Tiedättekö sen tunteen, kun odotat jotain pitkään ja hartaudella malttamattomana ja hetki on yhtäkkiä ohitse?
Tapanani on vaelluksilla ”maadoittaa” itseni hetkeen. Syvennyn tilanteeseen ja keskityn elämään hetkessä, kohta olisin jälleen arjessa kiinni, kotisohvalla löhöilemässä. Odotus on pitkä ja viikko erämaassa livahtaa ohitse kuin hiekka sormien väleistä valuttamalla.
Vätsäri oli minulle uusi tuttavuus ja pääsin kärryille kartasta ja maastosta vasta toisen päivän aikana. Vätsäri täytyy tosissaan kokea, jotta osaa suunnitella täydellisen reitin sinne! On ”no go zonea” eli hyvin hankalakulkuisia alueita ja paikkoja joissa liikkuminen on rentoa ja hyvin armollista.
Vätsärin erämaa tosissaan sopii kokeneelle vaeltajalle. Aloittelevan ei kannata säikähtää, siellä pärjää hyvin kunhan malttaa pitää lyhyitä päiviä ja kohdata hankalat maastot huumorilla. Suunnistustaito on Vätsärissä välttämätön.
- päivä Näätämö – Uutuanjoki
Pitkään odottamani vaellus oli viimein alkamaisillaan. Jätin autoni Kirakkajärventien levikkeelle ja matkasin taksilla Näätämöön mönkijöuran varrelle. Jännitti millaiseksi maasto muovautuisi päivien aikana.
Helppokulkuinen maastoura kulki aluksi mäntykankaalla muuttuen soiden ja kosteikkojen ympäröiväksi hankalakulkuiseksi poluksi. Sieniä oli kaikkialla maassa mihin katseensa loi, marjoistakaan ei ollut puutetta. Syksy oli ollut kostea ja kadutti jo ensimmäisten kilometrien aikana etten ollut valinnut jalkineiksi kumisaappaita.
Seitsemän päivän vaellus kutkutteli mielessä, mahtavaa kun aikataulu oli löysä, ei ollut pakko päästä oikein mihinkään tiettyyn leiripaikkaan ja ihmettelylle oli aikaa.
Anna Greetan järvet ja Joulutunturi olivat sateisessa luonnossa jo itsessään vaikuttava näky. Kumpuileva luonto vaihtui jälleen mäntykankaaksi ja illan hämärtyessä alkoi jopa hieman jännittämään kulkea Norjan raja-aitaa myöten ja miettiä karhuja…
Uutuanjoen ranta tuli vastaan kuin yllättäen. Tunnelmallisella yöpaikalla oli mukava kuivatella koko päivän sateen armoilla olleet vaatteet.
Kylmemmän sään vuoksi otin mukaani solumuovipatjan ja se osoittautui oikein fiksuksi päätökseksi. Avatessani ilmapatjani säilytyspussin kitkerä lemu tulvahti telttaan. Avatessani patjan huomasin sen pinnalla homepölyä ja paniikissa patjaa luudulla puhdistaessani ilmeni sen olevan kauttaaltaan pinttyneessä homeessa. Minun ja pojan kesäisen pyöräretken jäljiltä patja oli unohtunut laittaa kuivumaan ja tuulettumaan.
2. päivä Routasenkuru
Yön satoi.
Olin jännittänyt etukäteen pelkäisinkö pimeää ja vaikuttaisiko se leiripaikkani valintaan. Hieman ristiriitaista tässä on se, että lukemisikseni olin raahannut mukana kaksi Tilda Laaksosen kirjoittamaa rikosaiheista kirjaa.
Aamiaiseni koostuivat vanhoista tutuista aineksista, puuroa voilla, sokerilla ja kuivatuilla karpaloilla ja aamusta riippuen joko ruisleipää tai näkkäriä porometukalla. Aamukahviksi raaskin kantaa mukanani pannujauhatusta ja pikakahvia.
Uutuanjoen ylitys oli pitkä, mutta helpohko. Juttelin hetken vastarannalle leiriytyneen vaeltajan kanssa ennen kuin jatkoin matkaani mönkijäuraa myöten.
Calazon karttaan on merkitty näköalapaikkoja ja koskia. Vaihtelin maaston mukaan kulkemaani reittiä, kävin katsomassa näköalapaikalta kurua ja suunnistin takaisin mönkijäuralle. Metsässä meni polkuja mutta paikoitellen maasto oli haastavaa nyppylöiden ja kallioiden takia eikä kaikkia korkeuderoja oltu merkitty karttaan.
