Aloitin vaellukseni Utsjoen Baddasta ja hiihtelin ensimmäiseksi yöksi Rohtojärvelle. Kerrankin säät tuntuivat olevan puolellani! Tuuli yltyi tasaiseen tahtiin päivien aikana hurjistuen myräkäksi kahden vuorokauden ajaksi. Toisen yön yövyin Erttetvárrin alapuolella josta hiihtelin Gáimmoaivin juurelle kolmanneksi yöksi. Vierailin Guivin huipun alapuolella, harmikseni sää oli sen verran haastava etten nähnyt eteeni mitään, osa päivän matkasta hiihdettiin pelkän gepsin avulla!
Vaellus oli sekä mukavan rento, että haastava. Sain laittaa kaikki talvivaellustaitoni koetukselle ja ilokseni sain huomata vuosien harjoittelun riittävän pidemmille ja raskaammille yksinvaelluksille lumiseen aikaan. Kohtasin matkallani erilaisia suunnistushaasteita, hiostavaa ja kylmää säätä, kovia tuulia ja varjokatoa. Sain huoltaa retkikeittimeni ja todeta viimeisenä aamuna jättäneeni yhden venttiilin löysälle josta osa bensasta oli päässyt yön hiljaisuudessa vuotamaan.
Hiihdin neljänneksi yöksi Akukammille turvaan myräkältä ja viivyin lopulta suojassa vuorokauden ennen kuin rohkenin lähtä kohtaamaan tuulen. Löysin hyvän tuulensuojaisan paikan Akujärven lähistöltä ja ihastuin maisemiin, kolmannen päivän pitkät tasaiset suomaisemat olivat alkaneet jo lähes kyllästyttää mutta mitä idemmäs erämaassa pääsin, sen komeammaksi maisemat kävivät.
Tällä kertaa päätin, etten kirjoita erillistä reissukertomusta vaelluksestani vaan annan kaiken kunnian kuvaamalleni videolle jolla vaellukset tunnelmat pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa.
Siitä tietää että reissu on ollut loistava, kun vielä kuukausi vaelluksen jälkeen haikailee takaisin.
Vongoivan kammi oli ihanan viileä. Menimme hyvin myöhään nukkumaan ja heräilimme yhdeksän aikaan. Jalkani olivat edeltävän päivän rinteiden noususta kipeät venyttelyistä huolimatta. Koiralla näytti olevan sama tilanne, poitsu ei ollut moksiskaan raskaaksi kääntyneestä päivästä.
Lähdimme kammilta kohti Hammaskurua vasta lähempänä kahtatoista. Sankka sumu leijaili edelleen kammia ympäröivillä tuntureilla.
Kulkua helpotti mönkijäura jota pitkin saimme kulkea aina Hammaskurulle vievälle tukkitielle saakka. Olin kartasta suunnitellut täysin erilaisen reitin kulkea, huoleni koiran ja pojan jaksamisesta hälvenivät sumun liikkeiden myötä.
Sihverinlakopää ja Siulapäät olivat näkemisen arvoiset tunturit. Pilvinen sää loi upeaa kontrastia kivisiin rinteisiin, tunturikoivikossa oli mielyttävä kävellä. Pidimme muutaman tauon ennen laskeutumista alas joen varteen vanhalle tien pätkälle.
Saimme pitää hieman meteliä koivikossa hirven tullessa vastaan. Kaunis hirvi ei ollut välittää taputteluista tai huhuiluistamme, en halunnut välikohtausta sen ja Kiiskin välille.
Ylittäessämme Hammasjoen onnistuin taittamaan nilkkani ja kastelemaan kenkäni. Kumijalkana nilkkaa onneksi vihloi vain hetken ja kenkä saisi kuivua helteessä.
Poitsun kanssa vaeltaessa parhaimpia hetkiä ovat tauot. Istuimme männyn alle syömään herkkujamme, pågenia, irtokarkkia ja suolapähkinöitä. Aurinko lämmitti eikä hyttysistä ollut vaivaa. Hetkeksi saattoi laittaa jopa silmät kiinni.
