Yksi asia, mitä en vaeltaessani muissa kanssaliikkujissa ymmärrä on turhien riskien ottaminen.
Turhan usein kuulee autio- ja varaustuvilla yöpyessä ettei vaeltajilla ole telttaa tai muuta varamajoitetta mukana. Autio- ja varaustuvat ovat ideana aivan mahtava juttu, tupaetikettiä noudattamalla kaikille käyttäjille riittää tilaa ja on mukavaa levätä seuraavan päivän kilometrejä varten.
Mutta kun tupaetiketti ei ole kaikille tuttu juttu eivätkä kaikki sitä noudata. Olen itse todistanut kun Rautulammella koleassa sadesäässä ylälaverilla päivän marinoitunut pariskunta ilmoitti etteivät aijo antaa tilaa tulevalle porukalle. Olin itse tullut tuvalle viimeisimpänä tuolloin 7-vuotiaan poikani kanssa ja harkitsin itse väistymistä ulos. Tupaan ei tullut muita sisälle joten vietimme yön siellä.
Olen kuullut tarinan, jossa täpötäyteen tupaan ei oltu enää päästetty porukkaa sisälle.
Ikävät kanssavaeltajat eivät ole ainoa syy kantaa varamajoitetta mukana. Tarppi, teltta tai riippumatto voi pelastaa jaksamisensa yliarvioineen vaeltajan. Vaellusta suunniteltaessa on hankala ennustaa miten kuljettu matka vaikuttaa jaksamiseen. Eikä olisi ensimmäinen kerta jos joku sairastuisi, jatkaisi vaellusta ja väsähtäisi.
Etenkin Pohjois-Lapissa nopeasti vaihtuva sää voi koitua kohtaloksi. Vaikka tupien väli olisi merkitty, kova puhuri voi nostattaa irtolumen maasta ja peittää näkyvyyden. On todella raskasta pusertaa ahkiota kovassa myräkässä, päivä voi venähtää ja pimeyden laskeutuessa voisi olla mukava siirtyä teltan suojiin.
Entäpä jos saavut syrjäiselle tuvalle jonka huoltoväli on syystä tai toisesta venähtänyt, kaasu on vähissä, puut poltettu roviona kesäyönä notskipaikalla ja huussistakin kurkkii kakkamörkö? Ainakin pääsee sisälle. Toivottavasti retkikeitin on mukana.
Pelkkä varamajoitteen mukana kantaminen ei riitä – se pitää myös osata pystyttää asiallisesti. Ei riitä, jos mukanasi on tarppi avotunturissa tai et osaa kasata telttaa hankeen tuulenkestävästi.
Miksi moinen räntti?
Käsivarren vaelluksellani vastaan tuli ihmisiä jotka luottivat autio (ei edes varaus!) tupien saatavuuteen. En tiedä lisääkö tieto tuskaa vai mitä, mutta en itse uskalla lähteä vaeltamaan ilman telttaa. Tieto siitä että mukana kulkee majoite on mukava. Voisin pystyttää majoitteeni lähes minne vain, milloin vain ja saisin itseni edes sateelta turvaan. Makuupussissa on huomattavasti mukavampi kölliä suojassa kuin kovan tuulen tai sateen armoilla.
Jos ajatus raskaan majoitteen raahaamisesta ”turhaan” rassaa, tutustu bivy-pussiin, erilaisiin tarppeihin ja muihin kevytmajoitteisiin. Talveksi lumikuopan tai kammin tekaisu kannattaa opetella. Pitää vaan olla tarpeeksi lunta.
Oletko sinä rohkea tupasurffari vai kannatko aina mukanasi telttaa?
Yö Sodankyläläisellä leirintäalueella oli ollut hirveä. Leirintäalueessa itsessään ei ollut vikaa, mutta sanotaanko näin että kyllä sen erottaa ketkä ovat tottuneita telttailuun ja ketkä eivät, tai sitten ihmisillä ei vain ole käytöstapoja yhdeltä yöllä telttapaikalla. Telttaa pystytettiin huutaen ja auton ovia paiskottiin niin että varmaan viereisissä asuntoautoissakin herättiin.
Olin jo valmiiksi kierroksilla kolmen edestä pakkailusta, työpäivästä ja ajomatkasta. Päästessämme viimein Hossan retkeilykeskukselle riisuin vessassa kylmän yön jäljiltä jalassani olleet merinopitkikset ja jätin ne sinne epähuomiossani.
Ajettuamme Huosivirran parkkipaikalle tajusin jättäneeni housut jälkeemme. Jouduimme ajamaan takaisin ja onneksi housut löytyivät roskiksen päältä nätisti viikattuina!
Pääsimme viimein matkaan. Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen lämmin. Lapset kulkivat edellä mukavaa polkua pitkin, oli ihanaa jättää normaali elämä jälleen taakseen ja keskittyä pelkästään vaeltamiseen.
