Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon Tuiskukuru – Luirojärvi – Suomunruoktu – Kiilopää

DSC_4981

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.

Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.

Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.

Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.

DSC_4980
DSC_4987
DSC_4991
DSC_4995

Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.

Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.

Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.

Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.

Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.

Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!

20210310_150923
20210310_145945

Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!

Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!

Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…

20210311_120623

Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.

Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.

Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.

Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.

Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…

Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!

20210311_130403
20210311_123625
Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…

Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.

Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.

Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.

Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!

20210311_161351

Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.

Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.

Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?

Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.

20210312_082505
IMG-20210313-WA0000
Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!

Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.

Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.

Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.

Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.

Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.

Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon – Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Kauan odotettu hiihtovaellukseni on ohitse ja olo on vähän ristiriitainen, vaikka olenkin todella tyytyväinen siihen miten viisi päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa sujuivat. Jotain jäi puuttumaan, täydellinen yksin olo? Tai se, että hiihdin edestakaisin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen?

Postaus reittivalinnan muuttamisesta

Hiihdin kaksi viimeistä päivää seurassa. Neljäntenä päivänä liityin kolmen muun joukkoon selvitäkseni vaelluksen rankimmasta pätkästä kunnialla. Yksin hiihtämällä Luirojärveltä takaisin Suomunruoktuun olisi mennyt ikuisuus, jos mukanani ei olisi ollut tsemppaavaa seuraa. Vintilätunturin, Tuiskukurun Pikkutunturien ja Ampupäiden rinteet olivat yllättävän rankat nousta Oac xcd 160 liukulumikengilläni.

Hiihtovaelluksesta kertovia postauksia kirjoitan kaksi, olen opetellut tiivistämään! Tekstit pohjautuvat muistiinpanoihini vaelluksen ajalta.

DSC_4911
DSC_4912

Päivä 1 Kiilopää – Niilanpää – Suomunlatva – Suomunruoktu 15 km

Matkani alkoi Kiilopäältä. Varaustuvan avaimia noutaessani sain kuulla että vain Luirojärvellä majoittuu lisäkseni yksi henkilö. Heivasin teltan kyydistä lähtien matkaan kevyemmän hätämajoitteen kanssa. Teltta oli mukana ruuhkia varten, Luiron 14 henkilön tuvassa saisin pidettyä turvavälin toiseen majoittujaan. Metsähallituksen palvelupisteeltä kerrottiin, etteivät he vielä olleet rajoittaneet majoittujien määrää, joka tuntui hieman oudolta näin poikkeusolojen aikaan.

Alku oli tahmeaa. Ensimmäinen neljän kilometrin pätkä Niilantuvalle eteni hitaasti valmista latu-uraa myöten. Pakkanen kipristeli poskilla auringon kurkistellessa pilvien takaa.

Nousu pois valmiilta uralta oli rankka, vaikka iso lössi leijahiihtäjiä olikin aurannut hyvän uran valmiiksi. Jutustelin vastaantulijoiden kanssa ja hiihtelin kahden tuvalle aikovan perässä.

Vaaran päälle noustessa oikea, pitkään kipuillut jalkani alkoi oireilla. Se ei pitänyt autossa istumisesta ja kiukustui entisestään punnertaessani ylös ahkio perässäni roikkuen. Saavutin edellä hiihtäneet ja ohitin heidät vauhdilla, tahdoin päästä alamäkeen ennen heitä etten joko laskisi heidän päälleen tai hidastelisi heidän edessään… Alamäessä seikkailufiilis liittyi mukaan, olin täysin valmis koitokseen!

DSC_4919

Lasku Suomunlatvan laavulle toi helpotusta. Pidin suunnitellun tauon, puin uuden toppahameeni Fjällrävenin Skare trousersien päälle, oli yllättävän lämmin!

Erään nimeltä mainitsemattoman valmistajan lisää vain vesi- pasta oli pahaa. En ollut sekoittanut pussin sisältöä kunnolla, joka ei tehnyt makuelämyksestä ollenkaan nautinnollisempaa. Söin lisäksi keksiä ja join teetä termarista. Hassua, että olin jo voiton puolella ensimmäisen päivän hiihdoista.

Matka laavulta jatkui lumen peittämän kelkanjäljen päällä edeltävien hiihtäjien jälkiä seuraillen. Oli tuuri, että edeltävällä viikolla tuville oli tehty huoltoja, ilman kelkanjälkeä olisi voinut olla rankkaa hiihdellä pohjattomalla hangella. Suomujokea ympäröivä mäntymetsä on todella kaunis ja tunnelmallinen, sain hiihtää sen nyt toistamiseen enkä kyllästynyt nytkään maisemiin.

Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon

DSC_4923
DSC_4921

Tuvalle saavuttuani iski ikävä. Autiotuvan puolella oli muita, sain nauttia varaustuvan rauhasta yksin. Kuten muillakin vaelluksilla, ensimmäisenä päivänä koen ikävää ja harmittelen miksi taas lähdin reissuun. Lohduttelin itseäni sillä, että pian koittaa kokonaisen viikon mittainen vapaa lasten kanssa kotosalla ja vaelluksen jälkeenkin saisin viettää muutaman päivän heidän kanssaan ennen töihin paluuta.

