Huhtikuun 5. päivä tarkoitus oli suunnata Paistunturin erämaan puolelle Kuoppilasjärvelle yhden yön retkelle, sääolosuhteiden takia päätin matkata etelämmäs Kiilopäälle saakka.
Keli ei ollut yhtään sen parempi sielläkään. Suunnitelmissani oli hiihtää suojaisalle paikalle Suomunruoktun autiotuvan pihaan. Lähtiessäni Kiilopäältä merkitty hiihtoura oli tuiskuttanut umpeen. Niilanpään päivätuvalla harkitsin lähteväni Rautulammelle lyhyemmän matkan takia, mutta ylämäessä eteneminen ei rajussa lumisateessa onnistunut. Könysin ahkioineni alas ja jatkoin matkaani kohti Suomunlatvan laavua jolta matkanteko helpottui.
Vaikka yhden yön retki lempparivaellusmaastooni olikin haikea, oli makia päästä hiihtämään haastavassa kelissä ja onnistua pääsemään kohteeseen. Teltassa viettämäni yö oli todella mukava, yöllä kelloa katsoessani olin onnellinen saadessani vielä jatkaa unia.
Toivottavasti pidätte tästä lyhyestä videosta! En kuvannut sään takia ollenkaan järjestelmäkamerallani ja videomateriaalikin jäi harmittavan vähäiseksi.
Kevät on oikukasta aikaa. Vaikka sää vaikuttaisikin leudolta ja aurinko paistaisi lämmittäen ulkoilijaa, mukaan retkelle on silti hyvä pakata lämmintä vaatetta mukaan. Jo paksummat hanskat, pipo pannan tilalle ja villapaita voivat pelastaa retken.
Ajoin moottorikelkalla ylös avotunturiin skipaten kamalan mäkemme jossa kovin hiihtomotivaatio karisee ensimetreillä pois. Monesti jätän korkeimmat maastot hiihtämättä väsyttyäni alkumatkasta, nyt oli helppoa parkkeerata kelkka rinteeseen ja lähteä seikkailemaan.
En kaivannut retkeltäni kuntoilua. Työpäivän päätteeksi kaipasin aivojen tuuletusta, hetken omaa aikaa. Aurinko paahtoi ohuen toppatakkini läpi, oli pakko jatkaa matkaa pelkkä kerraston paita päällä. Haaveilin hiihteleväni vielä tälle keväälle jonnekin pidemmälle yöretkelle upeassa auringonpaisteessa, toivottavasti tämä toive toteutuu. Mutkittelin kivikoissa ja jälleen kerran pohdin toistensa päälle pinottujen kivien kohdalla kuka tai mikä ja miksi kiviä on kasattu päällekäin pitkin erämaata. Välillä toistensa päällä kiikkuvat kivet ovat todella suuria ihmisen nostamiksi kiviksi. Osa päällekkäin kasatuista kivistä on vanhoja reittimerkkejä.
Pitkästä aikaa hiihdin liukulumikengilläni. Olen tottunut tunturisuksieni täyspitkiin nousukarvoihin ja lipsuvat pohjat ottivat hieman hermoon. Liukulumikenkäni ovat Oacin xcd:t 160 senttisinä, ihan jees kapistukset lähimaastoihin. Hiihdettyäni talven monot jalassa olen tykästynyt niiden tukevampaan menoon, ea- siteissa kengät tuntuivat lipsuvan paikoiltaan.
Alkoi olla t-paitakelit. Tuskastelin kuumuudessa ja potkiskelin raskasta märkää lunta irti suksien pohjasta. Käväisin vaaran huipulla tähystämässä Skoarrajärveä, ketään ei näkynyt lähitienoilla vaikka erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät kivet lähirinteissä saivatkin mieleni näin luulemaan. Monesti vaeltaessakin olen näkeväni liikettä rinteillä. Alitajuntainen toive nähdä muitakin nauttimassa luonnosta?
Laskeuduin hieman alemmas kiviselle pöytäryhmälle juomaan termarista teetä ja nauttimaan korvapuustin. Piti pukea takki takaisin päälle, alkoi tuulla. Ilman takkia en olisi pystynyt jäämään tauolleni ja olisin voinut paleltua pahemminkin.
Seurasin kuinka Norjan puolella sumun näköinen sakeus laskeutui rinteitä pitkin laaksoon, siitä kurua pitkin pienelle joelle aina Tenojoelle saakka. Tuli kiire, lumipyry oli tulossa vauhdilla kohti! Näky oli upea, mutten tahtonut jäädä sateen alle. Harmitti luopua auringon lämmöstä, pitkän talven jälkeen mieli ja keho janoavat aurinkoa.