Kuljimme vanhaa tukkitien pätkää. En tarkalleen tiedä sen historiaa mutta käsittääkseni se rakennettiin jotta erämaasta saataisiin hakkuiden tukkipuut pois. (Tiesitkö että Vongoivan rinteessä on Honkatehtaanoja?) Tie on nykyään enää pelkkä mönkijäura, mutta sen reunoilta voi edelleen löytää kivistä kasatun reunan ja vanhan sillan osia.
Pidimme runsaasti taukoja helteen takia. Yhdellä joen pätkällä Kiiski pisti ensimmäistä kertaa koskaan makuulleen veteen. Riisuin itsekkin kengät ja kahlasin joessa.
Hammaskurulle päästyämme pystytimme teltan kuivumaan. Kahdeksan hengen autiotupa toimi lepopaikkanamme iltaan saakka, tummien pilvien vallatessa taivaan säntäsimme ulos purkamaan teltan. Tummien pilvien synkkyys ja oranssi hiljalleen katoava auringonvalo olivat mykistävä näky!
Kiiski pääsi sisälle ennen nukkumaan menoa, muita vaeltajia ei saapunut paikalle.
Hammaskuru – Siulanruoktu 9 km
Helle huoletti. Kiiskiltä ei irtoa pohjavilla ennen elokuuta ja vaellukselle lähtiessä olimme saaneet harjattua vasta osan selästä irti. Sillä on hormoniturkkia.
Suunnitelmana oli edetä hitaasti vesipaikkoja etsien. Vuomapään etelärinne oli vaikea, löysimme vain yhden suon pätkän josta koira pääsi juomaan. Pidimme pidemmän lounastauon varjoissa jolloim se pääsi lepäämään ja viilentymään ennen kuin pääsimme alas joen varteen.
Kuljimme kaksistaan tunturikoivikossa havaitsiessani liikettä pusikoissa. Kaksi reipasta polkujuoksijaa lähestyi ja ilokseni huomasin heidän olevan luokkakavereitani eräopaskoulusta! Olipa hauska satunnainen kohtaaminen.
Laskeutuessamme Hopiaojalle maasto kävi raskaammaksi. Joenvarsipusikko ei ole lempparimaastoani. Oli katkeraa palata takaisin mäntymetsän rajalle, vaelluksemme selvästi lähestyi loppuaan.
Kivikkoisella ja juurakkoisella polulla taiteilu palkittiin päästessämme Siulaojan tulipaikalle. Poitsu pulahti uimaan jääkylmään jokeen ja Kiiski otti pitkät päiväunet varjossa.
Ennen Siulanruoktua maasto muuttui helppokulkuiseksi mäntykankaaksi. Hopiaoja alkoi muuttua jyrkkäreunaiseksi ja ihailimme joen törmältä kuin tyhjästä ilmestynyttä putousta.
Autiotuvalle pääsy oli helpotus. Laskeuduimme huonokuntoiset portaat alas maitohorsman valtaamalle pihalle. Siulanruoktun tuvalla oli pitkä huonolla lautaovella suojattu eteinen jonka uumenista löytyi itse tupa. Keittiö oli kätevästi erikseen tuvan perällä omine pöytineen! Tupa oli hämärä, mutta näkisin itseni siellä talviaikaan pimeyttä ihmettelemässä!
Jäimme kolmistaan tuvalle ruokailun jälkeen. Laverilla oli muutama kyseenalainen patja, mukavuudenhaluisena käytin ilmapatjaani lakanana ja nukuin hyvät, mutta hiostavat yöunet.
Siulanruoktu – Marivaara 14 km
Pitkää kotimatkaa silmällä pitäen heräsimme puoli seitsemän aikaan. Hirveää! Kiiskikään ei jaksanut paljoa kommentoida lattialta kömpiessäni keittiöön vanhan kovaa meteliä pitävän kaasukeittimen luo.
Viimeiset lounaat termariin ja menoksi. Otimme suunnan poroaidalle ja harpoimme metsässä aamu-auringon alkaessa hiljalleen lämmittää. Fiilis oli hyvin haikea, Vongoivan vaellus oli tosisaan unelmien täyttymys ja upea kokemus.
Mietimme vaelluksen kohokohtia ja vierailu Vongoivan alueella nousi edelleen suosikiksi.