Lintujen laulu oli kuin kuoroa olisi kuunnellut. Lukuisat eri lajit sirkuttivat harjuisissa metsissä, kiertelimme järvien rantoja ihaillen vanhojen kelometsien kauneutta.
Mieleeni juolahti yhtäkkiä olinko jättänyt merinohousuni autolle. Karmiva tunne hiipi selkärankaani pitkin, Sodankylässä vietetty yö oli ollut kylmä ja kylmempiä oli luvassa. Olin varustautunut mahdollisimman kevyesti jotta jaksaisin kantaa vaivatta ruoat viidelle päivälle ja tarvittaessa lasten varusteita. Jalassani oli ohuet kesähousut joiden lisäksi rinkassani oli vain sadehousut.
Poitsu kalasteli hyvän näköisillä rannoilla. Hossaan tarvitaan kalastuksenhoitomaksu ja tietyille järville lisälupa. Kala ei syönyt ollenkaan vaelluksemme aikana, mutta kalakärpänen oli puraissut lasta ja kovaa!
Saapuessamme Puukkojärvelle olo oli mukavan tuttu. Olin viisitoista vuotta aikaisemmin lokakuun ensilumilla vaeltanut ystäväni kanssa samalle paikalle ja nauttinut loppusyksyn tunnelmasta. Nyt saimme nauttia kesäkuun viimeisen viikon koleudesta satunnaisten sadekuurojen myötä.
Harmikseni totesin housujeni tosissaan jääneen autolle. Aivoni eivät kiireessä ja ylibookattuna rekisteröi kaikkea ja unohdan asioita herkästi. Että ärsytti!
Illalliseksi söimme tortilloja texmexillä. Toinen lapsista söi vain tortillaa. Käki kukkui jossain lähistöllä, sen ääni kaikui komeasti järveä myöten.
Illalla yksin ulkona kuvatessani rannasta kuului pelottavan tuttu ääni. Jämähdin paikoilleni kuuntelemaan – mikä joi rannassa? Aivan kuin koira olisi litkinyt vesikupista. Mietin hetken haenko urheana aikuisena lapset turvakseni katsomaan mikä rannassa on, toimin kuitenkin miten jokainen vastuullinen vanhempi toimisi vaaratilanteessa ja hiippailin metsään tsekkaamaan mikä rannassa joi. Hirvi, vaiko karhu? Lopulta päättelin aaltojen lyövän rantaan sen verran kovaa, että ääni kuulosti oudolta. En maininnut asiasta lapsille ennen seuraavaa päivää, toinen lapsista jo valmiiksi kuunteli metsän ääniä tarkkaan.
Viime kesän Kekkosen hyttyshelvetistä oppineina pystytimme sisäteltan suojaksi autiotuvan laverille. Saimme nukkua lämmössä keskenämme.
Päivä 2. Puukkojärvi – Julma Ölkky – Värikallio 13 km
Puukkojärven autiotupa on pieni. Tuvassa on vain kamiina, laveri ja hyllyköt.
Heräsin tyttären kanssa flunssaisina. Sodankylän kylmä yö kostautui ehtana räkiksenä.
Aamiaisina nautimme pikapuuroa voilla, sokerilla ja pähkinäsekoituksella sekä mysliä maitojauheella oli halukkaille. Näkkäri ja korput eivät paljoa painaneet rinkassa.
Matkamme jatkui sateisessa säässä kohti Laukkujärveä. Aamu oli ainoa kun hyttysistä meinasi olla haitaksi. Minulla ja poitsulla on visionin ötökkäpaidat ja käytämme maltillisesti hyttysmyrkkyä lakeissa. Tyttärelle ostin vaatteisiin laitettavaksi lapsille suunnattua hajutonta myrkkyä, näytti tepsivän. Paljon suojaamme itseämme vaatteilla, tyttärelle etsin Reiman hyttysvaatteita tuloksetta, kaikki oli loppuunmyyty.
Yhdentoista aikaan pidimme Laukkujärvellä lounastauon. Poitsu kalasteli hernekeiton keittyessä ja tytär väritteli uutta värityskirjaansa. Yllättäen ennallistettu ja hyvin keitelty hernekeitto maistui kaikille!
Matkamme jatkui kohti Lihapyörrettä. Kuljimme hiihtoreittiä pitkin saadaksemme vaihtelua reitteihin. Käytössäni oli viisitoista vuotta vanha kartta jossa reitit oli värikoodattu puissa olevien merkintöjen mukaan. Enemmän käytin kuitenkin B-barkin sovellusta suunnistamiseen.
Lihapyörteen esteettömään laavun pihapiiriin tutustuttuamme siirryimme Värikallion ympyräreitille. Väsymys alkoi kalvaa pienintä ja kävelytahti hidastui. Yhä enemmän höpöttelimme, keksimme vuorollamme tarinoita ja pelasimme arvuuttelupelejä. Poitsu kulki itsekseen edellämme.
