Tästä linkistä löydät kaikki postaukseni Paistunturin erämaan hiihtovaelluksesta
Herätessäni Guivin autiotuvalla olo oli tukkoinen ja kurkusta sai rykiä irti limaa. Kämppä oli märkä, sinne tuiskuttaneet lumet olivat sulaneet nurkista lattioille.
Aamu oli sumuinen, Guivin tupaa ympäröiviä tuntureita ei erottanut maisemasta.
Otin kompassista suunnan ja hiihdin aina kohti kauimpana näkemääni kohdetta, tikutettu reitti loppui Guiville. Kompassin ilmakupla häiritsi suunnistusta, jännitti muutenkin mennä sokkona omien suunnistustaitojen varassa.
Sumu alkoi hälvetä parin tunnin hiihtelyn jälkeen. Mielessäni pyöri monia asioita, tunsin suurta kiitollisuutta saadessani hiihtää siellä missä juuri liikuin. Päästessäni metsään riekkoja pöllähteli sieltä täältä ilmaan. Pieni jännitys valtasi mieleni, kaikki lumien alta pilkistävät kivet näyttivät ahmoilta. Kuin etiäisenä aloin kovasti jännittää ahman kohtaamista kunnes katseeni osui juuri ylittämiini jälkiin. Kämmenen kokoiseen etutassun jälkiin itseasiassa.
Hyvä etten kirkaissut säikähdyksestä, tunnistin jäljet heti ahman jäljiksi! Olin onnellinen saadessani nähdä ne. Maanantain myrskyn perusteella jäljet eivät voineet olla kuin maksimissaan parin päivän ikäiset.
Aloin hakeutua kohti itää josta hiihtäisin Madjoen tuvalle. Käytin gepsiä apunani valitsiessani reittiä. Laskeuduin joen uomaan jossa oli rutosti lunta, ahkio alkoi kaatuilla ja menetin hermoni useamman kerran.
Piti hiihtää varoen ettei ahkio hakeutuisi jälkiini ja jatkaisi kaatuilua. Koen uomilla oli paljon riekkojen ja jänisten jälkiä, tutkin kauempaa jänisten lumen alta kaivamia juuria ja löysin pesäkolonkin jonka kiersin kauempaa.
Uomasta noustessani ylös löysin uudet ahman jäljet, ihmettelin eikö ahmaa kiinnostaisi ennemmin käydä tsekkaamassa jänisten kolot kuin kulkea pitkin poikin.
Juuri ennen kuin päätin pitää lounastauon vastaan tuli edeltävän päivän hiihtäjän jäljet! Oli ilo löytää ne, joku muukin oli siis ajatellut kulkevansa samaa reittiä kuin minä. Tuli itsevarmempi olo.
Lounaaksi oli itse kuivattua sörsseliä jonka tarkempaa sisältöä en osaa sanoa. Oli yllättävän hyvää.
Aurinko paistoi eikä aamupäivän sumusta ollut tietoakaan. Vauhtini oli hidastunut huomattavasti, akillesjänteitä särki. Monot kävivät sietämättömiksi, yritin saada sukkia paremmin jotteivät ne painaisi jänteitä. Jokainen askel särki, täytyi hiihtää taivuttamasta jalkaa. Tuskailin miten pääsisin perille saakka.
Auringon laskiessa pääsin viimein korkealle kohdalle jolta näin kaukana seisovat Norjan Rastigaisat ja kauempana nököttävän autiotuvan. Harmikseni autiotupa sijaitsi suuren syvänteen toisella puolella.
Turhauduin. Arvoin hiihtäisinkö syvänteeseen vai seuraisinko jälkiä lukuisten pienten kurujen ohi tuvalle. Päädyin seuraamaan jälkiä.
Tienoo oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. Pieniä kuruja ja syvänteitä risteili eikä edellä kulkenutkaan ollut tuntunut tietävän miten päästä tuvalle. Lopulta päädyin laskemaan jälkiä pitkin syvänteeseen jossa hiihtäjä oli vetänyt jälkien perusteella kunnon lipat. Nauratti kunnes vedin itsekin lipat uppohankeen josta oli pirun hankala päästä ylös! Nakkasin sukset alas purolle ja laskin ahkion alas.
Juuri ennen tupaa edessä oli jyrkin mäki koko vaellukselta. Pääsin sen ylös nousukarvojen avulla!
Ilta tuvassa noudatti normaalia rutiiniaan. Lumien sulattelua ja ruokailua. Koti-ikävä iski ja soittelin tuvan pihalta kotia. Akillesjänteisiin sattui, kengät jalassa puuhastelu kinostaneella pihalla oli todella ikävää.
Madjoen tupa oli vaellukseni tuvista siistein, lueskelin vieraskirjaa jonka perusteella tuvalla ei ollut kovinkaan paljoa liikennettä. Tupahan ei ole kesällä vaeltajien tavoitettavissa Kevon luonnonpuiston järjestyssääntöjen takia, silti muutamia näytti eksyneen paikalle joka kesä.
Yöllä heräsin laittamaan kamiinaan tulet kylmyyden laskeuduttua. Olin laittanut nukkumaan kahdeksalta enkä saanut enää unta, valvoin kahden tunnin verran kaikenmaailman kauhujuttuja miettien. Koti-ikävä oli iskenyt kovana, kai rankat päivät saivat mielen matalaksi.