Poroaidalla vietetyn välipalatuokion jälkeen kuljimme samaa mönkijäreittiä pitkin Irtonais-Auhdille kuin tulopäivänäkin. Oli tuskastuttavan lämmin, Kiiski etsi kosteikkoja viilentääkseen itseään. Viimeinen lounastauko pidettiin samoilla pölkyillä kuin ensimmäinenkin, ympyrä sulkeutuu.
Olimme autolla kahden aikoihin. Kaivoin helteellä lämmenneet limut esiin juhlistaaksemme onnistunutta vaellusta.
Auton rymistellessä Marivaarantietä kohti Lokkaa fiilis oli apea. Niin hieno vaellus ja liian nopsaan ohi. Toivottavasti saan vaeltaa lasteni kanssa vielä tulevinakin vuosina, niin antoisaa puuhaa se on!
Sokostin vaelluksesta lähtien ollaan poitsun kanssa suunniteltu meidän vaellusta Vongoivalle. Mystinen tunturi kaukana idässä, aikuisellekin vaeltajalle vaikeasti tavoiteltavassa syrjäisessä kolkassa.
Yksi tapa päästä alueelle on ajaa Marivaaran lähtöpaikalle. Matkamme alkoi Utsjoelta aivan liian myöhään, tietyöt ja muutama välietappi hidastivat matkaamme entisestään. Nelostieltä Lokkaan käännyttyämme hiekkatietä oli lähes 80 kilometrin verran ja viimeiset viitisen kilometriä ryömitettiin autoa huonokuntoista Marivaaran tietä pitkin. Korkeammalla maavaralla selvisimme hiekkaparkkikselle keskiyön aavemmaisen 00:00 pyörähtäessä auton digikelloon.
Alkuperäinen suunnitelmamme oli vaeltaa Marivaarasta kuutisen kilometriä Irtonais-Auhdille yöksi ja jatkaa siitä seuraavana aamuna Siulanruoktun kautta Hammaskuruun. Yö levikkeellä oli jännittävä, olimme alueella jolla tehdään karhuista havaintoja ja koirani Kiiski alkoi haukahdella jossain vaiheessa yötä. Puskien kahinan perusteella leirissämme vieraili poro.
Päivä 1. Marivaara – Tahvontupa 18 km
Tarkoitus oli herätä aikaisin, tuuli tosin kääntyi ja vaikka kuinka kiilasin teltan hietikkoon kiinni absidi irtosi kuuden jälkeen maasta. Oli siis aika herätä tekemään aamiaista.
Kananmunaleipien, rinkkojen uudelleen pakkaamisen ja teltan kasaamisen jälkeen aloitimme 18 kilometrin taipaleemme. En ollut törmännyt reittikuvaukseen välille Marivaara – Tahvontupa mutta jälkikäteen kuulimme pariinkin otteeseen väliä kuvailtavan raskaaksi. Siinä ei ole suuria korkeuseroja kuin alas laskeutuessa Jaurujoelle, mutta suot, pehmeät kankaat ja juurakkoinen mönkijäura tekevät kulkemisesta paikoittain hyvinkin raskasta.
Lounastauon pidimme kuuden kilometrin päässä Irtonais-auhdilla. Taukoja pidettiin paljon ties millä kannolla ja varvikolla. Koko matkan Tahdontuvalle pystyi seurata mänkijäuraa joka helpotti hieman kulkua.
18 kilometriä on paljon, etenkin lapselle. Hän kuitenkin jaksoi hienosti, kantoi omat varusteensakin. Koiran repun otin viimeisten kilometrien aikana pois, se oli tietenkin täynnä ruokaa ja hupenisi kevyemmäksi lähipäivien aikana.
Laskeutuessamme alas Jaurujoelle hakeuduimme mönkijäuran varrella olevalle sillalle. Juomapaikkoja oli ollut huonosti joten koira säntäsi heti juomaan jyrkälle rannalle. Pian olinkin itse raskas rinkka selässäni kyykkimässä jokeen pudonnutta koiraa ylös, reidestä veti suonta tajutessani kuinka tyhmä olin kun en riisunut rinkkaani pois! Vieläkin hirvittää mitä olisi käynyt jos olisin itse pudonnut veteen pää edellä…
Koira ei ollut kovin moksiskaan uimareissusta vaikka epätoivoisesti yrittikin päästä ylös syvästä vedestä. Ehkä se oli tyytyväinen kun olo viileni.