Muutimme suunnitelmaa. Tutustuimme Julman Ölkyn kanjoniin maksullisella venekyydillä joka osottautui loistavaksi tavaksi tutustua kalliomaalauksiin, pirunkirkkoon, pieneen vesiputoukseen ja kivikarhuun. Kyydin hinta oli kohtuullinen, 16e aikuiselta ja 12e/ lapsi. Ennen venekyytiä joimme kahvit ja söimme jäätelöä ja pullaa kahvilalla.
Matkamme jatkui osittain samoja polkuja pitkin Ala-Ölkylle jossa totesimme jatkavamme matkaa vielä Värikallion tulistelupaikalle.
Tilavalla tulipaikalla lounastimme spagettikastiketta hirvenjauhelihalla. Kuivattu jauheliha ennallistui muutaman tunnin aikana hyvin tiiviissä säilytysrasiassa. Kosteat vaatteemme saimme kuivumaan nuotion äärellä taukokatoksen kaiteilla jotka toimivat levottomien lasten kiipeilypaikkoinakin oikein hyvin.
Värikallio on tulistelupaikan läheisyydessä. Sinne vievä metalliritilikkö on jännittävä aikuisellekin. Julman Ölkyn kalliomaalauksista ei ole enää paljoa jäljellä, värikalliolta pystyi havaitsemaan vielä ihmis- ja eläinkuvioita. Lapset pohtivat mitä tehtäisiin jos gps putoaisi veteen – tyttären ratkaisun mukaan minä saisin hakea sen kylmästä vedestä ilman vaatteita. Onneksi gepsin putoaminen ei ollut mahdollista, koko vehjettä ei ollut Hossan vaelluksella mukana.
Värikallion tulistelupaikalla saa leiriytyä retkeilyrakenteiden välittömään läheisyyteen. Katselin teltan mentävää aukkoa katoksessa ”sillä silmällä” tuulista, sateista ja kylmää yötä varten mutta kaivoin sisäisen eräilijäni jostain sieluni syvyyksistä esiin ja pystytin teltan sorapihalle säiden armoille.
Päivä 3. Värikallio – Laukkujärvi5 km
Selvisin kylmästä yöstä laitettuani absidin alustana toimineen solumuovipatjan roikaleen oman ilmapatjani alle. Untuvatakkini toimi hameena yön ajan, enkä herännyt kylmän ikävään hiipinään kuin muutaman kerran. Toinen lapsista paleli yön, ei ollut saanut pussiaan kiinni. Enkä ollutkaan kuin muutaman kerran illalla ennen nukkumaan menoa muistuttanut että herättää, jos ei saa pussiaan suljettua.
Sateiseen ja kylmään aamuun kömpiminen tuntui vastenmieliseltä. Telttamme ei ole kovin vedenpitävä (lue MSR Freelite 3v3 esittely täältä), mutta yllätykseksemme se kesti koko yön kestäneen sateen. Valmistin nuotion lämmössä aamupuurot ja hiljalleen aloittelimme teltan purkua.
Ennen lähtöä kävimme täyttämässä pullot Somer- nimisen järven virtaavassa kohdassa välttääksemme veteen laskeutuneen männyn siitepölyn liiallista juomista ja vierailimme vielä kerran värikalliolla.
Jatkoimme matkaamme värikallion ympyräreittiä kaakkoon kohti Lihapyörteen laavua. Reitti on mukava kävellä, alun jyrkän nousun jälkeen istahdimme hetkeksi katselemaan maisemia näköalapaikalle.
Lihapyörteellä pidimme pienen evästauon ja jatkoimme Somerjokea myöten kohti Laukkujärveä. Joki toi mieleen Urho Kekkosen kansallispuiston hiekkatörmäiset joet, maisema vaihteli sademetsämäisestä tunnelmasta erämaafiiliksiin. Lasten kävelyinto kesti hyvin vaihtelevassa maastossa, Hossassa on paljon samankaltaista erämaametsää harjuineen, mutta runsaan polkuverkoston ansiosta päivämatkoista saa vaihtelevat.
Laukkujärven tuvalla pyrimme olemaan levittelemättä tavaroitamme, mikäli paikalle saapuisi muita. Söimme jälleen hernekeittoa, herkuttelimme naposteltavilla ja kulutimme aikaa väritellen, lueskellen, pelaten ja poitsu kalasteli rannassa.
Illalla paikalle saapui meloen yksi henkilö lisää. Jutustelin aikani ulkona yöpyvän retkeilijän kanssa ja teimme hänenkin kosteille varusteille tilaa kämppään. Illalla satoi lisää vettä, vetäydyimme tuvan suojiin yöksi.
Päivä 4. Laukkujärvi – Muikkupuro5 km
Lämmitin illalla kämpän tarkoituksella saunaksi jotta saisimme märät kengät kuiviksi. Nautin lämmöstä, olin palellut tarpeeksi! Lapsilla meinasi olla turhan kuuma, yötä myöten tupa viileni mukavaksi.
