Uuden vaelluksen suunnittelu alkaa yleensä ennen kuin edeltävää on edes saanut loppuun. Mitä tahdon kokea ja nähdä? Mitä haen vaellukseltani? Mihin omat rahkeet riittävät?
Reitti alkaa muodostua. Missä lähtö ja loppu? Missä tuulensuojaa teltalle? Mistä on fiksuin hiihtää läpi. Minne jätän auton ja miten pääsen sille takaisin.
Epätoivo iskee. Reitti muuttuu, kilometrit lyhenevät. Keskustelen fiksumpien kanssa ja saan reittivinkkejä. Alkuperäiset yöpaikat tuntuvat mälsiltä, mutta on mietittävä myös jaksamista ja sään nopeasti muuttuvaa luonnetta. Helpotan kahta viimeistä päivää siirtymällä erämaasta tupien läheisyyteen. Halutessani voin vaihtaa suuntaa takaisin erämaan armoille.
Make jäähyllä.
Ompelin itselleni alkutalvesta ahkiopussin. Nyt ompelin teltallekkin omansa. Nämä helpottavat Maken pakkausta. Korjasin myös katkenneen vetonarun ja tein siitä pidemmän, aisatkin päätyivät ahkioon muutaman vuoden tauon jälkeen. Saa nähdä tulevatko kokonaisina kotiin saakka, minulla on patoumia aisoja kohtaan.
Pakkaamisen aloitus on mukavaa, jos on aikaa. Ihanteellisinta olisi pakata edeltävänä päivänä. Nyt joudun aloittaa pakkaamisen viikkoa ennen lähtöä. Olen tehnyt listan, hionut sen lähes täydelliseksi. Otan huomioon edeltävien reissujen hitit ja hudit. Pidän tärkeänä sitä etten vain mene ja palellu. Se olisi ikävää.
Stressaa mikä jää matkasta. Olenhan pakannut kaiken? Kaivelen kassit yhä uudelleen läpi varmistaakseni asian.
Talvikeittiö
Pakkaan bensakeittimen lisäksi trangian mukaan. Varakeitin pelastaa jos ykköskeittimeen tulee vikaa. Mietin ruoat mahdollisimman helppotekoisiksi ja maittaviksi. Vain yksi valmisruokapussukka lähtee mukaan, sen syön vain äärimmäisessä hätätilanteessa, Lisää vain vesi- paskapastapussit eivät sovi vatsalleni. Harmillista, jotkut maistuvat todella hyviltä.
Kaupassa hävettää ostaa suklaata, suklaapatukoita, suolapähkinöitä, keksiä, tuleville vieraille tarjottavaa ja muuta mättöä. Tietäisipä tuttu kassa paljonko talvivaeltaminen vie energiaa. Onneksi vasta ostin hedelmiä ja vihanneksia kuivattavaksi, en ole aivan rappiolla sokerin suhteen. Käyn kaupassa useamman eri kerran hamstraamassa vaellusruokia. Pitäisi myös muistaa ostaa särkylääkettä ensiapupakkaukseen.
Kevättalven riemua
Seuraan jännittyneenä säätä. Yr.no ja Windy ovat pian puhelimeni käytetyimpiä sovelluksia. En tahdo joutua tuulten armoille, tänä talvena olen nähnyt mihin Kaldoaivin erämaa pystyy.
Odotan hetkeä jolloin lähden hiihtämään kohti erämaata. Kun löydän teltalleni sopivan paikan ja kokoan sen kodikseni. Kun sulattelen lumia juotavaksi ja valmistan päivällistä absidissa. Kun suljen makuupussin vetoketjun ja kaivaudun kylmältä piiloon. Kunnes aamulla herään ja toivon yön vielä jatkuvan. Jotta voin nousta ylös teltasta kylmään pakkasaamuun toteamaan, ettei tämä nyt niin kamalaa olekkaan.
Kauan odotettu hiihtovaellukseni on ohitse ja olo on vähän ristiriitainen, vaikka olenkin todella tyytyväinen siihen miten viisi päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa sujuivat. Jotain jäi puuttumaan, täydellinen yksin olo? Tai se, että hiihdin edestakaisin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen?
Hiihdin kaksi viimeistä päivää seurassa. Neljäntenä päivänä liityin kolmen muun joukkoon selvitäkseni vaelluksen rankimmasta pätkästä kunnialla. Yksin hiihtämällä Luirojärveltä takaisin Suomunruoktuun olisi mennyt ikuisuus, jos mukanani ei olisi ollut tsemppaavaa seuraa. Vintilätunturin, Tuiskukurun Pikkutunturien ja Ampupäiden rinteet olivat yllättävän rankat nousta Oac xcd 160 liukulumikengilläni.
