Aloitin vaellukseni Utsjoen Baddasta ja hiihtelin ensimmäiseksi yöksi Rohtojärvelle. Kerrankin säät tuntuivat olevan puolellani! Tuuli yltyi tasaiseen tahtiin päivien aikana hurjistuen myräkäksi kahden vuorokauden ajaksi. Toisen yön yövyin Erttetvárrin alapuolella josta hiihtelin Gáimmoaivin juurelle kolmanneksi yöksi. Vierailin Guivin huipun alapuolella, harmikseni sää oli sen verran haastava etten nähnyt eteeni mitään, osa päivän matkasta hiihdettiin pelkän gepsin avulla!
Vaellus oli sekä mukavan rento, että haastava. Sain laittaa kaikki talvivaellustaitoni koetukselle ja ilokseni sain huomata vuosien harjoittelun riittävän pidemmille ja raskaammille yksinvaelluksille lumiseen aikaan. Kohtasin matkallani erilaisia suunnistushaasteita, hiostavaa ja kylmää säätä, kovia tuulia ja varjokatoa. Sain huoltaa retkikeittimeni ja todeta viimeisenä aamuna jättäneeni yhden venttiilin löysälle josta osa bensasta oli päässyt yön hiljaisuudessa vuotamaan.
Hiihdin neljänneksi yöksi Akukammille turvaan myräkältä ja viivyin lopulta suojassa vuorokauden ennen kuin rohkenin lähtä kohtaamaan tuulen. Löysin hyvän tuulensuojaisan paikan Akujärven lähistöltä ja ihastuin maisemiin, kolmannen päivän pitkät tasaiset suomaisemat olivat alkaneet jo lähes kyllästyttää mutta mitä idemmäs erämaassa pääsin, sen komeammaksi maisemat kävivät.
Tällä kertaa päätin, etten kirjoita erillistä reissukertomusta vaelluksestani vaan annan kaiken kunnian kuvaamalleni videolle jolla vaellukset tunnelmat pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa.
Siitä tietää että reissu on ollut loistava, kun vielä kuukausi vaelluksen jälkeen haikailee takaisin.
Mikä olisikaan parempi tapa juhlia kolmekymppisiä, kymmentä asuttua vuotta Utsjoella ja viittätoista vuotta vaeltamista kuin lähteä pitkälle vaellukselle?
Kaldoaivin valitsin Haltin huiputuksen sijaan kohteeksi löytääkseni ensi syksyn asiakasvaelluksille kohteita. Järjestän toiminimelläni Northern trails ensi vuodesta lähtien opastettuja vaelluksia aktiviteettien ja talvitelttailukurssin lisäksi.
Reitti muodostui lukuisten Kaldoaivilla sijaitsevien kammien ja niiden raunioiden mukaan. Patikka.net- sivuston tupaluettelo on ollut kesän ajan yksi mielenkiintoisimmista nettisivuista mitä olen vähään aikaan lueskellut. Minua kiehtoi erityisesti kammien rakennustapa ja sijainnit.
Kuivahkon kesän päätteeksi Utsjoella on satanut rankasti ja vaellukseni alkoi hyvin kosteissa merkeissä. Aikaisemmille vaelluksilleni ei ole osunut yhtä kovia sateita kuin tälle! En edes omista kunnon kuorivaatteita vaan käytän perinteisiä sadeasuja.
Päivä 1. Vetsijoen varsi ja hylätty kammi
Veden loristessa huppua ja rinkan sadesuojusta pitkin vaelsimme Kiiskin kanssa Vetsijoen vartta pitkin. Vetsijoki on paikoittain hyvin jylhä koskineen ja sieltä löytyy jonkin verran käveltävää polkua. Valitettavan paljon sieltä löytyi myös suota ja pajukkoa jotka tekivät etenemisestä hankalaa. En ollut vaeltanut kauaakaan kun ensimmäinen kammin raunio tuli vastaan, sitä ei löydy patikka.netin tupaluettelosta. Kuinka jännää! Kammista oli enää vain turvekasaa ja tulisijan kivet jäljellä.
Sade ei itsessään haitannut, liukkaat kivet ja kalliot olivat hankala kulkea raskas rinkka selässä. Ostin isomman Ospreyn Ariel 85-rinkan 70 litraisen lisäksi mahduttaakseni kahdeksan päivän vaelluksen varusteet mukaani. Rinkka on kätevä myös lasten kanssa retkeiltäessä. Raskaan rinkan takia kulkeminen oli haparoivaa ja pienikin heilahdus liukkailla kivillä sai horjahtelemaan.