Lähdimme matkaan vasta yhdentoista jälkeen syötyämme pinaattilettuja. Kaasukeittimellä lettujen paisto trangian kannella onnistuu, kun käyttää tarpeeksi voita ja lisää kerrallaan vähän taikinaa kuumalle pinnalle.
Metsähallituksen väkeä vieraili paikalla huoltamassa vessan. Päivän aikana näimme muitakin metsiksen huoltajia taukopaikoilla, Hossassa järjestettiin samana viikonloppuna Kainuu trail – juoksutapahtuma. Kaikenkaikkiaan Hossan retkeilyrakenteiden huollosta jäi hyvä kuva, joka paikassa oli siistiä ja puuta riitti.
Kuljimme Muikkupurolle Laukunharjun, Umpi-Valkeaisen ja Iso- Valkeaisen kautta. Iso-Valkeaisella oli 2024 (?) kesäkuun lopulla riehuneen myrskyn jäljiltä suuria alueita joilta lähes kaikki puut olivat kaatuneet. Meillä kaikilla oli hieman lopun väsymystä illasta ja saapuessamme tien varrelle itsekkin aloin haaveilemaan saunaan pääsystä. Kylmät vähäuniset yöt veivät vaellusintoa, olisiko luovuttamista jos nyt vain kävelisi autolle…
… Lasten pyynnöstä jatkoimme vaellustamme uimamestoille. Ja onneksi jatkoimme! Muikkupuro oli kokemisen arvoinen leiripaikka, vaikka mäkärät saapuivatkin viimeisen illan iloksi, leiripaikka oli kaunis, siisti, puro ja Keski-Valkeainen tarjosivat mukavat uintimahdollisuudet lapsille. Muikkupuro on esteetön retkeilykohde ja huussikin sopi pyörätuolia käyttäville. Moni retkeilyalue saisi ottaa mallia Hossan esteettömistä reiteistä.
Iltapalaksi valmistin lettuja, mukana ei ollut hilloa sen painon vuoksi, mutta sokeri ja vaahtokarkit kruunasivat iltapalan. Leiripaikkamme oli hieman syrjemmässä joen toisella puolella, illalla leiriin saapuneet muut retkeilijät eivät häirinneet ollenkaan. Illalla vessareissulla jäin hetkeksi katselemaan kuikkien iltauintia, odottaen niiden päästävän tutun huudahduksen ilmoille. Nämä kuikat pysyivät kuitenkin hiljaisina koko yön yli.
Päivä 5. Muikkupuro – Huosivirta5 km
Tarkoituksena oli herätä hyvissä ajoin jotta ehtisimme patikoida autolle, käydä Hossan retkeilykeskuksella hakemassa jäätelöt, käydä Taivalkoskella pizzalla ja ajella vanhempieni mökille. Olin kuitenkin unohtanut laittaa herätyksen oikeaan aikaan ja nukuin tyytyväisenä kahdeksaan.
Aamiaisen valmistin teltan vierellä. Meillä jäi hieman ylimääräistä ruokaa joten puuroni oli kahden eri pikapuuron sotku pähkinöillä, voilla ja sokerilla. Olin laskenut lasten kaakaot väärin joten he joutuivat tyytymään veteen. Mikä vääryys!
Leirin kasaaminen ja purku sujuu sukkelaan kun poitsu osaa pakata makuupussit ja kasata teltan. Minulle jää alustat ja varusteet, rinkat lapset pakkaavat itse. Tosin, saan ajoittain pakata ne uudelleen jos varusteet on pakattu miten sattuu – painopisteen on oltava oikein jotta kävely rinkka selässä on mukavaa.
Haikeina tallustelimme Muikkupurolta kohti Hakokosken laavua. Laavu on kauniilla paikalla ja uppouduin nostalgiaan miettiessäni kuinka ensimmäisellä itse suunnitellulla vaelluksella 15 vuotta sitten yövyimme ystäväni kanssa kyseisellä laavulla. Yö oli pimeä, ensilumi oli satanut maahan. Puro pulpahteli ja toi mieleen rannalla molskivan karhun. Nyt laavulla tapasimme mukavan vanhemman pariskunnan joiden kanssa lapset innostuivat juttelemaan.
Hakoharjua myöten saavuimme takaisin autolle. Ilokseni löysin merinohousuni etupenkiltä ja auton ovetkin olivat lukossa! Olin miettinyt koko vaelluksen ajan olinko sulkenut ovet ja olisiko autossa enää mitään irtoavaa jäljellä…
Loppupeleissä Hossan viileä ja kostea vaellus loppui lyhyeen, vielä olisi voinut viettää muutaman lisäpäivän kauniiden sinisten järvien rannoilla ja harjuilla kävellen. Lintujen konsertti oli ajoittain korvia huumaavaa, en muista kokeneeni vastaavanlaista harmoniaa missään muualla.
