Välimaan saamelaistila

DSC_8667 DSC_8651
Tenojoen jokilaaksossa, Välimaassa on lammastila jonka Antti Jouninpoika Warsi perusti jokikalastukseen ja karjanhoitoon vuonna 1858-1866 (netistä löytyy kahta eri tietoa). Tilalla asuttiin aina vuoteen 1970 saakka, vuosien aikana tilalle nousi uusia rakennuksia tarpeiden mukaan. Arvellaan, että tilaa on asutettu jo 1600- luvulta lähtien, ellei jopa kivikaudelta saakka.

Tila on nykyään museokohde ja vapaa retkeilijöille. Tilalla on vanhoja rakenuksia, mm. hirsinen asuintalo, lampaiden asuttama turvekammi ja sauna sekä vinttikaivo.

Käväisimme tilalla lasten kanssa, tavoitteena päästä syöttämään paikalla laiduntavia lampaita. Tilalla oli helppo liikkua, pehmeän nurmikon takia sinne kannattaa suunnata lenkkikengät jalassa. Tila ei ole esteetön, eli sinne ei pääse lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Tenojoen ranta on aivan tilan vieressä.

DSC_8660 DSC_8664
Lampaat laidunsivat kauempana rakennuksista. Kävelimme hiljalleen niitä kohti, mutta innoissaan kaatuillut poika taisi säikäyttää ne saaden lampaat siirtymään yhä kauemmas. Jätettiin lampaiden lähestyminen sikseen, ei haluttu säikäyttää niitä sen enempää ja tyydyimme ihastelemaan niiden puuhia kauempaa.

Vanhat hirsirakennukset olivat mielenkiintoisia ja yllätyttiinkin, että yhden uumenista löytyi sauna! Tilalla on kesäisin lammaspaimenia, jotka ovat hakeneet pestiin Luontoon.fi- sivujen kautta. Siispä, lampaiden hoidosta kiinnostuneet, laitelkaapas ensi keväänä hakua menemään!

Tila on Utsjoen ja Nuorgamin välissä. Paikalle on hyvät opasteet Välimaan kohdilla. Tilan edessä on parkkipaikka.

Lähde: http://www.luontoon.fi/valimaa/historia

10/10

DSC_6049
10 yötä takana mitä upeimmissa paikoissa, yksin sekä seurassa. Mulla oli tavoitteena tälle kesälle nukkua ulkona enemmän kuin viime kesänä (2 telttayötä, 1 tuvassa…) ja tyytyväisenä voin kertoa yöpyneeni yhteensä 10 yötä luonnon keskellä, joista 8 tuli vietettyä teltassa ja 2 autiotuvissa.

Keväällä mua vielä hirvitti nukkua yksin- jatkuvasti yöllä heräilin kuuntelemaan luonnon ääniä ja tarkistelemaan koiran reagointia niihin. Kotona iltaisin mietin mitä kaikkea kamalaa reissuilla voisi tapahtua ja menetin yöuniakin jännittämisen takia. Vasta viimeisenä yönä nukuin yöni rennosti ja pelkäämättä – olisko nyt se aika, kun pystyn viimein sanomaan voittaneeni kaikki valoisaan aikaan yksin ulkona yöpymisen pelkoni?

Tuskin. Nukun yöni korvatulpat korvissa ja unimaski silmillä. Olen kotonakin herkkä heräämään ääniin ja muihin häiriötekijöihin joten tulen varmasti jatkossakin yöllä heräilemään astetta suurempiin kolahduksiin ja koiran liikahduksiin. Mutta haittaako se? Ei, kesän aikana haluni yöpyä luonnossa kasvoi uusiin sfääreihin! Kaverin kanssa tai ilman, ulkona yöpymisestä on tullut uusi tapa rentoutua.

Missä mä sitten vietinkään yöni?

IMG_20170512_065156 1. Skoarrajávrilla toukokuisessa lumisateessa

Linkistä pääsee lukaisemaan telttailukauden avajaisista Skoarrajávrilla Kaldoaivin erämaan pohjoispuolella. ”Päätin, että jos mun kohtalo on kuolla kupsahtaa tunturiin, sitten on.”

DSC_53642. Yö Tenojoen rannalla

Anoppilassa on ihan mahtava paikka teltalle! Vaikka talo onkin aivan kodan läheisyydessä, saatiin J:n kanssa nauttia kesäyöstä virtaavan joen läheisyydessä. Vaikka yöllä jokin lintu kävi vääntämässä kunnon rääkymiset teltan yläpuolella ja molemmat herättiin sen mekkalointiin…

DSC_5525 3. Kiiskin kanssa Sioskurun autiotuvan pihalla

Vaellukseni ensimmäisenä yönä koin jänniä hetkiä ulkoa kantautuvien äänien takia. Pelot saavat mielen vainoharhaiseksi.