Vetsijoen varrella tuli muutamia yksityisiä mökkejä vastaan jotka täytyi kiertää. Päästessäni maastouralle päätin lakata Vetsijoella etenemisen lähestyvän suon vuoksi – litimärissä vaelluskengissä lompsuttelu riitti.
Ylämäkeen kävely ei koskaan aikaisemmin ole ollut yhtä raskasta kuin nyt! Kahdeksan päivän vaellukselle tarvitsin enemmän ruokaa mukaan ja sen huomasi.
Pajukon jälkeen oli mukava päästä tunturikoivikkoon. Sadekkin hellitti viimeisille kilometreille. Koira kulki hyvin ja fiilis oli hyvä vaikka tiedostin vaelluksen olevan pisin tähänastisista ja varmasti henkisesti rankin.
Kuljettuani metsän halki päädyin Vaisjoelle. Hetken aikaa ylityspaikkaa etsittyämme näimme leiripaikkamme joen toisella puolella, kammin ja sen pihapiirin.
Vaisjoen ylitys oli epäilyttävän hankala. Olen pitänyt itseäni rohkeana ylittäjänä, nyt en millään meinannut löytää sopivaa kohtaa. Ylitin joen ensin koiran kanssa ja yllätyin kuinka pelkäsin polviin saakka ylettyvässä vedessä. Päästäkseni takaisin rinkan luokse kävin etsimässä varastosta jotain pitkää ja onnekseni löysin haravan jota hyödynsin. Rinkan kanssa ylittäminen oli tuplasti hankalampaa kuin ilman, harmittelin kun en ollut ottanut sauvoja mukaan.
Ilta Vaisjoella vierähti kammia tutkien ja varusteita kuivaten. Pyykkinarusta tuli jo ensimmäisenä iltana yksi vaellukseni tärkeimmistä varusteista.
Vaisjoen kammi on ollut aikoinaan upea ilmestys ja Metsähallituksen huoltama. Se sijaitsee Vetsijoen ja Vaisjoen risteymäkohdassa pienen harjun suojissa. Sisällä on ollut kaksi vuodepaikkaa, pöytä ja kamiina. Harmiksemme kammia ei enää huolleta ja on entisen loistonsa menettänyt. Ovea avatessa se osuu kattoon ja sisään tulija saa niskaansa multaa. Kamiinaa ei ole ja lattia on homeessa. Pöydällä lojuu vieraskirja johon vaeltajat edelleen jättävät puumerkkinsä muistoksi unohduksiin jäävälle kammille.
Päivä 2. Ylitsepääsemätön
Ensimmäisen yön nukuin kohtalaisen hyvin. Ajatus kuudesta jäljellä olevasta yöstä söi mieltä, vaeltaminen on ihanaa mutta vie aikaa perheeltä.
Ilma oli kostean lämmin eivätkä ulkona yön yli kuivuneet vaatteeni olleet sen kuivempia kuin illallakaan. Tunnelma Vaisjoella oli mukavan rauhallinen. Yöllä mietin mitä tekisin jos karhu hiipisi rantakoivikosta, muuten olo oli rohkea. Pohdin tuoko vanheneminen mukanaan omanlaista turvallisuuden tunnetta.
Aamupalan nautin pöytäryhmän äärellä. Olin päättänyt etten pitäisi kiirettä leiripaikoilla, yötön yö oli vasta päättynyt joten pimeäkään ei yllättäisi.
Lähdin luottavaisin mielin kulkemaan Vetsijoen vartta löytääkseni ylityspaikan. Moni ylittää suoraan kammin kohdilta mutta helpompi paikka löytyy koskien yläpuolelta. Kuljin joen vartta kahden kilometrin päähän tehden useita ylitysyrityksiä. Suot ja varvikot söivät intoa jatkaa pidemmälle, kävin katsomassa kauempaa vanhempaa yksityistä kämppää jonka pihassa oli arviolta 2-3 kammin tai muun turvepohjaisen rakennuksen rauniota.
Lähdin pettyneenä ja turhautuneena takaisin kohti Vaisjokea Kiiskin alkaessa vastustella veteen tuloa. Virtaus oli kova ja paikoittain syvyys liikaa itsellenikin. Edeltävän illan Vaisjoen ylitys oli herättänyt ennenkokematonta pelkoa virtaavia vesiä kohtaan itsessänikin.
Söin ruokatermokseen tekeytymään jättämääni lounasta kammin vierellä samalla karttaa selaten. Ruoasta sain energiaa ja uudella tarmolla lähdimme vielä kerran ylittämään jokea.