Onnekseni olin nukahtanut uudelleen, heräsin seitsemältä kellon soittoon. Huomasin venytellessäni vasemman akillesjänteen olevan ”jumissa” sen venyttely tuntui vastenmieliseltä. Nilkka sen ympäriltä oli turvoksissa ja kävellessä särki kantaluuhun.
Aamupalan ohessa tarkistelin reittiä Kuoppilasjärvelle, yön aikana kovaksi yltynyt tuuli juoksutti irtolunta ja pilvien perusteella epäilin alkavan sataa. Ulkona käydessäni huussin edusta oli tuiskuttanut umpeen, oli tuskaista liikkua pihapiirissä upottavassa hangessa kipeine jalkoineni.
Pieni epätoivo iski laitettuani monot jalkaan. En päässyt pihan lumivallia ylös kuin konttaamalla ja halkopussin haku tuvan reunustalla olevasta katoksesta teki pahaa. Tein päätöksen lyhentää reissuani hiihtämällä Kevon tutkimuslaitokselle, harmitus oli suurta ja surin reissuni lyhenemistä.
Lähtiessäni hiihtämään jalkoja ei enää särkenytkään paljoa. Keli oli huono eikä näkyvyyttä ollut paljoakaan, hiihdin gps:n ja kartan avulla. Maaston muotoja ei paljoa erottanut lähes totaalisesta whiteoutista johtuen.
Tein vaellukseni ensimmäisen virheen päättäessäni jatkaa kohti Kuoppilasjärveä. Jalkoja pakotti ja pahin kipu oli poissa – miksi en pystyisi hiihtämään avotunturissa?
Etenin todella hitaasti. Tunturien tunnistaminen lumisateessa oli hankalaa ja gepsin kartta poikkesi tarkkuudeltaan paperikarttaani. Oli helpompi lukea paperista versiota. Kompassiin en paljoa luottanut ilmakuplan takia.
Maasto oli tasaista ja helposti hiihdettävää. Suuret kivet näyttivät pyryssä petoeläimiltä ja saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Pieni epätoivo alkoi iskeä Ell Ásllat Goahtečopmalla, kantaluuta pakotti ja keli huononi entisestään. Aloin katsoa kartasta vaihtoehtoista reittiä, en pystyisi hiihtämään Erttetvárrin kautta Kuoppilasjärvelle.
Pian huomasin hiihtäneeni liikaa itään, pysähdyin syvän uoman eteen. Paikalla oli kenttää, päätin ilmoittaa kotiin ettei matka enää jatkuisi. Etenemiseni oli liian hidasta jäljellä oleviin kilometreihin nähden, myräkkä yltyi yltymistään enkä pimeässä näkisi edessä olevia kuruja.
Olin 25 kilometrin päässä Utsjoen kylästä. Puolisoni lupasi tulla hakemaan minut moottorikelkalla ystävänsä kanssa. Olin helpottunut, laskin alas uomaan turvaan mutta päätin nousta toiselle puolelle ylös – moottorikelkalla sieltä ei pääsisi ylös. Pystytin telttani juuri ennen kuin se olisi ollut minulle mahdotonta, tuuli hirmustui ja lumipyry sankkeni.
Tuulen hakkaamassa teltassa puin kuivaa ja lämpimämpää ylleni, join lämmintä vettä ja söin lounasta. Hinasin ahkion absidiin pitämään sen maassa kiinni. Kävin pari kertaa ulkona tarkistamassa teltan kunnon, pelkäsin että tuuli riuhtoisi sukset irti maasta.
Meni kolmisen tuntia kunnes minut tultiin hakemaan. Matka myräkässä teltalle ei ollut mikään helpoin eikä pimeässä nähnyt kaikkia kuruja. Ahkio ja sukset sidottiin yhden kelkan perään kiinni ja matka myräkässä kohti Utsjoen kylää alkoi.
Keli oli kamala, miesten kelkkojen jäljet olivat paikoitellen tuiskuttaneet umpeen. Pelkäsin olla kyydissä kun laskeuduimme Erttetvarrilta alas kohti Kuoppilasta, oli syvää kurua ja jyrkkää rinnettä. Kuoppilasjärvellä pidimme pienen hengähdystauon ja kirjasin vieraskirjaan päässeeni pois tunturista. Päivää edellä hiihtänyt oli yöpynyt Kuoppilaksella, pieni huoli heräsi olisiko hän päässyt myrskyn alta pois kylille.
Päätä puristi ja kymmenisen kilometriä ennen kylää iski migreeni. Sekin vielä.
Vaellukseni oli mahtava ja opettavainen. Aurinkoiset päivät auttoivat jaksamaan jalkakivut, mutta viimeiseksi jääneelle päivälle sattui liikaa vastoinkäymisiä jotta olisin pystynyt jatkamaan matkaani. Otin riskin ja lähdin erämaahan yksinäni, en kadu mutta seuraavalla kerralla tähän aikaan talvesta vaeltaessani taidan suunnata metsäisimmille maille.
Kuin ihmeen kaupalla tapasin sattuman kautta päivää edellä hiihtäneen henkilön. Oli upeaa saada keskustella hänen kanssaan vaelluksistamme! Niin samanlaiset, kuitenkin niin erilaiset.
Erämaan vaeltajatar 