Vierailin kurun pohjallakin syömässä lounasta ruokatermaristani. Parasta lyhyiden etäisyyksien päivissä oli ehdottomasti vapaus valita kohteet missä vierailla.
Kurun pohjalta täytyi päästä takaisin ylös jotta pääsisin parhaimmalle näköalapaikalle. Kiipeilin kallioiden ja kivien koloissa, laskeuduin hieman alemmas ja jälleen nousin ylös. Onneksi en ollut ottanut koiraa mukaan…
Näköalapaikalla maisemat vetivät vertoja jopa Kevon kanjonille! Miten maasto yhtäkkiä pystyi muuttumaan niin jylhäksi? Oli ollut hyvä päätös suunnistaa metsän kautta paikalle, mönkijäuran ja näköalapaikan välissä näytti olevan hyvin jyrkkä rinne. Vätsärissä tosiaan saa tihrustaa karttaa suurennuslasilla.
Olin tyytyväinen suunnistamiseeni. Ensimmäisen kerran vilkaisin gepsiä tarkistaakseni sijaintini nimettömällä järvellä. Putoukselle johti lopulta polku ja löytyipä hieman korkeammalta hyvä telttapaikkakin.
Illalla vieraillessani putouksella ihmettelin miten voi olla näin hyvä tuuri löytää niin hieno yöpaikka. Toinen vaeltaja vieraili myös putouksella ja auringon laskiessa bongasin hänen punaisen telttansa putouksen viereisen järven vastarannalta.
Koska putousta ei voinut ylittää aloin suunnittelemaan uutta reittiä kolmannelle päivälle. Karttaa avatessani huvitti kun huomasin olevani väärällä putouksella! Minun oli alunperin tarkoitus kulkea eteläisemmälle saakka. Onneksi isoa onnettomuutta ei sattunut, seuraavan päivän etappini piteni kahdella kilometrillä.
3. päivä Rajapää
Lyhyen päivän kunniaksi vietin leirissä pitkän aamun. Yöllä ei satanut mutta kosteus oli päässyt valtaamaan teltan kauttaaltaan. Hiljalleen pilvien takaa pilkistelevä aurinko auttoi kuivattamaan lähes kaiken, teltan kuivaukseen jouduin käyttämään pyyhettäni, vettä oli runsaasti ulko- ja sisäteltan välissä.
Suunnistelin takaisin mönkijäuralle ja seurailin sitä Rajapään tunturin huipulle saakka. Matkalle sattui upeita maisemia, yksi syvänne tuli täysin yllätyksenä mutta karttaa tihrustamalla sekin löytyi sieltä.
Rajapäältä näkee selkeällä säällä Venäjän Nikkelin kylän tehtaan. Jäin hetkeksi koventuvaan tuuleen fiilistelemään maisemia joita tuskin koskaan pääsisin lähemmin tutkimaan, Venäjän puolella näytti olevan komea tunturi.
Rajapään tuvalle oli yllättävän hankala löytää. Se sijaitsee poroaidalta käsin katsottuna korkeiden nyppylöiden takana, en jasanut lähteä kiipeilemään niille ennen kuin olisin varma minkä takana tupa sijaitsisi. Turha ylösalas kiipeily sai riittää.
Seuravaksi päiväksi oli luvattu jopa 26m/s puuskia. Jäin mielelläni tupaan yöksi, tuulien myötä myös sade yltyisi. Söin tuvalla päivälliseksi porkkana-linssipastaa, haahuilin lähimaastossa ihmetellen Rajapään tuvan ihmeellistä maastoa. Oli järveä, kukkulaa, ruskaa ja jopa pieni vesiputous.
Vätsärissä erämaista fiilistä pilasivat vähänväliä taivaalla suhaavat lentokoneet. Pimeän laskeuduttua seurasin lentokoneen laskeutumista Kirkkoniemen lentokenttää kohti…
Jostain syystä illalla pakkasin varusteeni rinkkaani enkä jättänyt mitään levälleen. Lueskelin murhamysteereitäni ja kuuntelin jakson podcastia ennen kuin nukahdin.
4. päivä Rajapää – nimetön järvi
Havahduin rivakkaan koputukseen. Ovella on joku! Pimeässä kompuroin pussista ovelle huudahtaen ”oottakaa hetki”.
Otsalampun valossa istui mies oven vierellä. Toinen seisoi oven edessä. Olivat vaeltaneet kaukaa yötä myöten seuraavan päivän säätä turvaan tuvalle. Kello oli 02:30 kysyessä.