Päivä 1 Kiilopää – Niilanpää – Suomunlatva – Suomunruoktu 15 km
Matkani alkoi Kiilopäältä. Varaustuvan avaimia noutaessani sain kuulla että vain Luirojärvellä majoittuu lisäkseni yksi henkilö. Heivasin teltan kyydistä lähtien matkaan kevyemmän hätämajoitteen kanssa. Teltta oli mukana ruuhkia varten, Luiron 14 henkilön tuvassa saisin pidettyä turvavälin toiseen majoittujaan. Metsähallituksen palvelupisteeltä kerrottiin, etteivät he vielä olleet rajoittaneet majoittujien määrää, joka tuntui hieman oudolta näin poikkeusolojen aikaan.
Alku oli tahmeaa. Ensimmäinen neljän kilometrin pätkä Niilantuvalle eteni hitaasti valmista latu-uraa myöten. Pakkanen kipristeli poskilla auringon kurkistellessa pilvien takaa.
Nousu pois valmiilta uralta oli rankka, vaikka iso lössi leijahiihtäjiä olikin aurannut hyvän uran valmiiksi. Jutustelin vastaantulijoiden kanssa ja hiihtelin kahden tuvalle aikovan perässä.
Vaaran päälle noustessa oikea, pitkään kipuillut jalkani alkoi oireilla. Se ei pitänyt autossa istumisesta ja kiukustui entisestään punnertaessani ylös ahkio perässäni roikkuen. Saavutin edellä hiihtäneet ja ohitin heidät vauhdilla, tahdoin päästä alamäkeen ennen heitä etten joko laskisi heidän päälleen tai hidastelisi heidän edessään… Alamäessä seikkailufiilis liittyi mukaan, olin täysin valmis koitokseen!
Lasku Suomunlatvan laavulle toi helpotusta. Pidin suunnitellun tauon, puin uuden toppahameeni Fjällrävenin Skare trousersien päälle, oli yllättävän lämmin!
Erään nimeltä mainitsemattoman valmistajan lisää vain vesi- pasta oli pahaa. En ollut sekoittanut pussin sisältöä kunnolla, joka ei tehnyt makuelämyksestä ollenkaan nautinnollisempaa. Söin lisäksi keksiä ja join teetä termarista. Hassua, että olin jo voiton puolella ensimmäisen päivän hiihdoista.
Matka laavulta jatkui lumen peittämän kelkanjäljen päällä edeltävien hiihtäjien jälkiä seuraillen. Oli tuuri, että edeltävällä viikolla tuville oli tehty huoltoja, ilman kelkanjälkeä olisi voinut olla rankkaa hiihdellä pohjattomalla hangella. Suomujokea ympäröivä mäntymetsä on todella kaunis ja tunnelmallinen, sain hiihtää sen nyt toistamiseen enkä kyllästynyt nytkään maisemiin. Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon
Tuvalle saavuttuani iski ikävä. Autiotuvan puolella oli muita, sain nauttia varaustuvan rauhasta yksin. Kuten muillakin vaelluksilla, ensimmäisenä päivänä koen ikävää ja harmittelen miksi taas lähdin reissuun. Lohduttelin itseäni sillä, että pian koittaa kokonaisen viikon mittainen vapaa lasten kanssa kotosalla ja vaelluksen jälkeenkin saisin viettää muutaman päivän heidän kanssaan ennen töihin paluuta.
Illemmalla pasmat menivät hieman sekaisin tunnistettuani erään ”vaellusidolini” saapuneen paikalle. Voi vitsit että oli hienoa päästä juttelemaan hänen kanssaan! Loppuillan seurailin varaustuvan hiiren toimia ja jännitin sisäoven lukkopesää, joka oli vieraskirjan mukaan jättänyt muutaman vaeltajan lukkojen taakse. Olivat joutuneet poistumaan ikkunan kautta tuvasta.
Ilta kului seuraavaa päivää valmistellessa. Kävin ulkona keskustelemassa teltassa majoittuneen kanssa Vintilätunturin noususta, ilman suksia siitä kuulemma selviäisi. Toivottavasti.
