Iltavuorosta kotiin päästyäni se iski – jo monena iltana Facebookiin oli ilmestynyt toistaan upeimpia revontulikuvia, oma innostus revontulien kuvaamista kohtaan nosti arasti päätään. Pitäisikö lähteä?
Pojalle iltapusut, miehelle ilmoitus että mä lähden ny, auto käyntiin ja menoksi. Toki nopeasti googletin kuinka kameran objektiivin tarkennuksen saa äärettömään ennen lähtöä.
Edeltävän illan kauhuleffan tapahtumat pyörivät mielessäni pysähtyessäni Mantojärven levikkeelle. Taivaalla pyörivät revontulet valaisivat tienoon sen verran hyvin, ettei otsalamppua tarvinut tarkastaakseen mörköjen läsnäoloa.
Pelko unohtui sitä mukaan, mitä syvemmälle revontulien tanssiin pääsin. Autoliikenne oli runsasta, joten en ainakaan yksin joutunut seisoskelemaan pimeydessä. Revontulet pitivät vain pieniä taukoja loimutessaan, niitä tuntui ilmestyvät useammasta eri kohdasta Kaldoaivin erämaahan vievien tunturien takaa.
Kameran tarkennuksen kanssa minulla oli ongelmia. En ole kovin paljoa revontulia kuvannut, muut asetukset kelpasivat minulle sellaisinaankin. Käytin lcd-näyttöä apunani zoomatessani vastarannan asutuksen valoihin, lopulta parhaimman tarkennuksen sain aikaan käyttämällä apuna auton rekisterikilpeä.
Mietin, mikä ihme saa ihmiset villiintymään revontulista. Ovathan ne kauniit ja uskomattoman ihmeellinen asia yön pimeydessä, mutta eikö pelkkä katsominen riitä? Itseäni revontulikuvauksessa kiehtoo kameran asetuksiin tutustuminen syvemmin, sekä onnistuneen työn näkeminen jälkikäteen.
Olin jopa positiivisesti yllättynyt tuloksista! Kuvat olivat suht tarkkoja, horisontti tosin näytti joltain aivan muulta kuin promillettoman näkökulmasta kuvatulta. En ole Lightroomin mestarikäyttäjä, mutta jonkin verran sain muokattua kuvia siedettävämmiksi.
Toiveenani on, että tulevina talvina innostuisin enemmän revontulikuvauksesta. Olen tosin joka talvi luvannut saman asian itselleni enkä koskaan ole käynyt kuvaamassa revontulia kuin parin kerran verran.
Jos sitä tänä talvena sitten!
Erämaan vaeltajatar 