Kansallispuistossa koiran on oltava koko ajan kytkettynä. Kiiski oli koko ajan kytkettynä, myös veteen pudotessaan.
Viimeiset pari kilometriä kävelimme metsäpaloalueen vierttä. Maaston taas rehevöityessä saavuimme Tahvontuvalle jossa ystävälliset vaeltajat neuvoivat mistä löytää telttapaikat. Ylhäältä pitkien portaiden päästä, totta kai.
Ilta kului tankatessa, jutellessa mukavia youtubesta tutun vaeltajan kanssa (etenkin poitsu tykkäs!) ja saunoessa. Saatiin kerrankin nauttia saunasta ajan kanssa, poitsu innostui uimaankin (maksoin saunamaksun jälkikäteen).
Päivä 2. Tahvontupa – Vongoiva – Vongoivan kammi 10 km
Illalla pohdimme eri vaihtoehtoja seuraavan päivän suunnitelmaksi. Minua huolestutti lapsen ja koiran jaksaminen pitkän päivän jälkeen. Vaeltajien neuvoilla suunnitelmamme oli seuraavanlainen – kävisimme rinkat selässämme kokeilemassa jaksammeko vielä Vongoivan kammille saakka, vai jätämmekö rinkat alemmas vieraillaksemme vain Vongoivan räystäällä ja palaisimme Tahvolle. Jos jaksaisimme kammille saakka, jatkaisimme matkaa suunnitelman mukaisesti Hammaskuruun tai jäisimme kammille, pyytäisin inreachilla Juhista varaamaan meille toisenkin vuorokauden.
Yöllä satoi reilummin ja onneksemme sade muuttui tihkuksi aamuun mennessä ja loppui kokonaan lähtiessämme kohti Vongoivan männiköitä.
Männiköt olivat kaunista seutua. Paksut kelopuut seisoivat rauhallisesti paikoillaan tai makasivat maata vasten myrskyjen jäljiltä. Löysimme ilmeisesti Metsähallituksen puulanssin jota tutkailimme pienen istumatauon ajan. Minusta oli mielenkiintoista tutkia eri tapoja toimittaa puut syrjäisille autiotuville, kun töissä tulee ajettua puurekiä mökeille.
Männiköt ovat karhujen läpikulkualuetta. Blogiani pidempään lukeneet tietävätkin että yksi ainoista asioista mitä pelkään vaelluksilla ovat nimenomaan karhut. Voitte kuvitella miltä tuntui löytää suuri karhun ulostetta muistuttava läjä… Poitsu ei ollut moksiskaan, mutta varmuuden vuoksi kertasin kovempaan ääneen mitä tehdä jos kohtaa karhun.
Männiköt muuttuivat tiheämmäksi tunturikoivikoksi. Hiljalleen Vongoivan räystäs alkoi tulla esiin. En ole aikoihin kokenut samanlaista innostusta kuin mitä Vongoivan näkeminen aiheutti, olimme molemmat innosta soikeina! Mitä korkeammalle pääsimme, sen upeammiksi maisemat muuttuivat. Idän tunturit seisoivat paikoillaan mystisinä, Korvatunturi erottui terävien lakiensa ansiosta. Venäjälle oli mielenkiintoista tiirailla, harrastetaankohan siellä vaeltamista yhtä antaumuksella kuin Suomen puolella?
Povivaaralle noustiin vähän turhan jyrkästä kohtaa. Hiki valui kuoritakissa joka oli jäänyt päälle aamun sateiden jälkeen. Kiipesimme ylös katajan peittämässä tunturikoivikossa mitä mielenkiintoisempia reittejä valiten.
Päästyämme räystään alle maisemat vain paranivat. Olin todella tyytyväinen että vaelsimme kohteeseen juurikin alakautta.
Pidimme lounastauon alhaalla ennen kuin lähdimme kiipeämään kivistä rinnettä ylös kohti räystään reunaa. Vedimme mutkia kunnolla suoriksi joka kostautui seuraavana päivänä rasittuneina jalkoina.