Yöllä seikkailin ylä- ja alasängyn väliä. Heräsin käryn makuun suussani, kamiinan puut olivat jo palaneet loppuun eikä ollut mitään viitteitä siitä että käry tulisi sieltä. Aamuyöstä taas heräsin kylmään ja jouduin mönkimään takaisin ylös sytytettyäni uudet tulet…
Päivä 2 Suomunruoktu – Vintilätunturi – Tuiskukuru 13 km
Miten voi olla tylsää, vaikka tiskitkin odottavat tiskaajaansa?
Olin taas liian nopea. 13 kilometriä viiteen tuntiin. En pidä liian aikaisin perillä oleskelusta, silloin ikävä iskee. Niin iski tälläkin kertaa.
Ylihuominen stressaa. Matka Suomunruoktusta Tuiskukuruun oli kamala mäkineen. Ahkio jäi killumaan töyssyille ja sain nitkutella sen irti samalla kun toivoin suksien karvapohjien pitävän. Oli kuuma, sain hiihtää villapaitasilleen. Mietin takkia riisuessani, onko kuumuus sittenkin vain hypotermian aiheuttama harha?
Puhelimestakin loppui akku Vintilätunturin päällä pakkasen takia.
Maisemat olivat kyllä upeat, niin kuin sääkin. Kasvoja poltteli vaikka käytin aurinkorasvaa. Mukanani oli ensimmäistä kertaa gps, jota käytin lähinnä tarkistaakseni sijaintini. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka lähelle gepsiin merkitsemäni reitti kulki todellista huoltouraa seuraillen.
Nousu Vintilätunturille huolestutti, kävelin ylös ilman suksia, ei ollut toivoakaan että Oaceilla olisi päässyt sen ylös ahkio perässä. Nousu tuntui kestävän ja kestävän. Ahkio liukui huonosti pakkaslumella.
Saavuttuani Tuiskukuruun jäin makoilemaan ulos. Lämpömittari näytti +10 astetta. Ihanaa! Mieli koheni lämmössä kölliessä.
Tupani ei lämpeä. Vaihdoin kosteat vaatteet kuiviin, tein puutyöt, on yöksi ja aamuksi puuta, myös seuraaville majoittujille. Palolevy oli kamiinassa paikoillaan, siksi ihmettelinkin miksi pienen tuvan lämpiämisessä kesti.
Lisää puuta pesään.
Huomenna otan rennosti. Hiihdän Luiroon, en yritä Sokostia. Himoitsisi hiihtää Lankojärvelle, jos sinne menisi ura. Jopa jälki Tuiskukurusta Kotakönkäälle kiinnostaa vaikka autiotuvan vieraskirjassa kerrotaankin uran tekijöillä menneen kahdeksan tuntia sen hiihtämiseen. Eivätkä suosittele.
En mene. Vaikka kiinnostaa. Kaikki muu paitsi paluu Vintilän kautta Suomuun kiinnostaa. Kai tein virheen kun en syönyt lounasta, vain patukoita ja mieheni tekemää kuivaa lihaa. Perille päästyäni söin kaikkea vastaan tulevaa – jopa eilen pahaksi todetun lisää vain vesi pask… pastan. Ja nyt ei tee enää mieli mitään. Liikaa suklaata ja kaakaota!
Illemmalla kävin kävelyllä joella. Kaunis sumu nousi jängälle auringon laskettua tunturien taakse. Vaikka olisin täysin yksin, pelko ei hiipinyt sisuksiin missään vaiheessa. Vaikka muistiinpanoni olivatkin väsymyksestä alakuloiset, illasta mieleni koheni ja menin iloisena nukkumaan.
Luin vaelluksen aikana Are Kalvøn Helvetillinen vaellus- kirjan. Siinäkin todetaan mielen kääntävän ikävältäkin tuntuneet hetket hyviksi kotiin päästyä ja näin todellakin on! Toisen päivän totaalinen yksinäisyys oli vaelluksen yksi parhaimmista paloista. En hetkeäkään pelännyt yksinäisyyttä tai kaivannut seuraa.
Odottelin työvuoroon lähtöä ja ajankuluksi katselin YouTubesta hiihtovaellusvideoita. Ali Leiniön ja Otso Productionin videot kolahtivat ja eksyin Urho Kekkosen kansallispuiston kartan syövereihin, tehden luultavasti ennätyksen vaellusreitin suunnittelussa.
Koska alue on käynyt muutaman vaelluksen aikana tutuksi, ennen työvuoroon lähtöä minulla oli reittisuunnitelma tehtynä. Videoista pystyi näkemään jonkin verran alueen maisemia talviaikaan, joka auttoi reitin suunnittelussa.
