Ajomatka Norjan kautta Enontekiölle oli puuduttava. Vettä satoi kaatamalla ja olin kokonaan unohtanut laittaneeni liittymääni roaming-eston, joten potentiaalisten pysähtymispaikkojen etsiminen oli hankalaa. Suomen puolelle päästessäni täytyi kaivaa Googlen kartta esille jotta löytäisin autonsiirtopalvelun ja venekyydin järjestävän yrityksen pihaan. Jouduin vaihtamaan yritystä lennosta, kun ensimmäiselle oli sattunut kiireellinen autonsiirto juuri tarvitsemalleni ajalle. Googlemaps ohjasi minut ensin päinvastaiseen suuntaan, tuskastutti ajatella että heti reissun alussa olin jo eksyksissä.
Eikä aikaakaan, kun luovutin auton avaimet yritykselle ja rinkkani nostettiin veneen kyytiin. Katselin Ounasjoen maisemia veneen kaartaessa sen selällä kohti Pallastunturin kansallispuistoa, Kiiski haisteli ilmaa rauhallisena. Olo oli aika huikea – viimeinkin pääsisin kokeilemaan yksinään pärjäämistä!
Nousimme rantaan reitin lähtöpisteelle, kiinnitin Kiiskin koivuun kiinni siksi aikaa että saisin syötyä hieman evästä ennen vaeltamaan lähtöä. En pitänyt kiirettä, istuskelin pöytäryhmällä ja soitin puhelun J:lle ja kerroin suunnitelmistani kävellä x kilometrin päähän Sioskurulle saakka. Lähdimme kulkemaan tasaista, lanattua polkua pitkin kohti synkkää mäntymetsää. Jouduin riisumaan takin pois ja pieni tihkusadekaan ei haitannut kulkua lämpimässä säässä. Mäntymetsä ja sitä ympäröivät suot tuoksuivat huumaavilta kävellessämme kohti Pyhäkeroa.
Pidin matkalla muutaman hengähdys- ja evästauon. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä kantaa, mutta Pyhäkeron autiotuvalle saavuttuani lounastauko tuntui ansaitulta. Laskin rinkkani maahan ja aloitin valmistamaan ruokaa Kiiskin pyöriessä rauhattomana puuhun kytkettynä.
Olen ollut aina siinä uskossa, että riparilla olisimme yöpyneet Pyhäkerolla. Paikka ei näyttänyt ollenkaan tutulta ja en usko että 9 vuoden aikana avotunturi olisi muuttunut mäntymetsäksi… Autiotuvan pihassa oli ulkokäymälä ja talvisin toimiva latukahvila, paikka vaikutti oikein viihtyisältä.
Syötyämme ja juotuamme täynnä uutta energiaa jatkoimme matkaamme kohti Pyhäkeroa. Tutkin karttaa jatkuvasti ja koetin päätellä tunturin korkeuskäyristä sen haastavuutta. Nousun alussa olo oli vielä voitokas ja tarmoa täynnä, mutta mitä korkeammalle kiipesimme epätoivo ja ikävä alkoi vaivata.
Tunne oli tuttu muiltakin reissuilta. Kaverinkin kanssa vaeltaessa sama ikävä hiipii mieleen, vaikka kuinka vaeltamisesta pidänkin. Harmitti, että mielessä pyöri vain se, että miksi ihmeessä lähdinkään koko reissuun. Rinkka alkoi tuntua painavalta ja Pyhäkeron huippu ei tuntunut koskaan lähestyvän.
Viimeinkin aloin hahmottaa huipulla olevan rakennelman. Mitä lähemmäs huippua pääsimme tunnistin rakennelman ristiksi. Risti oli mykistävä näky keskellä sitä karua tunturia, mieli alkoi jälleen kirkastua upeiden maisemien avautuessa ympärillemme mitä korkeammalle pääsimme. Soitin jälleen J:lle ja sanoin pikku-J:lle hyvät yöt.
Lähdimme kulkemaan kohti Sioskurun autiotupaa. Kapustarinnat viheltelivät pusikoissa ja kamalaa myöntää, epähuomioissani olin talloa linnun poikasen päälle sen lymytessä keskellä polkua olevassa pusikossa. Raukka lähti vipeltämään pitkin polkua hätäistä piipitystä pitäen. En ole varma minkä linnun jälkeläinen se oli, mutta jäimme Kiiskin kanssa kauemmaksi odottamaan että se saisi rauhassa pötkiä uuteen piiloon.
Sioskurun autiotuvan lähestyessä jouduimme kiertämään polulta pois lumihankien takia. Maasto tuvan ympärillä oli kosteaa ja sopivan telttapaikan löytäminen tuvan pihasta oli hankalaa, loputa pystytin teltan kivikkoiselle paikalle johon juuri ja juuri mahtui makuualustan mentävä kolo.
Aloin valmistamaan nuotiolla pasta-ateriaa iltapalaksi. Päätin tankata oikein kunnolla jotta seuraavana aamuna jaksaisin jälleen taivaltaa pitkän matkan. Autiotuvassa yöpyi useampi ihminen ja sain olla nuotiopaikallani kaikessa rauhassa. Tihkusade alkoi hellittää ja kaunis auringonvalo alkoi pilkahdella pilvien välistä. Katselin Suaskurun kauneutta ja aloin pikkuhiljaa pistämään yöpuulle.
Vaihdoin yöksi jalkaani villasukat, aluskerraston housut, t-paidan ja merinovillapaidan. Kiiski pisti viereeni nukkumaan ja turvallisin mielin laitoin korvatulpat korviin ja unimaskin kasvoilleni. Mielessä ei pyörinyt pelottavia asioita, toivoin vain että saisin nukuttua hyvin seuraavalle päivälle.
Jossain vaiheessa havahduin hereille tasaisin väliajoin kuuluvaan kolahteluun. Kiiskikin oli hereillä ja vilkaisi minua, kuuntelin hetken kolinaa ja päättelin jonkun käyneen vain ulkokäymälässä. Pian havahduin lauluun. Otin jälleen korvatulpat pois ja kuuntelin – ei mitään. Mietin jo, että hulluksiko olen tulossa ja pistin jälleen nukkumaan. Säikähdin toden teolla kun Kiiski aloitti haukun ja päätin, että nyt on poistuttava teltasta katsomaan mikä ulkona oikein oli. Kauhuissani puin kengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta – ja ilmeisesti säikäytin jonkun nuoren naisen nuotiopaikalta. Huikkasin hyvät yöt ja kömmin takaisin telttaan huvittuneena.
Loppuyö sujui rauhallisesti, turvauduin ajatukseen että mulla oli sentään seurana ainakin 8 muuta retkeilijää. Näin yön aikana unta, että olin luovuttanut ja palannut kotiin heti ensimmäisen päivän jälkeen. Olo kotona oli ollut sen verran kamala ja koin kovaa ikävää takaisin, että aamulla herätessäni tiesin jatkavani reissun loppuun, oli mikä oli.
Päivien kilometrit ovat aikalailla samaa luokkaa kuin Hetta-Pallaksella. Ukk:lla on se hyvä puoli, että reittejä parveilee lähes joka puolella joten suunnitelmien muuttaminen kesken vaelluksen on täysin mahdollista. Täytyy vain olla tarkkana että lähden kulkemaan oikeita polkuja pitkin, mahtava päästä käyttämään (testaamaan) kartanlukutaitojakin!
Erämaan vaeltajatar 