Paluumatka kelkalle ei kestänyt kauaa. Palattuani sukset kyytiin alkoi sataa suuria hiutaleita. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi!
Laskeutuessani alas rinnettä kohti kotia lumisade loppui. Pilvi näytti jatkavan matkaansa kohti Vetsikkoa. Kuinka hieno kokemus! Harvemmin arjessa tulee pysähdyttyä seuraamaan yksittäisen kuuron liikehdintää. Kesäisin samaa pystyy harrastamaan tunturien laelta sadekuurojen vaeltaessa paikasta toiseen. Mitään nopeaa toimintaahan tämä ei ole.
Etenkin avotunturiin suunnatessa päiväretkellekin on otettava mukaan lämmintä vaatetta vaikka sää vaikuttaisikin seesteiseltä. Sääolosuhteet muuttuvat nopeasti, kylmettyminen keskeyttää retken ja altistaa vaaratilanteille. Kuten jo edellä mainitsin, jo paksummilla hanskoilla, pipolla ja takilla tekee paljon.
Aurinkoisia kevätretkiä teille! Seuraavaksi pyrin julkaisemaan videon Urho Kekkosen kansallispuiston yhden yön retkestäni.
Olemme asuneet nyt noin vuoden ja nelisen kuukautta nykyisessä asuinpaikassamme ja on varmasti sanomattakin selvää, että lähimaastoissa riittää vielä paljon tutkittavaa. Olen jonkin verran ehtinyt patikoimaan Vetsikon alueella ennen muuttoamme mutta vasta viime talvena sain aloittaa perusteellisemman tutkinnan lähituntureilla.
Energisen viikonlopun päätteeksi päätin lähteä uhmaamaan rinteitä, liimasin nousukarvat suksiin ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti erämaata. Kotipihastamme lähtee kelkalla poljettu ura jyrkkään mäkeen joka valitettavasti on noustava jos mielii tunturimaastoon. Nousukarvojen ansiosta suksia ei tarvinnut riisua kertaakaan rinnettä ylös noustessa.
Tasanteelle päästessäni olin aivan poikki. Hiki virtasi ja ajatus alkuperäisen suunnitelman mukaan hiihtämisestä tuntui raskaalta. Innostuin kuitenkin vastasataneesta koskemattomasta hangesta ja jaksoin lähteä hiihtelemään kohti Vetsikkoa. Näin kevätaikaan poroja aletaan keräämään eikä niiden hätyyttely ole suositeltavaa, harmikseni huomasin menosuunnassani muutamia. Ei auttanut kuin vaihtaa suuntaa kohti rinteitä.
Hangen alla piilottelevat kivet raapivat nousukarvoja hiihtäessäni tasanteen läpi. Uppohankisten rinteiden nousu oli mukavaa, leveäkärkiset sukset eivät upottaneet paljoa. Aurinko paistoi hellien, sain hiihtää takki auki.
Tunturien muodot houkuttelivat hiihtämään aivan vastakkaiseen suuntaan mitä olin suunnitellut. Mitä kauemmas kotoa pääsin, sitä pidemmälle tahdoin. Aina uusi hangenmuoto, rinne tai silmään pistänyt kuvio rinteessä kutsuivat luokseen. Pidin kuitenkin pääni ja jatkoin Vetsikkoa kohti hiihtoa.
Tiesin että edessäni aukeaisi Vetsijoen ja Tenojoen risteys, mutten osannut kuvitellakkaan kuinka komeana! Hihkuin innosta, hitsi miten kaunista. Olen kerran aikaisemmin vuosia sitten patikoinut Vetsikosta nykyiseen kotiimme mutten muistanut kuinka kauniit maisemat tunturilta Vetsikkoon avautuu. Hiihtelin lähemmäs poroaitaa nähdäkseni mahdollisimman kauas, Vetsijoen mutkat ja alhaalla ajelevat autot.
Paluumatkalla maasto muuttui kivikkoiseksi ja kumpuilevaksi. Sain hiihdellä rinnettä myöten teräskantteja hankea vasten painaen.
