksi lapset menivät mummon kanssa aittaan nukkumaan illan viimeiset vaahtokarkit grillattuaan.

Lähdin J:n kanssa yöllä Tenolle kalaan.

DSC_5408DSC_5421
DSC_5422
Tenolla teimme yhden laskun kuukkelin (oikoluku myöhemmin: KÄEN) kukkuessa Norjan puolella. Ilma oli viilentynyt huomattavasti ja vaikka olin sullonut takkini alle merinovillapaidasta lähtien vaatetta hytisin veneen perässä kylmästä.

Kalaa ei tullut vaikka kuinka sormia pidettiin ristissä. Ajoimme ylävirtaa takaisin veneenlaskupaikalle ja aloitimme valmistelemaan nukkumaan menoa. Sain houkuteltua J:n kanssani yöksi telttaan ja hänkin vaikutti olevan hyvillään kun pääsi pitkästä aikaa luontoon nukkumaan. Nauroimme hänen pikaisesti autotallista nappaamalleen makuupussille jota J kehui maasta taivaisiin aluksi – karu totuus selveni vähitellen hänen kömpiessä pussin sisään – ensin vetoketju repesi kankaasta irti ja seuraavaksi hoksattiin että pussin kauluksen kiristäjä puuttui kokonaan. Ja olihan se pussi jäänyt pituudestakin hieman pieneksi…

Uni tuli joutuisasti ja nukuttiin parilla heräämisellä aamuun asti. Jossain vaiheessa yötä piti vähentää vaatetta kun aurinko alkoi jälleen paistaa pilvien takaa ja lämmitti telttaa. Aamulla J paineli takaisin Tenolle ja mie lähdin tervehtimään pari tuntia aikaisemmin heränneitä lapsia.

DSC_5438 DSC_5442
Luonnon päivämme koostui yhdessä olosta ja lasten ehdoilla puuhaamisesta. Rakastuttiin kesäyöhön ja todettiin jälleen, että ulkoilu kannattaa! Seuraavan kerran Suomen luontoa juhlitaan 26.8 100 päivää ennen Suomen 100-vuotis syntymäpäivää, toivottavasti saadaan viettää yhtä hieno päivä suuremmalla porukalla.

Lisätietoa Juhli luontoa – päivästä tästä linkistä