Vaellus osoitti jälleen, ettei vaeltaminen ole pelkkiä kilometrejä tai koettuja maisemia. Se on luonnosta nauttimista omin ehdoin.
Sain ilahduttavan pyynnön toimia oppaana Kevon luonnonpuistoon suuntaavalle vaellukselle. Toiveena asiakkailla oli tehdä vaellus ruskan aikaan, kolmen yön taktiikalla.
Lähdimme matkaan Kenestupien parkkipaikalta. Autojen määrä hirvitti, oli hilkulla etten joutunut viemään autoa hieman kauemmas sorakuopalle jemmaan.
Lähtöaamuna sää oli lämmin, mutta aavistuksen tuulinen. Askel kulki kevyesti juurakkoista polkua pitkin Silkeájalle ensimmäiselle lyhyelle tauolle jolla säädimme rinkat ja söimme pientä välipalaa.
Kova tuuli tuiversi Bálddotjávrien läheisyydessä ja riuhtoi rinkkoja. Pohdin tulevan yöpaikan sijaintia ja miten tuuli vaikuttaisi telttojen pystyttämiseen alueella.
Ihmisiä ei tullut ruuhkaksi asti vastaan vaan väki jakautui tasaisesti polkujen varrelle. Vaikeakulkuisen Koskikarapuron ja Beahcelavojärven välisellä alueella jouduin ohjeistamaan vastaantulleita pitämään koiransa kytkettynä – vaikka olisit 100% varma ettei koirasi aiheuta haittaa luonnolle, kunnioitetaan kuitenkin luonnonpuistoa sen verran että noudatetaan sääntöjä ja näytetään muille retkeilijöille mallia.
Lounastauko pidettiin Beahcelavojärven nuotiopaikalla. Osa asiakkaistani olivat ulkomaalaisia ja eväsleivät toimivat lounaana. Itse olin tehnyt termariin oman ateriani.
Ensimmäinen joenylitys onnistui hyvin, kuivan kesän vuoksi vedenpinta oli matala, pohjakivet olivat ikävän liukkaat levästä. Vaellussauvat olivat kätevät niin jokien ylityksissä kuin haastavimmilla kivikoilla.
Kun Kevon reitin aloittaa pohjoisesta käsin, haastavin maasto osuu ensimmäiselle päivälle ja hiljalleen maasto helpottuu. Rankan maastosta tekee korkeuserot, kivikot sekä yli 300 askelman portaikko.
Portaat noustuamme pääsimme pian ylös jokilaaksosta avotunturiin. Illan tullen saimme kulkea viimeiset kilometrit Gamajotnsuohppasajan leiripaikalle. Ruska vaikutti olevan huipussaan aikaisesta ajankohdasta huolimatta, kuljimme hiljaa upeiden värien korostuessa auringonsäteiden halkoessa maisemaa.
Leiripaikalla hämärä laski nopeasti ja telttapaikkojen löytäminen oli haastavaa. Metsähallitus on poistanut käytöstä leiripaikkoja jolloin porukkaa kertyy suosituimmille leiripaikoille enemmän. Löysimme kolot teltoille ja nukuimme yöt kivien välissä.
Aamulla matkamme jatkui kohti Fiellun putousta. Pidän Kevolla erityisesti sen avotunturialueista, mutta Roajašjärven läheinen metsä on erityisesti lähellä sydäntäni sen rauhoittavan tunnelman vuoksi. Metsästä näkee kauempana virtaavan Kamajoen ja rinteestä valuvan kiviröykkiön pienen lammen rannalla.
Sanoisinko, että Kevo täytyy nähdä kanjoniltaan. Kanjoni on komea, uskomaton luonnon muokkaama ilmestys, mutta jos Kevolle vaeltaa vain kanjonin takia, missaa monta kaunista ja ainutlaatuista kohdetta polun varrelta. Monta pientä yksityiskohtaa jotka kertovat alueen suojelun tarpeesta.
Kevossa myös kiehtoo ajatus siitä, ettei koskaan tule näkemään kesäaikaan polkua pidemmälle. Minusta se on hyvä asia, ihmisen ei tarvitse päästä joka kolkkaan. Talvella olen päässyt hiihtämään tunturialueella vapaammin ja edelleen muistelen lämmöllä uskomattomia maisemia joita vaelluksellani näin.
Roajáskáidilta maisemat avautuvat jylhinä Fiellujoen laaksoon. Katsottavaa riittää silmän kantamattomiin ja päivän kivikkojen runtelemat jalkaterät saivat lepoa pidemmältä ihailutauolta.