Ja palasin pettyneenä takaisin kammille. Kokeilin ylittää jokea uudelleen ja uudelleen pelon vallatessa mielen virtapaikoilla. Koira ei suostunut liikahtamaan suurilta kiviltä eteenpäin, ei auttanut kuin perääntyä.
Uusi suunnitelma oli lähteä kohti Riekkojärviä missä on yksi varma ylityspaikka maastouran varrella.
Pettyneenä ja jännityksestä väsyneenä ylitimme Vaisjoen vielä kolme kertaa soita vältellen. Satoi hieman, mutta sää oli pääasiassa aurinkoinen ja lämmin. Oli mukavaa päästä pois Vetsijoen pajukosta korkeammalle helppokulkuisempaan maastoon.
Yöpaikaksi valitsin korkean kohdan Lohkkejávrin läheltä. Kaunis maisema ja lämmin sää veivät turhautuneet tunteet pois ja nautin illasta. Koira oli tyytyväinen ja vaatteet kuivuivat kevyessä tuulessa. Illemmalla kävimme ihailemassa järveä ja lähimaastoa ennen nukkumaan menoa.
Päivä 3.Takaisin suunnitelmaan ja pelkoa tunturissa
Aamulla olo oli varma – tänään pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni jatkamaan kammien perässä kulkua ja ylittäisin Vetsijoen.
Aamupuuron kanssa nautin pähkinöitä ja näkkileipää. Join kahvini rauhassa ennen leirin purkua. Vaatteetkin olivat kuivuneet yön aikana, haju oli tosin kamala.
Kuljin maastouraa pitkin kohti Riekkojärviä. Olin katsonut kartasta kohdan jossa poroaita ylittää joen, aloittaisin joen läpikäymisen sieltä. Ilokseni rantaan meni mönkijän jälki ja todennäköisesti löysin kohdan mistä ajetaan yli. Joessa oli kuin olikin kohta josta viimeinkin pääsimme yli. Olin riemuissani! Nyt pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni, olin jo missannut yhden päivän ja sen nähtävyydet.
Enää täytyisi vain noutaa rinkka. Syvimmät ja virtaisimmat kohdat menin nelivedolla veden alla olevista kivistä tukea pitäen. Hitsi kun en ottanut sauvoja mukaan! Olen aikaisemmin ajatellut niiden olevan tiellä koiran kanssa liikkuessa, rinkkaanhan ne saisi kiinni.
Alitimme yhden ylläriporoaidan matkalla kohti Háltevárseaibbušta. Maassa oli hieman ruskaa joka hohti punaisena mustikkameressä. Lounastimme harjulla, olo oli mahtava matkan viimeinkin jatkuessa suunnitelmien mukaan.
Päivän taival alkoi painaa. Kiireetön eteneminen oli tarpeeseen, koirastakin huomasi kilometrien painavan päälle. Näin ihmisiä ja teltan erään suuremman järven rannalla, olin olettanut näkeväni enemmän vaeltajia mutta saldo jäi koko vaelluksen ajalta seitsemään henkilöön.
Saavuttuamme viimein leiripaikallemme valmistin savustetusta kyttyrälohesta tehtyä kermaista pastaa. Kalasta enemmän pitävälle henkilölle ruoka olisi varmasti maistunut paremmin.
Leiripaikkani oli komean nyppylän alapuolella. Haaveilin aamulla huiputtavani sen kun tiedossa olisi lyhyempi päivä, aikaa ja jaksamista olisi rutkasti.
Lueskellessani kirjaa teltan suojissa kuulin jyrähdyksen. Epäuskoisena kömmin teltan ovelle ja kauhistuin tummien pilvien lipuessa esiin tunturien takaa. Seurasin pilvien liikkeitä pitkään ja totesin niiden lipuvan reilusti leiripaikkani ohitse, silti en kahteen tuntiin uskaltautunut uskomaan säästyväni ukonilmalta. Lähellä ruokaili suurisarvisia poroja, voi kunpa ne olisivat osanneet mennä suojiin.
Vähän väliä kävin kurkkimassa oviaukolta ukkosen etenemistä. Näin salamoiden iskevän kauempana, en ole koskaan pelännyt teltassa niin paljon kuin nyt! Minulla oli pakopaikka mielessä, mutten tiennyt olisiko minulla aikaa juosta harjujen suojiin tositilantessa.