DSC_55634. Vaelluksen toinen yö Pahakurun autiotuvassa

Rakensin Kiiskille tuvan terassille oman pienen makuupaikan, mutta onneksemme se pääsi sisälle yöksi. Yöllä heräsin ihailemaan tuvan ikkunasta upeaa, sankkaa sumupeitettä. Yö loi uutta intoa seuraavalle päivälle.

DSC_5822 DSC_5820 5&6 Kaldoaivilla J:n ja Pikku-J:n kanssa

Aargh! Hyttyset, paarmat ja mäkärät. Ei tule ikävä! Toivottavasti pikkupoika jatkaa telttailuaan samaan malliin, mamma on niin ylpeä.

DSC_5960 7. Auringonlasku

Viimeinkin mun ja luotto-erätoverin vapaat sattui kohdilleen! Ja päästiin ihailemaan kesän toista auringonlaskua.

DSC_6100

8. Suomunruoktu

Urho Kekkosen kansallispuistossa ensimmäinen yö meni heräillessä ja vähän pilasi seuraavan päivän jaksamisen.

DSC_6078

9. Tuiskukurun helpotus

Mieli ja kroppa helpottui hyvin nukutusta tupayöstä. Vaikka olikin helkkarin lämmin!

DSC_6096

10. Paluu Suomunruoktulle

En tuolloin edes hoksannut että UKK- reissun viimeinen yö oli The kymppi. Yö oli loistava – nukuin varmaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin teltassa ja heräsin aamulla virkeänä.

Nämä 10 erilaista yötä osoittivat minulle sen, että musta on yksin yöpyjäksi. Toki koira tulee aina kulkemaan mukana kun lähden yksinäni reissuun. Muiden vaeltajien läsnäolo tuo paljon rohkeutta yöhön ja välillä jopa kaipasin enemmän sitä omaa rauhaa! Tiedostin myös paremmin sen, että tylsistyn nopeasti ja kaipaan tekemistä – mukaan on siis otettava kirja jos toinenkin. Kaverin kanssa yöpyminen on myös mahtavaa- yön jännitys on mukava jakaa jonkun toisenkin kanssa (ja mahdollisesti omat pelot tarttuvat myös telttailuseuraan…)

Nämä koin helpotuksiksi yksin yöpymisen opettelussa;

  1. Valitsin paikaksi jonkin tutun ja turvallisen, mieluiten sellaisen jonka lähistöllä oli muita ihmisiä paikalta poistuminen oli helppoa. Mikäli yöllä olo käy tukalaksi on OK pakata kamppeet ja lähteä kotiin. Mitäpä sitä ryhtyä turhaan itseään kiusaamaan ja mahdollisesti pilaamaan tulevat yöt?
  2. Koira toi paljon turvaa, (mutta mikäli karvakaveria ei ole mahdollista ottaa mukaan, pyydä joku kaveri seuraksi yöpymään kanssasi eri teltassa, niin saat yksin yöpymisen fiilistä) tai nukuin yöni suosittujen vaelluspaikkojen autiotupien läheisyydessä – vaellussesongilla populaa riittää ja muiden läsnäolo loi turvallisuuden tunnetta.
  3. Mikäli sisukkaasti aiot viettää yösi ulkona, oli mikä oli, ota mukaasi tekemistä – yö sujuu paljon nopeammin lukemalla kirjaa tai vaikka kutomalla sukkaa mikäli uni ei meinaa millään tulla.
  4. Otin tyynyä, lämmintä vaatetta, kahta makuupussia, porontaljaa ja muuta ”luxusta” mukaani tunturiin auttamaan hyvien yöunien metsästämisessä.
  5. Kesän lyhyet yöt auttavat pelkojen voittamisessa. Pimeää aikaa ei ole joko ollenkaan tai sitä on vain muutaman tunnin ajan, jolloin möröt ja muut metsien kummajaiset eivät kauhean kauaa ehdi mellastaa mielikuvituksissa.
  6. Jos pelkäät karhuja, on hyvin epätodennäköistä että niihin törmäät reissullasi. Minä pelkäsin niitä, mutta ajan kanssa järkeilemällä sekin pelko katosi. Karhu ei varta vasten hyökkää teltan kimppuun – ihminen ei ole sen luontaista ravintoa.