Tupaan mahtui lisäkseni neljä, olisi viideskin mahtunut mutta hän halusi välttämättä nukkua ulkona. Tarjouduin pystyttämään oman telttani ulos, olin jo sen verran hereillä. Nukuimme sovussa pitkälle aamuun.
Aamulla ulkona oli täysi mayhemi päällä. Rajuilma pieksi tuvan vieressä olevan halkovajan ovea, huussissa käyminen vaati tsemppaamista eikä seuraavaan etappiin siirtyminen tullut kuuloonkaan. Aika kului vaeltajien kanssa jutellessa, oli hauskaa.
Neljän aikaan havahduin pakkaamaan varusteeni ja lähtemään uhmaamaan säätä.
Valitsin reittini hieman huonosti ja sain jälleen kiipeillä liukkailla kallioilla. Pusersin kovaa tuulta päin, se otti kiinni rinkan sadesuojuksesta ja ikäänkuin paiskoi edestakaisin. Kuljin ilman kompassia tai gpssää, maasto oli hyvin luettavissa.
Piiskaava sade alkoi väsyttää ja päätin suunnata lähimmälle järvelle. Kalattomanjärven suojaisesta rannasta ei kuitenkaan löytynyt teltalle paikkaa. Jatkoin sen rannan tutkimista aina seuraavalle nimettömälle rannalle saakka. Ilta alkoi hämärtyä eikä suojaisaa paikkaa tuntunut löytyvän, kasasin tuulessa riehaantuneen teltan ensimmäiselle tasaiselle kohdalle varmistaen sen lisäkiiloin, enkä enää poistunut teltan suojasta ennen aamua.
5. päivä Iso-Rovijärvi
Valvoin käytännössä koko yön telttaa vahtiessa. Tuuli paiskoi seiniä ja pelkäsin teltan irtoavan maasta, vaikka olin kiinnittänyt sen illalla huolella.
Huolehtimisesta huolimatta teltta pääsi irti kahdesta kohtaa ja kömmin heti herättyäni ulos sateeseen korjaamaan tilanteen.
Tunnissa varusteet ja teltta olivat kasassa. Lähdin nimettömältä järveltä etenemään kohti Hirvasselkää. Maasto oli Hirvasjärven pohjoispuolella helpompaa kuin muualla lähistöllä. Rajut puuskat meinasivat viedä mukanaan, liukkailla kivillä sai liikkua varoen. Puuton maasto oli kaunista ja mitä lähemmäs Iso-Rovijärveä pääsin, sen kauniimmaksi maisemat muuttuivat.
Ei ihmekään että vaeltajat suuntaavat Iso-Rovijärvelle. Se on nimensä mukaisesti ISO. Sen kallioinen ranta oli hankalakulkuinen, jouduin hakeutumaan alemmas tuulelta suojaan. Kuljin useamman pienen vesiputouksen ohi, kiipesin ylös rinteitä ja kivikoita. Porotokka oli piilossa tuulta yhdessä syvänteessä ja muistin rykimäajan. Vilkuilin minusta kiinnostuneita poroja laskeutuessani yhä alemmas kohti puurajaa.
Järven rannalta en heti löytänyt polkua vaan rämmin metsikössä aikani. Lopulta polun löydettyäni sain seurailla sitä aina Tuulipään koillisrinnettä vastapäiselle rannalle saakka. Hieman sain suunnistaa jottei koko järveä tarvitsisi kiertää. Kahden kilometrin ajan etsin sopivaa, tuulensuojaista leiripaikkaa. Hylkäsin muutamat nätit nuotiopaikat ennen kuin väsyin etsimiseen ja tunkaisin telttani ensimmäiselle tasaiselle kohdalle mäntymetsän suojiin.
Illalla kohtasin kuukkelin joka istahti metrin päähän kivelle. Minulla ei juuri silloin ollut antaa sille herkkuja joten loppuilta kului yksistään kirjaa lukiessa.
6. päivä Iso-Rovijärvi – Luolikkopuron kivikämppä – Vainosjärvi
Aamu järven rannalla vierähti kolmituntiseksi. Patikka Tuulijärven rantaan ei olisi hankala etappi, jos vain keskittyisi suunnistukseen. Menin fiiliksen mukaan, näin komeita vanhoja mäntyjä ja kauniita leiripaikkoja kunnes maasto alkoi epäilyttää. Kaivoin gpsn esille todetakseni olevani jälleen Iso-Rovijärvellä. Haahuiluni kostautui parin kilometrin lisäpatikkana.