Fiellulta löysimme hyvin tilaa teltoille. Vietin hieman aikaa asiakkaideni kanssa ja vetäydyin välillä omiin oloihini nauttimaan vaelluspöhinästä. Laskin nopsaan Fiellulla yli 25 telttakuntaa. Saapuessamme bongasin tutun oranssin jumppapallon erään teltan viereltä ja sain vielä fanikuvan siitä putouksen juurelta!
Olin varautunut reissuun kevyin kantamuksin, mikäli joutuisin kantamaan asiakkaideni varusteita. Rinkkani kuitenkin painoi normaalia enemmän ja illalla sitä kaiveltuani löysin kahdet sadehousut, päiväannoksen koiran ruokaa ja gopron akun. Vettä vaelluksen aikana satoi Fiellulla muutaman pisaran verran, koira jäi kotiin eikä kamerakaan ollut matkassa.
Toinen aamu startattiin nousemalla jyrkät portaat. Putous näkyi kauniisti kellertävien ruskalehtien välistä, jokainen noustu metri Kevolla on vaivan arvoinen!
Koillisesta saavuttaessa kanjonille katse kiinnittyy ensin jylhiin kallioisiin reunamiin. Pysyimme polun varrella poikkeamatta reunalle syntyneille pistoille joilta uteliaimmat ovat kurkotelleet lähemmäs uskomattomia maisemia.
Itse näköalapaikalla ilahduin kun kolme nuorempaa vaeltajaa pyysi minua ottamaan heistä kaverikuvan kanjonin kanssa. Sain esimerkkikuvaksi kolme vuotta aikaisemmin otetun kuvan samalta paikalta – mieltä lämmitti kaverusten revanssireissu Kevolle.
Lounastelimme Suohppasajan kodalla ja jatkoimme matkaamme hiljalleen helpottuvaa reittiä pitkin kohti Ruktajärveä. Viimeiset kilometrit rullasimme hiekkaista polkua pitkin Kevon luonnonpuiston rajalle. Oli mukava päästä maistamaan herkullisia mustikoita ja puolukoita joita olin himoinnut koko luonnonpuistossa vietetyn ajan!
Ruktajärven autiotuvan tienoo oli hiljainen, mutta autiotupa oli tupaten täynnä ja pihalla loimusi nuotiot. Tsekkasin säätiedotteen ja huomasin metsäpalovaroituksen olevan voimassa. En ole aikaisemmin Utsjoella kokenut maastopalovaaraa näin myöhään syksyllä ja kun kävin ilmoittamassa varoituksesta tulistelijoille hekin yllättyivät.
Yö oli jäätävä! Otin kaikki keinot kehiin taretakseni, edes untuvatakki tai untuvahousut eivät estäneet paleltumasta. Harmikseni olin kotoa lähtiessä kaapannut mukaan väärän alustan, säilytän yhtä syysalustaani Haltin pussissa ja mukaani sattui juurikin toinen Haltin huonoista kesäalustoistamme. Onneksi se sentään oli se reiätön kappale!
Asiakkaani olivat ilokseni pärjänneet yön yli palelematta. Viimeiset kaksitoista kilometriä kuljimme Luomusharjuja myöten, pidimme pienen evästauon ennen harjulta pois laskeutumista.
Olen ollut siinä käsityksessä että Sulaojan ympäristöstä olisi poistettu kaikki retkeilyrakenne, iloksemme saimme vielä lopuksi lukaista infotaulut pohjoisen luonnosta.
Kiitos Kevo ja asiakkaani loistavasta vaelluksesta!
Vaellusten opastaminen on vastuun ja huvin yhdistämistä. Opas on vastuussa sekä ryhmästä, itsestään ja vastuullisen luontoelämyksen tarjoamisesta. Mitä enemmän vastuullisesti toteutettuja retkiä ja vaelluksia järjestetään, sitä enemmän meillä on vastuullisia luontoharrastajia.
Opastetuilla aktiviteeteilla ja siviiliretkillä on tärkeää että ne toteutetaan alueen sääntöjä ja jokamiehen oikeuksia noudattaen.
Sokostin vaelluksesta lähtien ollaan poitsun kanssa suunniteltu meidän vaellusta Vongoivalle. Mystinen tunturi kaukana idässä, aikuisellekin vaeltajalle vaikeasti tavoiteltavassa syrjäisessä kolkassa.
Yksi tapa päästä alueelle on ajaa Marivaaran lähtöpaikalle. Matkamme alkoi Utsjoelta aivan liian myöhään, tietyöt ja muutama välietappi hidastivat matkaamme entisestään. Nelostieltä Lokkaan käännyttyämme hiekkatietä oli lähes 80 kilometrin verran ja viimeiset viitisen kilometriä ryömitettiin autoa huonokuntoista Marivaaran tietä pitkin. Korkeammalla maavaralla selvisimme hiekkaparkkikselle keskiyön aavemmaisen 00:00 pyörähtäessä auton digikelloon.
