urho kekkosen kansallispuisto talvella '

Luiron kierros on monelle vaeltajalle tuttu. Mutta millaista on vaeltaa talvella lumoavien tunturien, vanhojen mäntymetsien ja kiemurtelevien jokien varrella?

Luiro on itselleni tuttu kolmen vaelluksen ajalta, mutten koskaan ole kulkenut Palovangan kautta Lankojärvelle. Haaveenani talven yksinvaellukselle oli rentoutua, viettää stressitöntä vapaa-aikaa luonnon keskellä ja kokea tämä mystinen pätkä.

Päivä 1 – Kiilopäältä Suomunruoktulle n. 13 km

Neljän yön vaelluksen ajattelin ottaa mahdollisimman rennosti. Edeltävät yksinvaellukseni ovat olleet raskaita erämaavaelluksia, pitkän talven päätteeksi kaipasin jotain iisimpää. Valmiilla urilla hiihtäminen metsissä kovilta tuulilta suojassa oli houkutteleva vaihtoehto. Myös ajatus muiden vaeltajien tapaamisesta ilahdutti, nyt ei ollut fiilistä hiihtää päivätolkulla ilman muita ihmiskontakteja.

Kiilopäällä sää oli mälsän pilvinen ja mitä korkeammalle avotunturiin Niilanpäällä pääsin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Käväisin Niilanpään päivätuvalla juomassa ja lämmittelemässä ennen kuin jatkoin matkaani Suomunlatvan laavulle.

Niilanpäälle saakka reitti on viitoitettu, sen jälkeen vaeltaja on kartan ja kompassin armoilla. Puhelin lakkaa toimimasta jo Terävänkivenpään itäpuolella. Jokilaaksossa on vain harva paikka jossa puhelin toimii.

Näin kevättalvella kansallispuistossa liikkuu suurempia vaellusryhmiä ja yksittäisiä vaeltajia. Tupia huolletaan ahkerammin kuin keskitalvella ja hyvällä säällä hiihtäjä pääsee tuvalta toiselle kelkanjälkeä pitkin. Suomunlatvan laavulle päästessäni näin jo kaukaa hyvän ahkionjäljen jatkavan matkaa kohti Suomunruoktun autio- ja varaustupaa.

Laavulla pidin pienen evästauon. Lounasta en ollut varannut ensimmäiselle päivälle, valmiit eväsleivät ja mustaherukkamehu termarista riittivät.

Kekkosen kansallispuistossa on maaliskuun alussa riehunut vatsatautiepidemia, josta varoittavat infolappuset roikkuivat laavun seinältä. Teltassa oksennustaudin kokeneena olin varautunut omin astioin, käsidesillä ja tupien käyttöä vältellen. Muutenkin suosittelen käyttämään omia vesiastioita tuvissa, ikinä ei voi tietää mihin astioita on käytetty tai mitä niissä on lillunut.

Myöskään valmiisiin uriin ei tule luottaa – vaikka edelläni oli hiihtänyt isompi vaellusryhmä, oli tuuli ehtinyt peittää osan urasta lumella. Talvella Suomunruoktulle hiihdetään Suomujoen itäpuolta.

Oli ihanaa päästä metsään hiihtämään! Ja täysin yksin. Ihastelin keloutuvia mäntypuita ja kuuntelin harjuilla humisevaa tuulta. Matkan varrelle sattui yksi ulkomaalainen telttaporukka, muuten sain hiihdellä päivän yksin.

Suomunruoktulle saapuessani päivän 13 kilometriä tuntui jaloissa. Autio- ja varaustupa oli täynnä porukkaa ja pihalla oli useampi teltta.

Laitoin telttani vaellusryhmän jatkeeksi. Ilokseni bongasin kaksi somesta tuttua opasta, oli mielenkiintoista seurata heidän rauhallista menoaan.

Kun on telttaillut viime aikoina lähinnä avotunturien puolella, tuli lumen määrä yllätyksenä. Pystytin telttani valmiiksi tampatulle alueelle jonka ympärillä lunta oli yli polven. Hangessa kahlatessani mietin näyttäväni varmasti todella pätevältä.

Hieman epäilytti hakea vettä joesta avoimelta vedenhakupaikalta, josta muutkin vetensä hakivat. Sormet ristissä toivoin oksennustautia aiheuttaneen viruksen poistuvan maasto-olosuhteista herkemmin.

Illalla ulkona puuhastellessani satuin nostamaan katseeni hangesta sopivalla hetkellä – kettu ruokaili noin kahdenkymmenen metrin päässä! Komea repolainen kaiveli tyhjää telttapaikkaa selvästi löytäen jotain syötävää sieltä.