Pidimme paljon istumataukoja kivikossa. Hurja kiipeäminen oli sen verran jännittävää, että päädyin viemään rinkat etukäteen ylös poitsun ja koiran odotellessa alempana tuulen suojassa.
Räystäällä sain vierailla yksinäni. Tuulen tuivertaessa en uskaltanut itsekkään kovin lähelle reunaa. Mielummin katselin idän maisemia kuin kurkin alas vaikuttavaa rikkonaista rinnettä.
Vierailimme huippuröykkiöllä ennen paluuta rinkoille ja matkan jatkamista kammmille. Kulku puurajaa myöten lounaaseen oli mukavaa, kuuntelimme ajankuluksi musiikkia ja pidimme istuskelutaukoja. Päivä alkoi kääntyä iltaan laskeutuessamme alas koivikkoon lähestyäksemme Vongoivanjokea. Itseänikin alkoi väsymys painaa ja kiukustuin risukolle yhdellä joen haaroista, huomasi ettei muutamaan yöhön ollut tullut nukuttua. Kaunis tunturipuro sai mielen leppymään ja pidimme viimeisen pidemmän huilitauon ihaillen pientä putousta.
Lapsi jaksoi hyvin, vaikka väsymys paistoi hänenkin olemuksestaan. Päästessämme joen varteen tsemppilauseita jaettiin ahkeraan. Poitsu käveli matalalla joenpohjalla ja olin itse haistavinani savua – olisiko kammilla muitakin?
Kammin tullessa näkyviin poitsu pinkaisi innoissaan juoksuun. Raskaan päivän kunniaksi pääsimme upealla paikalla seisovalle kammille jonka tiiviit sisäseinät antaisivat suojaa verenimijöiltä (heinäkuun yö Tammakkolammen kammilla ei unohdu), patjat hellisivät selkiä ja kaasuliesi mahdollistaisi täydelliset letut!
Ensitöiksemme kävimme joella pesulla. Raikas tunturivesi varisti päivän taakan pois niskoiltamme.
Oli mahtavaa pistää pötkölleen pesun ja hikisten vaatteiden tuulettumaan laiton jäljiltä. Harmittelimme ettei meillä ollut kauaa aikaa nauttia kammista. Söimme illalliseksi maukkaat letut ja herkuttelimme karkeilla. Pelasimme erän skippoa ja ennen nukkumaan menoa kävin ulkosalla fiilistelemällä kammin lähialuetta.
Vongoiva ja sen ympäristö nousivat korkealle lempparivaelluskohteistani. Tunturit ja laajat paljakat ikäänkuin vetivät puoleensa. Alueen syrjäisyys kiehtoo, emme nähneet koko vaelluksella kuin kahdeksan ihmistä ja vain yhtenä yönä jaoimme leiripaikan muiden kanssa.
Männiköt harmaine kelopuineen, hiljalleen auringossa kimmeltävät matalat tunturipurot ja uskomattomat maisemat niin itään Korvatunturille kuin länteen Lokan tekojärvellekin tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kaipaan edelleen Vongoivalle. Joku syksy teen sinne uuden vaelluksen!
Tänä kesänä kohteeksi valikoitui Kekkosen kansallispuisto sen monipuolisuuden, lapselle sopivien välimatkojen ja omanlaisensa helppouden ansiosta. Olosuhteidensa puolesta puistossa liikkuminen vaatii erätaitojen osaamisen, puhelinkenttiä ei löydy joka paikasta, vaikka olisi varannut yösijat varaustuvista tai vuokrakammeista voi olla ettei yöpaikalle syystä tai toisesta pääse. Jokien ylitykset ja kivikkoiset rinteet altistavat onnettomuuksille ja kerrottinpa kansallispuiston facebookissa jonkun retkeilijän kohdanneen kyyn polulla.
Helpoksi vaelluksen tekee loistavat huolletut tuvat ja nuotiopaikat. Vaikka Metsähallitus huolehtiikin edellä mainituista, vaeltajan on muistettava oma vastuu puitteiden ylläpidossa. Omat roskat on kuljetettava mukana, luontoa tulee kohdella kunnioittaen ja mitä tärkeintä – tutustu vaelluskohteesi järjestyssääntöihin. Pyrin itse jättämään jälkeeni vain kenkien painaumat polulle ja käyttämään polttopuuta maltillisesti muiden edellämainittujen seikkojen lisäksi.