Kun viimein ukkonen vaikutti menneen ohi kävin vielä kerran kurkistamassa jyrähdyksen jälkeen ulos – suuret mustanharmaat pilvet lipuivat hitaasti leirini ohitse. Tunnelma oli aavemainen.
Kiiski ei välittänyt jyrähdyksistä tai pelostani ollenkaan. Illan tullen puuhastelimme ulkona kaunista auringonlaskua katsellen. Ukkosen jälkeiet pilvet lipuivat leirimme ylitse, voi mikä onni meillä olikaan.
Uuden vaelluksen suunnittelu alkaa yleensä ennen kuin edeltävää on edes saanut loppuun. Mitä tahdon kokea ja nähdä? Mitä haen vaellukseltani? Mihin omat rahkeet riittävät?
Reitti alkaa muodostua. Missä lähtö ja loppu? Missä tuulensuojaa teltalle? Mistä on fiksuin hiihtää läpi. Minne jätän auton ja miten pääsen sille takaisin.
Epätoivo iskee. Reitti muuttuu, kilometrit lyhenevät. Keskustelen fiksumpien kanssa ja saan reittivinkkejä. Alkuperäiset yöpaikat tuntuvat mälsiltä, mutta on mietittävä myös jaksamista ja sään nopeasti muuttuvaa luonnetta. Helpotan kahta viimeistä päivää siirtymällä erämaasta tupien läheisyyteen. Halutessani voin vaihtaa suuntaa takaisin erämaan armoille.
Make jäähyllä.
Ompelin itselleni alkutalvesta ahkiopussin. Nyt ompelin teltallekkin omansa. Nämä helpottavat Maken pakkausta. Korjasin myös katkenneen vetonarun ja tein siitä pidemmän, aisatkin päätyivät ahkioon muutaman vuoden tauon jälkeen. Saa nähdä tulevatko kokonaisina kotiin saakka, minulla on patoumia aisoja kohtaan.
Pakkaamisen aloitus on mukavaa, jos on aikaa. Ihanteellisinta olisi pakata edeltävänä päivänä. Nyt joudun aloittaa pakkaamisen viikkoa ennen lähtöä. Olen tehnyt listan, hionut sen lähes täydelliseksi. Otan huomioon edeltävien reissujen hitit ja hudit. Pidän tärkeänä sitä etten vain mene ja palellu. Se olisi ikävää.
Stressaa mikä jää matkasta. Olenhan pakannut kaiken? Kaivelen kassit yhä uudelleen läpi varmistaakseni asian.
Talvikeittiö
Pakkaan bensakeittimen lisäksi trangian mukaan. Varakeitin pelastaa jos ykköskeittimeen tulee vikaa. Mietin ruoat mahdollisimman helppotekoisiksi ja maittaviksi. Vain yksi valmisruokapussukka lähtee mukaan, sen syön vain äärimmäisessä hätätilanteessa, Lisää vain vesi- paskapastapussit eivät sovi vatsalleni. Harmillista, jotkut maistuvat todella hyviltä.
Kaupassa hävettää ostaa suklaata, suklaapatukoita, suolapähkinöitä, keksiä, tuleville vieraille tarjottavaa ja muuta mättöä. Tietäisipä tuttu kassa paljonko talvivaeltaminen vie energiaa. Onneksi vasta ostin hedelmiä ja vihanneksia kuivattavaksi, en ole aivan rappiolla sokerin suhteen. Käyn kaupassa useamman eri kerran hamstraamassa vaellusruokia. Pitäisi myös muistaa ostaa särkylääkettä ensiapupakkaukseen.
Kevättalven riemua
Seuraan jännittyneenä säätä. Yr.no ja Windy ovat pian puhelimeni käytetyimpiä sovelluksia. En tahdo joutua tuulten armoille, tänä talvena olen nähnyt mihin Kaldoaivin erämaa pystyy.
Odotan hetkeä jolloin lähden hiihtämään kohti erämaata. Kun löydän teltalleni sopivan paikan ja kokoan sen kodikseni. Kun sulattelen lumia juotavaksi ja valmistan päivällistä absidissa. Kun suljen makuupussin vetoketjun ja kaivaudun kylmältä piiloon. Kunnes aamulla herään ja toivon yön vielä jatkuvan. Jotta voin nousta ylös teltasta kylmään pakkasaamuun toteamaan, ettei tämä nyt niin kamalaa olekkaan.
Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.
Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.
Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.
Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.
Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.
Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.
Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.
Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.
Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…
Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!
Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.
Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.
Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.
Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?
Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?
Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.
Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.
Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.
Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.
Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.
Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.
Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.
Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…
Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.
Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.
Erämaan vaeltajatar 