Pimeänpelkoani en ole voittanut. Sitä alan hiljalleen käsittelemään kuluvan kaamoksen aikana.

Mutta, se tärkein – nukunko vielä jatkossakin öitä luonnossa? Kyllä! Ensi kesänä vielä useammin.

Tuiskukuru – Suomunruoktu 13 km

DSC_6082 DSC_6085
Seitsemän aikoihin kaivoin korvatulpat korvistani ja revin unimaskin silmiltäni – tupakaverit heräilivät alapuolellani ja Kiiski vinkui ovella rauhattomana. Koirastani kun ei tiedä onko sillä pissahätä vai halu saada haleja sen vinkuessa, puin nopeasti päälleni ja lähdin Kiiskin kansa ulos. Aamu oli sumuinen, pilvistä pystyi hahmottamaan lähestyvän vesisateen.

Valmistelin aamupalaani samaan tahtiin muiden kanssa. Miehet ja pieni koira (en tunnista koirarotuja…) tekivät lähtöä aikaisemmin ja jäin ulkona yöpyneiden vaeltajien kanssa tupaan. Lueskelin lehteäni ja kulutin aikaani – tällä kertaa lähdin liikkeille vasta kymmenen maissa minimoidekseni tylsistymisen Suomunruoktulla. Halu vaeltaa pidemmälle oli kova ja tutkin kartasta potentiaalisia leiripaikkoja seuraavalle yölle.

DSC_6091 DSC_6094
Hiljalleen jätimme Tuiskukurun taaksemme. Sää oli sopivan viileä, aamulla tihkutti hieman mutta tummista pilvistä huolimatta päivä pysyi sateettomana. Ohitseni ajoi jälleen mönkijöitä ja vastaani tuli muutama muukin vaeltaja.

Olo oli edeltävään päivään verrattuna tarmokkaampi ja kaikinpuolin parempi. Sain minua ennen lähteneet vaeltajat kiinni, ohitimme heidät ja rennoin askelin saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihaan.

Halusin pystyttää telttani tällä kertaa joen lähelle ja bongasinkin sieltä oikein tasaisen ja mukavan paikan. Jätin Kiiskin syömään eväitään nuotiopaikan lähelle ja samalla kun valmistin ruokaa ryhdyin pystyttämään telttaa. En jaksanut vaeltaa enää pidemmälle saman päivän aikana.

DSC_6096 DSC_6099
Fiilistelin yksinäisyyttäni nuotiolla, annoin ruuan keittyä rauhassa tulella ja join teetä Kiiskin pistäessä rennosti makuulleen puun alle. Saimme seuraa yksin vaeltaneesta miehestä joka vinkkasi, että alueen telttapaikat sijaitsevat tuvan koillispäässä. Joo… Kävin lukaisemassa infotaulun ja syötyäni roudasin teltan ja kamppeet sille samalle paikalle jossa nukuin ensimmäisen yöni.

Teltassa luin kirjani loppuun, luin lehteäni ja kävin tuvalta lainaamassa kynää lehdestä löytyneiden sudokujen täyttöön. Illalla kävin käyttämässä Kiiskin tarpeillaan ja huomasimme lukuisten telttojen nousseen ympärillemme – myös sinne ”kielletylle” alueelle.

Kello oli kahdeksan kun viimein pistimme nukkumaan. Odotin yön olevan kylmä joten puin päälleni kaiken mahdollisen takkia ja vaellushousuja lukuun ottamatta. Jouduinkin pari tuntia nukuttuani riisumaan lähes kaiken pois – yö oli yllättävän lämmin!

Kolmantena iltanani en murehtinut pelkojani yksin luonnossa yöpymisestä. Olo oli oikein turvallinen ja mukava. Halusin vain nukkua. Päivä oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kuin edeltävänsä, halu vaeltaa ja ylittää omat rajat kasvoi kasvamistaan.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksen osa 1 & osa 2

Suomunruoktu – Tuiskukuru 13 km

DSC_6044 DSC_6046
DSC_6047
Yöllä heräsin poron rou’untaan. Tarkemmin asiaa tutkittuani kävi ilmi että se olikin vain kuorsaava Kiiski. Nukahtaminen kesti kauan, vähän väliä havahduin hereille kylmän tai jonkun muun pienen häiriötekijän takia.