Päivä 2. Suomunruoktu – Tuiskukuru – Luirojärvi n. 20 km

Illalla omnifuelini ei yllättäen taaskaan pelittänyt. Sillä on ärsyttävä tapa sylkeä bensaa liekin sekaan jolloin esilämmitys ei toimi ja parhaimmillaan keitin sammuu. Olen ostanut näitä tilanteita varten pienemmän omnilite ti:n, jolla kokkailin loppureissun ruuat.

Aamiaiseksi keittelin kunnon purukahvit ja puuron. Vesiä en paljoa keitellyt, vaeltamisen aikana juon mielummin kylmää mehua kuin kuumaa teetä.

Kahdeksalta pihasta lähti kovaääninen ryhmä liikkeelle. Onneksi olin jo hereillä! Tuli hyvin selväksi minne porukka seuraavaksi jatkaa matkaansa. Viereinen ryhmä oli todella hiljainen.

Olin viimeinen joka lähti liikenteeseen. En voi tarpeeksi painottaa sitä, kuinka ihanaa oli vaeltaa! Männyt, kivien päälle kertynyt hanki ja maaston muodot hivelivät mieltä, suksi luisti hyvin eikä ahkiokaan kaatuillut.

Aitaojalla pidin ensimmäisen tauon, vasta kaksi kilometriä hiihdettyäni. Olin tehnyt pussillisen ruisleipää valmiiksi, ei tarvinnut kuin napata leipä pussista ja nauttia.

Vintilätunturin rinne on tunnetusti jopa ehkä pelkoa herättävä, ainakin alamäkeen. Rinteessä voi joutua riisumaan sukset, jos ei pito riitä. Yllätyin suuresti kun pääsin koko rinteen ylös sukset jalassa, kiitos nousukarvojen!

Vintilätunturilta avautuvat kauniit maisemat Nattasten ja viereisten Pikkutunturien rinteeseen. Hiihtelin yhden lounastamassa olleen vaellusryhmän ohitse ja laskeuduin Solustamaselän suoalueelle juomatauolle. Energiaa riitti, piti malttaa tauottaa.

Suon jälkeen on vielä yksi matala nousu ennen jyrkkää laskua Tuiskukuruun. Mäessä kohtasin vaeltajan jolla oli vastikään katkennut sauva. On hauskaa, miten sitä normaalista poiketen pysähtyy noin vain juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vaeltajat ovat yhtä isoa porukkaa.

Päätimme ratkoa sauvaongelman tuvalla ja lähdin laskemaan rinnettä alas. Rinteessä sai jarrutella, en suosittele laskemaan ahkion kanssa jos olet ensimmäisiä kertoja liikkeellä.

Tuiskukurussa annoin vaeltajalle telttakiilana käyttämäni auraustikun pätkän, jos hän olisi sillä saanut korjattua sauvansa. Söin lounasta termarista ja päätin jatkaa matkaa vielä Luirojärvelle saakka.

Tuiskukurusta on vain kahdeksan kilometriä matkaa Luirojärvelle. Moottorikelkkaura kulkee kesäreittiä myötäillen ja kiertää Luusuanvaaran sen eteläpuolelta. Laskeva aurinko loi säteitään metsään hiihtäessäni hiljakseen kohti toista yöpaikkaani. Kantapäätä alkoi särkeä ja päivän kilometrit painaa.

Luirojärvelle hiihtäessäni osuin paikalle juuri oikeaan aikaan – Lupukkapäät ja Sokosti loistivat valkoisina järven rannoilla.

Etsin hetken aikaa sopivaa telttapaikkaa autiotuvan läheltä mutta lopulta soluttauduin telttailijoiden läheisyyteen Kuuselan kämpän naapuriin. Illan aikana selvisi telttakunnan olevan Eräkarkun eräopasopiskelijoita. Tuli tervetullut olo kun sain heti kutsun saunomaan ja opiskelijoita tuli juttelemaan.

Upottava hanki tuli hieman yllätyksenä telttaa pystytyäessäni. Ei avotunturissa ole tarvinnut miettiä upottavaa hankea! Ihan hävetti kun välillä uppoilin polvia myöten hankeen myrskynaruja sitoessani. Kaivoin polun teltan ympärille ja sain ohikulkijalta jopa kehuja miten hyvältä telttarutiinini näyttivät. Tuli hyvä fiilis!

Illalla päivällisen jälkeen pimeyden laskeuduttua kävin kävelemässä järvellä ohuita revontulia ihaillen. Kuu möllötti toisella puolella hangen naristessa pilkkisaappaideni alla. Oli hiljaista suuresta vaeltajamäärästä riippumatta.

Toisessa osassa vaelluskertomustani syvennyn Luirojärvi- Lankojärvi väliin, huomasin ettei netistä löydy paljoa tietoa millainen alueella on kulkea talviaikaan.

Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!

Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.

Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.

Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.

Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.

Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…

Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.

Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.

Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.

Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.

Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.

Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.

Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!

Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.

Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.

Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.

Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle.
Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.

Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.

Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.

Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).

Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.