Itse vaellus – lähtöpäiväAittajärvi-Maantiekuru14 km
Meillä oli pientä haastetta matkan alussa kun poitsulla ei ollut vaellukselle soveltuvia kenkiä. Netistä tilatut eivät koskaan saapuneet perille eikä Ivalon kaupoista löytynyt tarpeeksi pieniä. Lopulta marssittiin ulos Saariselän Partioaitasta Alfan vaelluskengät jalassa. Kallis investointi, mutta vaelluksella hyväksi todettu!
Aloitimme vaelluksemme Aittajärven parkkipaikalta jonne ajetaan 35 kilometriä pitkää Kuutuantietä pitkin. Kuutuantie ei ole talvihuollettu ja keväisin tiellä voi olla suuriakin routavaurioita. Metsähallituksen opastuskeskus Kiehiseltä voinee tiedustella tien kuntoa.
Aittajärven ylitys on merkitty oranssein laatoin, joita seuraamalla löytää helpoimmat kohdat ylittää virtaava vesi. Lapsen kanssa käyn ylityspaikan läpi ensin itse, joko pelkästään oman rinkkani tai molempien kantamusten kanssa. Lapsen ylikantaminen on riskialtista, joten päädyin tähän ratkaisuun vain Aittajärvellä.
Vaellus alkoi hyvillä fiiliksillä. Oli ihanaa palata Kekkospuiston kelometsiin havuneulasten peittämille poluille. Olin asennoitunut moniin taukoihin lyhyidenkin välimatkojen väleille, mutta hyvässä seurassa kaatuneilla keloilla istuskelu ja eväiden syöminen oli oikein tervetullutta puuhaa. Mukavaa, kun ei ollut kiire mihinkään.
Suunnitelmanamme oli kävellä Maantiekurunojan polkua pitkin vähintään Sarviojalle kääntyvään risteykseen saakka. Olimme käyneet reitin läpi kotona useampaan otteeseen ja sopineet miten välimatkojen kanssa toimitaan. Ensimmäisen päivän vaelluspätkästä tulisi mahdollisesti reissun pisin, joten muutama lisäkilometri tuskin haittaisi.
Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen päädyin ottamaan osan pojan kantamuksista omaan rinkkaani. Kulkeminen helpottui ja matka jatkui kevemmällä askeleella.
En ollut ennen käynyt Maantiekurunojan polun eteläpäässä, 2020 käännyimme Kiiskin kanssa Sarviojalle risteyksestä. Polun maisemat muuttuivat kallioisiksi ja maasto hiekkaisemmaksi mitä lähemmäs Pälkkimäojaa ja Pikkuluirojärveä pääsimme.
Leiripaikaksi valikoitui ensimmäinen teltan mentävä aukko pusikossa pienen lammen rannalla. Paikka oli huono, mutta väsyneille vaeltajille juuri sopiva. Söimme ja teimme nopsaan iltatoimet vetäytyäksemme unille. Lukiessani kirjaa säikähdin outoa kahinaa joka äänistä päätellen osottautui muiksi vaeltajiksi. Oli huvittavaa kuulla kuiskauksia ”kato teltta!”, oli kuitenkin kiva kuinka mahdolliset nukkujat huomioitiin hiljentymällä.
Yöllä heräsimme kylmään. Annoin poitsulle kevytuntuvatakkini makuupussinsa lisäksi ja puin paksummat kerrastot päälleni. Teltan jalkopää oli jääkylmä kosteudesta, ulkona taisi olla sumua. Pohdin, voiko hypotermia yllättää kesällä ja toivoin lapsen tarkenevan yön yli. Pohdin jo kokeilevani yhdistää makuupussini, mutta koska vieressä nukuttiin jo, päätin keskittyä omaan lämmittelyyn. Hytisin aamuun saakka -4 asteen makuupussissani kunnes aurinko jaksoi jälleen lämmittää ja nukahdin hetkeksi.