Aamulla olo oli kamala. Aivan kuin krapulassa olisi herännyt. Söin aamupalaksi puuroa ja riisikakkua, join kahvia ja tankkasin myslipatukalla huonon olon pysyessä sitkeästi mukana. Jo yöllä valvoskellessani tiesin etten pääsisi Luirojärvelle saakka, päätin yrittää Tuiskukuruun. Lähdin vaeltamaan ensimmäisenä Suomunruoktun yöpyjistä kohti Tuiskukurua. Olo oli edelleen vedoton, maleksin polulla eteenpäin ja pohdin mistä huono olo johtuisi. Toivottavasti vain  huonoista yöunista.

DSC_6053
DSC_6060 DSC_6062
Aitajoen taukopaikalla söin pari välipalapatukkaa. Läsnäolomme herätti nuotiopaikan vieressä yöpyneet ja heidän kömpiessään ulos teltastaan jatkoimme matkaamme. Poikkesin jo tässä vaiheessa reittisuunnitelmastani – tarkoitus oli vaeltaa Salonlammen laavun kautta Tuiskukuruun, mutta päätin nousta tunturiin kenttien toivossa.

Rinteessä oli pakko pysähtyä ja miettiä jatkamista. Päässä vilisi ajatuksia koko reissun keskeyttämisestä, tirautin pari kyyneltä turhautuneena. Mä en jaksanut ja v*tutti suunnattomasti ajatus siitä, että yhden unettoman yön takia koko reissu voisi olla ohi. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni päätin sisulla jatkaa, vaikka muutaman kerran käännyinkin takaisin kohti Suomunruoktua.

DSC_6066 DSC_6067
DSC_6072
Päästyäni viimein ylös puhelimeni kilahti. Ilahtuneena naputtelin viestiä kotiin päivän fiiliksistä ja muuttuneista suunnitelmista. Ohitseni ajoi 3 Metsähallituksen työntekijää mönkijöillä, ilmeisesti olivat tulossa tupien huoltokeikalta. Aikani kuljettua minut ohitti vielä kaksi Rajavartijaa, reitti alkoi tuntua ruuhkaiselta. Hiljalleen olokin alkoi parantumaan.

Tuiskukurun autiotuvan pihassa ollut kyltti ilmoitti Suomunruoktulle kilometrejä olevan 15, kun taas Suomunruoktulta Tuiskukuruun niitä piti toisen kyltin mukaan olla vain 13… Hämmentyneenä aloin kasata telttaani tuvan pihaan, tuvassa oli jo valmiiksi kaksi miestä pienen koiran kanssa.

Teltassa söin ja aloin lepäämään. Kulutin aikaani lueskelemalla ja Kiiskiä rapsuttaen. Pikkuhiljaa teltan seinät alkoivat käymään ahdistaviksi ja väsyneenä rupesin pelkäämään, että jos en jaksakaan kulkea seuraavana päivänä kohteeseen jota en vielä tiennyt- Luiroon en ollut enää matkalla. Sääkin vaikutti sateiselta ja maalailin jo kauhukuvia likomärästä yöstä.

DSC_6074
DSC_6078 DSC_6076
DSC_6080
Kävin autiotuvalla juttelemassa miesten kanssa ja tulin siihen tulokseen että yöpyisin tuvassa jaksaakseni paremmin seuraavana päivänä, en halunnut ottaa riskiä huonosta yöstä teltassa nukkumisella.

Pikkuhiljaa Tuiskukuruun alkoi rantautua muitakin vaeltajia. Kaikilta tuvassa vierailleilta kysyin onko koirani läsnäolo heille ok, koira voisi tarvittaessa siirtyä ulos. Ulkona oli lämmin keli mutta hyttysten takia pidin kiiskin tuvan ulko-oven vieressä yön yli.

Ilta kului vaeltajien kanssa keskustellessa, hieman hävetti kun ajatuksissani lukitsin muut tuvan sisälle käydessäni ulkohyyskässä… Noh, kauaa he eivät lukkojen takana joutuneet onneksi olemaan. Luin kirjaani ja pistimme kaikki samoihin aikoihin nukkumaan. Karttaa selaillessa harkitsin ensin vaeltavani Tuiskukurun kautta Lankojärvelle, päädyin lopulta vaeltamaan takaisin Suomunruoktuun.

Vaikka heräilinkin yöllä jatkuvasti kuumuuteen ja tupakavereiden (lähinnä koirien) mekkalointiin yö oli paljon parempi kuin edeltävä. Vaikka selkäkin kipuili ja heräsin kankeana korppuna, olin täynnä uutta energiaa kohtaamaan tulevat kilometrit.