Kauniit maisemat saivat miettimään kuinka onnellinen sitä onkaan kun saa liikkua luonnossa ja latautua arkea varten. Luonto antaa ihmiselle paljon, ei ole montakaan asiaa mitä ihminen tekee luonnon hyväksi ilman että korvaa jotain tuhoamaansa. Toivottavasti saitte kiinni mitä tarkoitan.
Vielä pitäisi lunastaa lupaus yöpyä lasten kanssa teltassa. Pian pääsen kauan kaivatulle pidemmälle yöreissulle, siitä seuraavaksi juttua.
Vaelluspostausten kirjoitus venähti mielestäni turhankin pitkälle aikavälille syöden aikaa muilta kirjoitteluilta. Yleensä tykkään kirjoittaa postauksen viikon sisään itse retkestä, nyt pidin hieman kirjoittelulomaa ja muutamat hyvät ulkoilut jäivät dokumentoimatta. Toisaalta on ollut mukavaa vain ulkoilla ilman että raskas järkkäri kulkee mukana.
Vaellukseni jälkeen pidin työpaikallani Tutustu talvitelttailuun- pilotin, johon osallistuneet pääsivät testaamaan kanssani talvitelttailua. Yöllä pakkanen laski seitsemääntoista asteeseen ja hieman palelin makuupussini pakkasrajan armoilla, aamun kaunis auringonnousu nostatti paloa päästä parin yön telttaretkelle kylmästä yöstä riippumatta. Olin jo sopinut itselleni päivän jolloin hiihtäisin erämaan puolelle nauttimaan aurinkoisesta talvisäästä, tuli kuitenkin mieleinen työpäivä eteen enkä tahtonut ottaa riskiä väsymisestä joten siirsin yöretkeä eteenpäin.
Järjestän työpaikallani kaksi muutakin Tutustu talvitelttailuun – kurssia 8-10.4 & 23-25.4, tsekkaa 70North.fi – sivustolta! Opetan kuinka saat tehtyä talvitelttailusta mukavaa ja turvallista.
Kotipihan piilopaikka
Maaliskuussa oli pieni mutta. Meidän perheeseen, kuten moneen muuhunkin Utsjoella, iski tämä pahamaineinen kulkutauti. Me päästiin vähällä mutta nämä jälkioireet! Kaksi viikkoa taudista ja huimaus sekä väsymys palasivat. Olen jaksanut ulkoilla ja käydä töissä, iltaisin olen ollut todella väsynyt ja on täytynyt prioirisoida asioita.
On satanut vettä ja tuullut lujaa. Olen siirtänyt ja siirtänyt yöretkeä. Olen lähtenyt hiihtoretkelle mutta käynytkin vain pienen mutkan ihastelemassa lähiluontoa ja laahustanut takaisin kotiin. Kaksi edeltävää maaliskuuta olen käyttänyt talvivaelluksen valmisteluun, vaeltamiseen ja sen jälkipuintiin- oli outoa kun vaellus oli jo tehty helmikuussa ja nyt olisi ollut aikaa vain hiihdellä pitkin poikin kotimaastoja. Kieltämättä monena iltana harmittelin kun en yksinkertaisesti saanut aikaiseksi lähteä yöksi luontoon.
Pidempien retkien sijaan on ollut mahdollisuus viettää enemmän aikaa lasten kanssa, olemme pilkkineet enemmän kuin lähivuosien maaliskuissa, olen hiihdellyt koirien kanssa Tenojoella ja Vetsijoella.
Tenojoen rantoja ja Vetsijoen kelkanjälkeä pitkin hiihtely on jännittävää, jostain syystä vesistöt vetävät puoleensa. Plussakelien ja vesisateiden jälkeen en ole uskaltanut jälkimmäiselle hiihtämään. Oli tuskaa seurata kuinka lumi hupeni tuntureilta auringon lämmittäessä ja sulattaessa pälviä esiin. Onneksi tällä viikolla on taas pakastanut ja lunta satanut!
Nukuin yhden yön kotipihassa yksinäni, pienempi lapsista ilmoitti tahtovansa nukkua kanssani teltassa ja huomenna olisi tarkoitus pystyttää teltta uudelleen kotipihaan ja kokeilla malttaako kolmevuotias nukkua teltassa yön yli. Luotan siihen että lapset tarkenevat makuupusseissaan ja eristepatjoilla.
Huhtikuulta mä odotan edes yhden yön hiihtoretkeä, aurinkoisia kevätpäiviä ja retkiä lasten kanssa. Tavoitteenani on nukkua useampi yö teltassa- edes kotipihassa!
Erämaan vaeltajatar 