Illemmalla pasmat menivät hieman sekaisin tunnistettuani erään ”vaellusidolini” saapuneen paikalle. Voi vitsit että oli hienoa päästä juttelemaan hänen kanssaan! Loppuillan seurailin varaustuvan hiiren toimia ja jännitin sisäoven lukkopesää, joka oli vieraskirjan mukaan jättänyt muutaman vaeltajan lukkojen taakse. Olivat joutuneet poistumaan ikkunan kautta tuvasta.

Ilta kului seuraavaa päivää valmistellessa. Kävin ulkona keskustelemassa teltassa majoittuneen kanssa Vintilätunturin noususta, ilman suksia siitä kuulemma selviäisi. Toivottavasti.

Yöllä seikkailin ylä- ja alasängyn väliä. Heräsin käryn makuun suussani, kamiinan puut olivat jo palaneet loppuun eikä ollut mitään viitteitä siitä että käry tulisi sieltä. Aamuyöstä taas heräsin kylmään ja jouduin mönkimään takaisin ylös sytytettyäni uudet tulet…

DSC_4939
DSC_4933

Päivä 2 Suomunruoktu – Vintilätunturi – Tuiskukuru 13 km

Miten voi olla tylsää, vaikka tiskitkin odottavat tiskaajaansa?

Olin taas liian nopea. 13 kilometriä viiteen tuntiin. En pidä liian aikaisin perillä oleskelusta, silloin ikävä iskee. Niin iski tälläkin kertaa.

Ylihuominen stressaa. Matka Suomunruoktusta Tuiskukuruun oli kamala mäkineen. Ahkio jäi killumaan töyssyille ja sain nitkutella sen irti samalla kun toivoin suksien karvapohjien pitävän. Oli kuuma, sain hiihtää villapaitasilleen. Mietin takkia riisuessani, onko kuumuus sittenkin vain hypotermian aiheuttama harha?

DSC_4941
DSC_4945
DSC_4949

Puhelimestakin loppui akku Vintilätunturin päällä pakkasen takia.

Maisemat olivat kyllä upeat, niin kuin sääkin. Kasvoja poltteli vaikka käytin aurinkorasvaa. Mukanani oli ensimmäistä kertaa gps, jota käytin lähinnä tarkistaakseni sijaintini. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka lähelle gepsiin merkitsemäni reitti kulki todellista huoltouraa seuraillen.

Nousu Vintilätunturille huolestutti, kävelin ylös ilman suksia, ei ollut toivoakaan että Oaceilla olisi päässyt sen ylös ahkio perässä. Nousu tuntui kestävän ja kestävän. Ahkio liukui huonosti pakkaslumella.

DSC_4954-2
DSC_4964
DSC_4965

Saavuttuani Tuiskukuruun jäin makoilemaan ulos. Lämpömittari näytti +10 astetta. Ihanaa! Mieli koheni lämmössä kölliessä.

Tupani ei lämpeä. Vaihdoin kosteat vaatteet kuiviin, tein puutyöt, on yöksi ja aamuksi puuta, myös seuraaville majoittujille. Palolevy oli kamiinassa paikoillaan, siksi ihmettelinkin miksi pienen tuvan lämpiämisessä kesti.

Lisää puuta pesään.

Huomenna otan rennosti. Hiihdän Luiroon, en yritä Sokostia. Himoitsisi hiihtää Lankojärvelle, jos sinne menisi ura. Jopa jälki Tuiskukurusta Kotakönkäälle kiinnostaa vaikka autiotuvan vieraskirjassa kerrotaankin uran tekijöillä menneen kahdeksan tuntia sen hiihtämiseen. Eivätkä suosittele.

En mene. Vaikka kiinnostaa. Kaikki muu paitsi paluu Vintilän kautta Suomuun kiinnostaa. Kai tein virheen kun en syönyt lounasta, vain patukoita ja mieheni tekemää kuivaa lihaa. Perille päästyäni söin kaikkea vastaan tulevaa – jopa eilen pahaksi todetun lisää vain vesi pask… pastan. Ja nyt ei tee enää mieli mitään. Liikaa suklaata ja kaakaota!

DSC_4972

Illemmalla kävin kävelyllä joella. Kaunis sumu nousi jängälle auringon laskettua tunturien taakse. Vaikka olisin täysin yksin, pelko ei hiipinyt sisuksiin missään vaiheessa. Vaikka muistiinpanoni olivatkin väsymyksestä alakuloiset, illasta mieleni koheni ja menin iloisena nukkumaan.

Luin vaelluksen aikana Are Kalvøn Helvetillinen vaellus- kirjan. Siinäkin todetaan mielen kääntävän ikävältäkin tuntuneet hetket hyviksi kotiin päästyä ja näin todellakin on! Toisen päivän totaalinen yksinäisyys oli vaelluksen yksi parhaimmista paloista. En hetkeäkään pelännyt yksinäisyyttä tai kaivannut seuraa.

Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon 17-18.12

DSC_4569
DSC_4575
DSC_4582

Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!

Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.

Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.

Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.

DSC_4588
DSC_4584
DSC_4594

Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.

Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…

Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.

Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.

DSC_4597
DSC_4600

Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.

Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.

Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.

Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.

Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!

DSC_4606

Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.

Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.

Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.

DSC_4607

Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle.
Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.

Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.

Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.

Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).

Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.

Linkki Suomunruoktun autiotuvalle karttapaikka.fi:ssä

Postaus Suomunruoktulta kesältä