Yleensä teltta-aamut ovat reippaita, nyt hyvin huonojen yöunien jälkeen oli tukalaa alkaa valmistaa aamiaista. Pieni lampeen laskeva puro kimmelsi lohdullisesti auringossa, hyttyset lipuivat hiljalleen paikalle ahdistelemaan viileän aamun lämmetessä.
Maantiekurun lammelta Luirolle 9km
Poitsu söi aamiaisensa teltan suojissa vahtiessani itse jäähtyvää bensakeitintä rutikuivan maan ympäröimänä. Muurahaiset kiipeilivät joka paikkaan ja suuret peukalonpään kokoiset hämähäkit vipelsivät heinikossa. Pitkän talven jälkeen on mielenkiintoista seurata luonnon pienimpien asukkaiden puuhia.
Matka Luirojärvelle oli kovin odotettu, poitsu puhui alle kymmenen kilometrin päivämatkasta vapaapäivänä. Leirissä olisi rutkasti aikaa levätä, saunoa ja tutkiskella paikkoja.
Pälkkimäojan laavulle saavuttuamme jutustelimme paikalla yöpyneiden kanssa. Vastuullinen retkeily puhututti, emme itse kohdanneet retkietiketin tai kansallispuiston järjestyssääntöjen rikkomista (itse en tosin katsonut Paratiisikurussa kivien heittelyä lampeen kohdetta arvostavaksi teoksi…) mutta kuulimme muilta huolestuttavia tarinoita vaeltajien huonosta käyttäytymisestä.
Nautimme lounaaksi nuudelit ja ylitimme laavun läheisen joen. Mielenkiintoa vaeltamiseen toi tieto läheisestä poronhoitajien mökkikeskittymästä jonka läpi vaeltaisimme ennen Luirolle saapumista.
Olimme hieman ihmeissämme yli 40 vaeltajan ohittaessa meidät viiden kilometrin pätkällä. Suurin osa heistä oli lapsia, pienin taisi olla meidän nelivuotiaan ikäinen. Oli ihanaa nähdä lapsia vaeltamassa ja pysähdyinkin monen aikuisen kanssa juttelemaan aiheesta. Osa ryhmästä oli huiputtanut Sokostinkin.
Rinkkani painoi epämukavan paljon. Ostin Ospreyn Ariel plussan pari vuotta sitten ikääntyneen Deuterin tilalle, mutta muiden varusteideni ollessa isokokoisia 70 litrainen rinkka ei meinaa riittää kun kannan osan lapsen varusteista. Lyhyestä päivästä huolimatta olin täysin valmis leiriytymään.
Varasin meille Kuuselan vuokratuvan jo hyvissä ajoin ennen vaellusta ja voi kuinka tyytyväisiä olimmekaan omasta rauhasta valvotun yön jälkeen! Luirolla oli paljon porukkaa mutta suurin osa viihtyi teltoissa.
Aloitimme heti saunan lämmittämisen jottemme joutuisi illan ruuhkaan. Kävin juttelemassa muiden vaeltajien kanssa ja kysymässä sopiiko heille jos poikani saunoo kanssani naisten vuorolla. Aikaiseen vuoroon ei ollut kovaa tunkua, joten saimme saunoa rauhassa keskenämme. Sauna muuten täytyy maksaa, maksun voi suorittaa ennen tai jälkeen saunomisien Metsähallitukselle.
Saunan jälkeen poitsu innostui vielä uimaan Luirojärvessä. Paikasta tuli ehdottomasti hänen lemppari leirikohde!
Päivälliseksi söimme hernekeittoa, viime kesänä kuivattu versio ei maistunut joten raahasin mukanani yli 400g painaneen tölkin. Iltapalaksi paistoimme lettuja, ne menevät ehdottomasti jatkoon!
Ilta Luirojärvellä oli rentouttava. Kävimme kävelemässä autio- ja varaustuvan pihapiirissä, ihmettelimme erilaisia telttoja ja suuria muurahaispesiä joita oli useampi Kuuselan kämpän vierustalla.
Odotimme molemmat nukkumaan pääsemistä, eikä mennyt kauaakaan kun nukahdimme iltatoimien jälkeen.
Erämaan vaeltajatar 