Mikäli koronatilanne on paha ja varaustuvat sulkeutuvat, en lähde matkaan.
Hiihtovaellus
Ajankohtana on maaliskuun alku, jolloin puistossa ei oletetusti ole ruuhkaa. Urho Kekkosen kansallispuisto on suosittu retkeilykohde myös talvella, joten varasin tuvista paikat hyvissä ajoin. Postauksen kilometrit on mitattu abouttiarallaa- meiningillä, alkuperäinen suunnitelma on jossain muuttolaatikossa.
Ensimmäisenä päivänä vaellus starttaa nousulla Kiilopäältä. Hiihtelen Rautulammen hiihtoreittiä Rautulammelle ja jatkan matkaa vaellusreittiä myötäillen Lankojärven autio- ja varaustuvalle. Matkaa kertyy n. 17 kilometriä.
Toisena päivänä reittivalinta riippuu lumitilanteesta. Kyselin Metsähallituksen asiakaspalvelusta, miten mahdollinen huoltoreitti kulkee Lankojärven ja Luirojärven väliä, sain vastaukseksi että hyvin harvoin. Yritin etsiä netistä kertomuksia, mistä kävisi ilmi mitä reittiä muut ovat menneet. Kilometrejä kertyy n. 20, jos hiihtelen Palovangan joen rannoilla Livikönlammille ja siitä alas Luirojärvelle. Olen hieman skeptinen talvisia vesistöjä kohtaan, joten kierrettävää tulee.
Kolmas päivä on helpoin kilometreiltään. Toista päivää luonnehdittiin asiakaspalvelussa hankalakulkuiseksi, joten kahdeksan kilometrin päivämatkalla saa nukkua hieman myöhempään. Yön vietän Tuiskukurun varaustuvassa.
Neljäntenä päivänä huoltoura saattaa helpottaa kulkua kohti Suomunruoktua, muuten tiedossa on reititöntä hiihtelyä. Todennäköisesti hiihtelen Pikkutunturien etelärinnettä myötäillen Salonlammelle ja siitä Suomunruoktuun. Matkaa kertyy n. 14 km.
Viimeisenä päivänä hiihdän takaisin Kiilopäälle Suomunlatvaa pitkin. Matkaa tulee hiihdetyksi n. 14 kilometrin verran. Luvassa on hieman nousua.
Vaelluksesta on tulossa raskaampi kuin viime talven Hetta- Pallaksesta. Tuolloin sain nauttia valmiista kelkanjäljestä, kun nyt on odotettavissa koskematonta hankea.
Suksina käytän jälleen OACin XCD160 suksiani, pidän niiden ominaisuuksista. Mukavat hiihtää, nousta rinteitä ja ottaa pois jaloista. Sorelin caribout mahtuvat siteisiin hyvin.
Ahkioni on tuunattu Paris-pulkka. Viimeksi minulla oli itse tuunatut aisat (Linkki Minna Jakosuon aisa-ohjeeseen), aisamateriaalini oli liian taipuisaa eivätkä liimaukset pysyneet kasassa, joten ostan valmiin aisapaketin. Kyllähän ne kiharat aisat naurattivat, mutta koska vaelluksesta on tulossa rankempi, pelaan varman päälle…
Taipuneet aisat saivat Vuontiskeron rinteessä kyydin
Varaustupien varaaminen
Varaustuvat varasin Metsähallituksen asiakaspalvelun kautta. Varaustupiin saa päästää vain ne varanneet henkilöt, joten tuville päästessä yöpaikka on varma. Hetta-Pallaksella minulla kävi tuuri, kun sain nukkua kolme yötä joko kokonaan yksin tai yksin varaustuvan puolella. Oletukseni ensi vuoden reissulle on, että jaan tuvan muiden kanssa joten otan mukaani suu-nenäsuojaimia, just in case. Käsidesiä kului viimekin vuonna.
GPS tuo turvaa
Hetta- Pallaksella mukanani oli gps, jonka käyttöä en ollut harjoitellut kotona. Kun tarvitsin sitä, se heitti minut muualle kuin mihin piti, enkä osannut selata maastoa. Paikansin itseni lopulta paperikartalla. Hankimme Juhiksen kanssa meille oman, modernimman version johon merkitsen reittini, jotta pystyn paikantamaan itseni tarvittaessa. Ajattelin myös opetella käyttämään sitä :D.
Yksin lähteminen mietityttää aina. Siksi on pelattava varman päälle ja huolehdittava varusteet ja kroppa kuntoon.
Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet ovat tulleet tutuksi Lapissa asuttujen vuosien aikana, osaan jo jonkin verran lukea vaihtuvaa säätä ja ennakoida sateet.
Enää täytyy odotella vain hiihtokelejä, jotta pääsen treenaamaan hiihtelyä kuorman kanssa.
Toivottavasti hiihtovaellukseni onnistuu! Mitään ei voi lyödä lukkoon korona- aikana.
Tämä on neljäs osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. Vaellukseni sijoittui ajalle 17-20.3.
Viimeisen päivän reittini piti alunperin kulkea Sarvijärven ja Palkaskurun kautta. Edeltävänä iltana tutkin kuitenkin latujen ylläpitokarttaa ja huomasin ettei reittiä oltu sen mukaan huollettu ollenkaan. Myös hiihto Palkaskurun läpi epäilytti. Suunnitelmani muuttuivat lähes lennosta.
Aamu oli muita kylmempi. Edeltävän päivän rehkiminen tuntui kehossa ja koronahuoli painoi mieltä. Jäinen piha vaikeutti ahkion pakkaamista ja ajatuksissani laitoin sukset jalkaan ennen ahkiovyön pukemista. Aisa ei toiminut niin kuin tahdoin ja näytin autiotuvan asukkaiden silmissä varmasti todella pätevältä kun lipsuttelin mäkeen karanneen ahkion perässä korjatakseni sen kiinnityksen.
Aamuraivareissa oli mukava lähteä hiihtelemään kohti Pallasta. Ensimmäiset viisi kilometriä Kortevuoman risteykseen oli lähinnä alamäkeä. Taitoin laskiessani alkumatkan tuntiin, risteyksessä pidin pienen evästauon nätin aitan vieressä.
Ensimmäisen tupa-aamun auringonnousuHannukurun kota ilta-auringossa
Kortevuomasta alkoi ylämäki, jolloin myös ensimmäinen vastaantulija tuli pikavauhtia alas laskien vastaan. Paluumatka oli mäen jälkeen tasaista maastoa, välillä poikkesin hankeen hiihtelemään. Kuuntelin jälleen musiikkia, fiilistelyni sai nopean lopun kohdatessani lukuisia muita hiihtäjiä. Pallakselle oli vielä kilometrejä, silti hiihtäjiä tuli jatkuvalla syötöllä vastaan.
Lopulta kyllästyin jutusteluun ja hiihtelin pidemmän matkan hangessa kauempana muista. Pidin toisen evästauon viiden kilometrin päässä maalista. Aurinko porotti taivaalta ja hiki virtasi.
Hiihtäjien määrä hämmästytti juuri voimaan astuneen poikkeuslain takia. Hiihtohissien tullessa näkyviin tuntui oudolta palata keskeltä ei mitään kaiken keskelle. Hurrasin itselleni – olin juuri selvinnyt ensimmäiseltä yksinhiihdoltani. Hymyilytti, tein sen! Ahkioni aisa irtosi viimeisessä mäessä juuri ennen Pallashotellia ja tyydyin raahaamaan ahkiota perässäni yhden narun voimin, rikkinäinen aisa kulki maata pitkin.
Tajusin näyttäväni huvittavalta pikkulapsen huutaessa ”kato äiti” ja osoittaessaan minua saapuessani parkkipaikalle. Marssin sukset jalassa, ahkio edelleen perässä raahautuen, autolleni. Parkkipaikka oli täynnä. Rinteissä oli ihmisiä, terassilla oli useampi perhe kaakaolla. Katseita vältellen hipsin avainpiilolle ja noudin autoni avaimet.
Söin autossani evästä ennen kuin lähdin matkaan. Katselin vielä hetken Pallasta ja maltamattomana kotiinpääsyä odotellen lähdin ajelemaan kohti itää.
Ahkio ja rikkinäiset aisat Vuontiskeron ja Keräskeron välissä
Hiihtovaellukseni kasvatti itsetuntoa ja vaeltajaidentiteettiäni. Kohtasin pelkoni ne voittaen ja koin monia upeita hetkiä keskellä luontoa. Nälkä kasvaa syödessä, tahdon kokea saman uudelleen! Ilman huolta koronasta tai mistään muustakaan, kiitos. Yksin ollessa huolet kasvavat ja kun ei ole ketään kelle niitä jakaa ajatukset jäävät pyörimään mieleen.
Kiitos kaikille jotka olitte mukana järjestämässä vaellustani! On upeaa kuinka lähipiirini kannustaa minua harrastuksessani.
Erämaan vaeltajatar 