Alkuperäinen suunnitelmamme oli vaeltaa Marivaarasta kuutisen kilometriä Irtonais-Auhdille yöksi ja jatkaa siitä seuraavana aamuna Siulanruoktun kautta Hammaskuruun. Yö levikkeellä oli jännittävä, olimme alueella jolla tehdään karhuista havaintoja ja koirani Kiiski alkoi haukahdella jossain vaiheessa yötä. Puskien kahinan perusteella leirissämme vieraili poro.
Päivä 1. Marivaara – Tahvontupa 18 km
Tarkoitus oli herätä aikaisin, tuuli tosin kääntyi ja vaikka kuinka kiilasin teltan hietikkoon kiinni absidi irtosi kuuden jälkeen maasta. Oli siis aika herätä tekemään aamiaista.
Kananmunaleipien, rinkkojen uudelleen pakkaamisen ja teltan kasaamisen jälkeen aloitimme 18 kilometrin taipaleemme. En ollut törmännyt reittikuvaukseen välille Marivaara – Tahvontupa mutta jälkikäteen kuulimme pariinkin otteeseen väliä kuvailtavan raskaaksi. Siinä ei ole suuria korkeuseroja kuin alas laskeutuessa Jaurujoelle, mutta suot, pehmeät kankaat ja juurakkoinen mönkijäura tekevät kulkemisesta paikoittain hyvinkin raskasta.
Lounastauon pidimme kuuden kilometrin päässä Irtonais-auhdilla. Taukoja pidettiin paljon ties millä kannolla ja varvikolla. Koko matkan Tahdontuvalle pystyi seurata mänkijäuraa joka helpotti hieman kulkua.
18 kilometriä on paljon, etenkin lapselle. Hän kuitenkin jaksoi hienosti, kantoi omat varusteensakin. Koiran repun otin viimeisten kilometrien aikana pois, se oli tietenkin täynnä ruokaa ja hupenisi kevyemmäksi lähipäivien aikana.
Laskeutuessamme alas Jaurujoelle hakeuduimme mönkijäuran varrella olevalle sillalle. Juomapaikkoja oli ollut huonosti joten koira säntäsi heti juomaan jyrkälle rannalle. Pian olinkin itse raskas rinkka selässäni kyykkimässä jokeen pudonnutta koiraa ylös, reidestä veti suonta tajutessani kuinka tyhmä olin kun en riisunut rinkkaani pois! Vieläkin hirvittää mitä olisi käynyt jos olisin itse pudonnut veteen pää edellä…
Koira ei ollut kovin moksiskaan uimareissusta vaikka epätoivoisesti yrittikin päästä ylös syvästä vedestä. Ehkä se oli tyytyväinen kun olo viileni.
Kansallispuistossa koiran on oltava koko ajan kytkettynä. Kiiski oli koko ajan kytkettynä, myös veteen pudotessaan.
Viimeiset pari kilometriä kävelimme metsäpaloalueen vierttä. Maaston taas rehevöityessä saavuimme Tahvontuvalle jossa ystävälliset vaeltajat neuvoivat mistä löytää telttapaikat. Ylhäältä pitkien portaiden päästä, totta kai.
Ilta kului tankatessa, jutellessa mukavia youtubesta tutun vaeltajan kanssa (etenkin poitsu tykkäs!) ja saunoessa. Saatiin kerrankin nauttia saunasta ajan kanssa, poitsu innostui uimaankin (maksoin saunamaksun jälkikäteen).
Päivä 2. Tahvontupa – Vongoiva – Vongoivan kammi 10 km
Illalla pohdimme eri vaihtoehtoja seuraavan päivän suunnitelmaksi. Minua huolestutti lapsen ja koiran jaksaminen pitkän päivän jälkeen. Vaeltajien neuvoilla suunnitelmamme oli seuraavanlainen – kävisimme rinkat selässämme kokeilemassa jaksammeko vielä Vongoivan kammille saakka, vai jätämmekö rinkat alemmas vieraillaksemme vain Vongoivan räystäällä ja palaisimme Tahvolle. Jos jaksaisimme kammille saakka, jatkaisimme matkaa suunnitelman mukaisesti Hammaskuruun tai jäisimme kammille, pyytäisin inreachilla Juhista varaamaan meille toisenkin vuorokauden.
Yöllä satoi reilummin ja onneksemme sade muuttui tihkuksi aamuun mennessä ja loppui kokonaan lähtiessämme kohti Vongoivan männiköitä.
Männiköt olivat kaunista seutua. Paksut kelopuut seisoivat rauhallisesti paikoillaan tai makasivat maata vasten myrskyjen jäljiltä. Löysimme ilmeisesti Metsähallituksen puulanssin jota tutkailimme pienen istumatauon ajan. Minusta oli mielenkiintoista tutkia eri tapoja toimittaa puut syrjäisille autiotuville, kun töissä tulee ajettua puurekiä mökeille.