Päivän matka ei olisi pitkä, joten otin lisämutkan masemien tutkimisen kannalta. Viihdyin metsissä ja soilla, jos kulkisin orjallisesti kompassisuunnalla moni asia jäisi näkemättä.
Tuulijärvellä pidin pienen suklaatauon. Hiekkarantaan lyövistä aalloista tulivat lapset mieleen. Heidän pitää joskus päästä kokemaan Vätsärin kauneus!
Vaelluksia suunnitellessani otan myös alueen historiasta selvää. Yksi mielenkiintoinen kohde Vätsärissä on Luolikkopuron kivikämppä (linkki patikka.net juttuun kämpästä). Sinne oli helppo suunnistaa Tuulijärveltä, ylittää Luolikkopuro (sen olisi päässyt kengät jalassa yli, jos olisi uskaltanut hypätä kaltevalle kivelle), ja suunnistamalla kallion selkää pitkin kivikkoiselle piilopaikalle.
Luolikkopuron kivikämpän seinät seisovat yhä paikallaan. On vaikea kuvitella miten sinne on mahtunut useampi aikoinaan majoittumaan. Harteikas mies tuskin mahtuisi edes ovesta sisään. Nurkassa nököttää edelleen tulisijan jämät.
Istuskelin kallion reunalla jalkojani heilutellen. Aurinko häikäisi silmiä, ruokatermarin lehtikaali-linssipata maistui taivaalliselta. Upea hetki historiallisella paikalla.
Seuraavaksi oli aika suunnata No go zonelle jota olin onnistunut välttelemään vaellukseni aikana. Mutkittelin kivien välissä, kuljin ylös-alas pienillä kumppareilla.
Kiersin Kalattoman järven (niitä on useampi Vätsärissä) kautta Vainosjärvelle. Valitsin yöpaikan tarkkaan, tuuli kestäisi yöhön saakka. En enää pelleile tuulten kanssa, kiinnitin teltan liepeistäkin kiinni maahan.
Nautin viimeisen illan maisemista, leirini oli Vainosjärven harjun vierellä. Aurinko laski ja tuuli tyyntyi, yöllä ei enää tuullut lähes ollenkaan.
7. päivä Vainosjärvi – Kirakkajärvi
Kotimatka. Olin valmis lähtemään kotiin haastavan seitsemän päivän vaelluksen päätteeksi, olin myös valmis jatkamaan vaellusta. Vätsäri paljastui viikon aikana yhdeksi lempikohteekseni! Sopivasti haastetta ja armollisuutta.
Rinkka oli keventynyt reippaasti viimeiselle aamulle. Ruokaa oli jäljellä yhden ylimääräisen vuorokauden verran, kuivattuja hedelmiä oli puolen pussin verran ja herkkuja kourallinen. Korjauspussi jäi koskematta ja ensiapupakkauksesta käytin vain särkylääkettä.
Vainosjärveltä pääsee Kirakkajärventielle polkua pitkin. Polku on merkitty kivikasoin, vanhoin mäntyyn tehdyin suurin viilloin ja vihreällä spraymaalilla. Reittimerkit johdattavat kulkijan kauempaa rannan mökeistä oikeaan suuntaan.
Olin tyytyväinen reittivalintaani. Kirakkajärventielle vaelluksen päättäminen antoi mahdollisuuden nähdä Vätsärin kallioisen maiseman heti alkuun, mäntymetsää siellä riittää. Jättämällä mäntymetsät loppuun energiaa riitti ylimääräiselle tutkimiselle koko vaelluksen ajaksi.
Päästessäni Kirakkajärventielle en ollut varma parkkialueen sijainnista. Minulle oltiin sanottu sen olevan tien päässä joten suuntasin sinne. Päädyin lähelle taloa jonka pihalla näin miehen. Kysyin, saisinko kulkea hänen pihatietään pitkin ja lupa herkeni. Sain kuulla parkkipaikan olevan kilometrin päässä, kiva, olin siis aluksi kulkenut oikeaan suuntaan kunnes päätin kääntyä kohti taloa.
Kirakkajärventien parkkialue on siis noin puolivälissä tietä.
Kirakkajärventie on yksityistie ja sen käyttömaksun 5e voi maksaa parkkialueen ohjetaulun ohjeiden mukaan.
Auton starttasi hyvin onnellinen, vaelluksesta nauttinut vaeltajatar. Kaipuu luontoon telttailemaan ja nauttimaan on suuri!
Erämaan vaeltajatar 