Männiköt ovat karhujen läpikulkualuetta. Blogiani pidempään lukeneet tietävätkin että yksi ainoista asioista mitä pelkään vaelluksilla ovat nimenomaan karhut. Voitte kuvitella miltä tuntui löytää suuri karhun ulostetta muistuttava läjä… Poitsu ei ollut moksiskaan, mutta varmuuden vuoksi kertasin kovempaan ääneen mitä tehdä jos kohtaa karhun.
Männiköt muuttuivat tiheämmäksi tunturikoivikoksi. Hiljalleen Vongoivan räystäs alkoi tulla esiin. En ole aikoihin kokenut samanlaista innostusta kuin mitä Vongoivan näkeminen aiheutti, olimme molemmat innosta soikeina! Mitä korkeammalle pääsimme, sen upeammiksi maisemat muuttuivat. Idän tunturit seisoivat paikoillaan mystisinä, Korvatunturi erottui terävien lakiensa ansiosta. Venäjälle oli mielenkiintoista tiirailla, harrastetaankohan siellä vaeltamista yhtä antaumuksella kuin Suomen puolella?
Povivaaralle noustiin vähän turhan jyrkästä kohtaa. Hiki valui kuoritakissa joka oli jäänyt päälle aamun sateiden jälkeen. Kiipesimme ylös katajan peittämässä tunturikoivikossa mitä mielenkiintoisempia reittejä valiten.
Päästyämme räystään alle maisemat vain paranivat. Olin todella tyytyväinen että vaelsimme kohteeseen juurikin alakautta.
Pidimme lounastauon alhaalla ennen kuin lähdimme kiipeämään kivistä rinnettä ylös kohti räystään reunaa. Vedimme mutkia kunnolla suoriksi joka kostautui seuraavana päivänä rasittuneina jalkoina.
Pidimme paljon istumataukoja kivikossa. Hurja kiipeäminen oli sen verran jännittävää, että päädyin viemään rinkat etukäteen ylös poitsun ja koiran odotellessa alempana tuulen suojassa.
Räystäällä sain vierailla yksinäni. Tuulen tuivertaessa en uskaltanut itsekkään kovin lähelle reunaa. Mielummin katselin idän maisemia kuin kurkin alas vaikuttavaa rikkonaista rinnettä.
Vierailimme huippuröykkiöllä ennen paluuta rinkoille ja matkan jatkamista kammmille. Kulku puurajaa myöten lounaaseen oli mukavaa, kuuntelimme ajankuluksi musiikkia ja pidimme istuskelutaukoja. Päivä alkoi kääntyä iltaan laskeutuessamme alas koivikkoon lähestyäksemme Vongoivanjokea. Itseänikin alkoi väsymys painaa ja kiukustuin risukolle yhdellä joen haaroista, huomasi ettei muutamaan yöhön ollut tullut nukuttua. Kaunis tunturipuro sai mielen leppymään ja pidimme viimeisen pidemmän huilitauon ihaillen pientä putousta.
Lapsi jaksoi hyvin, vaikka väsymys paistoi hänenkin olemuksestaan. Päästessämme joen varteen tsemppilauseita jaettiin ahkeraan. Poitsu käveli matalalla joenpohjalla ja olin itse haistavinani savua – olisiko kammilla muitakin?
Kammin tullessa näkyviin poitsu pinkaisi innoissaan juoksuun. Raskaan päivän kunniaksi pääsimme upealla paikalla seisovalle kammille jonka tiiviit sisäseinät antaisivat suojaa verenimijöiltä (heinäkuun yö Tammakkolammen kammilla ei unohdu), patjat hellisivät selkiä ja kaasuliesi mahdollistaisi täydelliset letut!
Ensitöiksemme kävimme joella pesulla. Raikas tunturivesi varisti päivän taakan pois niskoiltamme.
Oli mahtavaa pistää pötkölleen pesun ja hikisten vaatteiden tuulettumaan laiton jäljiltä. Harmittelimme ettei meillä ollut kauaa aikaa nauttia kammista. Söimme illalliseksi maukkaat letut ja herkuttelimme karkeilla. Pelasimme erän skippoa ja ennen nukkumaan menoa kävin ulkosalla fiilistelemällä kammin lähialuetta.
Vongoiva ja sen ympäristö nousivat korkealle lempparivaelluskohteistani. Tunturit ja laajat paljakat ikäänkuin vetivät puoleensa. Alueen syrjäisyys kiehtoo, emme nähneet koko vaelluksella kuin kahdeksan ihmistä ja vain yhtenä yönä jaoimme leiripaikan muiden kanssa.
Männiköt harmaine kelopuineen, hiljalleen auringossa kimmeltävät matalat tunturipurot ja uskomattomat maisemat niin itään Korvatunturille kuin länteen Lokan tekojärvellekin tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kaipaan edelleen Vongoivalle. Joku syksy teen sinne uuden vaelluksen!
Erämaan vaeltajatar 