Kaldoaivin erämaan yksinvaellus – Vuoknol & Buolžžat

DSC_7033

Kiristäkää rinkkojenne lantiovyö ja valmistautukaa ikimuistoisimman vaellusreissuni läpikäyntiin! Jos kaappien perältä löytyy vajaa pähkinäpussi tai harmaaksi muuttunut suklaalevy, ne saattavat auttaa tämän urakan läpikäynnissä.

Vaelsin elokuussa Kaldoaivin erämaassa kuusi päivää koirani Kiiskin kanssa. Säät suosivat ja mieli pysyi hyvänä lähes koko vaelluksen ajan yhtä kriisiä lukuunottamatta. Pyrin kirjoittamaan postaukset kolmessa osassa ja lopuksi valmistunee myös video YouTubeen. Toivottavasti nämä postaukset inspiroivat teitä tulevien vaelluksienne suunnittelussa!

Vaelsin välin Vetsikko – Vuknol- Buolžžat – Uhca Reaktávárri – Adolfin kammi – Junkers – Njuohgárggu-Njállavárri

DSC_7034
DSC_7042

En ole ennen tehnyt viiden yön vaellusta, neljässäkin yössä on ollut tekemistä fiilisten kanssa. En tahdo olla kovin kauaa poissa kotoa lasten takia, mutta jotta saisin Kaldoaivin vaelluksesta kaiken irti oli tehtävä päätöksiä. Alunperin minun piti saada kyyti maastoautolla uraa pitkin Njuohgárgguun, mutta kyydin peruuntuessa päätin lähteä iltaa vasten Vetsikosta Vuoknoliin.

Erätoveri E lähti seurakseni alkumatkalle, hänen seuransa antoi mukavaa potkua alkukilometreille. Erosimme Bársin kohdilla jonka jälkeen matkani jatkui kahdestaan Kiiskin kanssa. Vetsikosta lähtevä ura oli mukavaa käveltävää, maastot olivat tuttuja vuosien takaa, olenpa joskus kiertänytkin pyöreälakisen Bársin puolisoni kanssa. Tuli kauhisteltua ajan kulumista.

Vaellukseni ajaksi oli luvattu uskomattoman hyviä kelejä. Ei kuitenkaan yllättänyt että illan hämärtyessä taivas aukesi ja sain kävellä kylmän sateen ropistessa takkia vasten. Tuttuja tuli vastaan, pahin jännitys lievittyi.

En ole aikaisemmin yöpynyt Vuoknolissa. Komea auringonlasku kruunasi ensimmäisen illan, nukahdin nopeasti mutta yöunia häiritsivät hyvin levottomat unet.

DSC_7044
DSC_7051

Tuhdin aamiaispuuron (mukana pähkinöitä ja maapähkinävoita) ja pannukahvien jälkeen alkoi vaellukseni ensimmäinen pidemmän välimatkan kulku. Hieman jännitti lähteä vaeltamaan kartan ja kompassin turvin syvemmälle erämaata tutusta alkumatkasta huolimatta.

Leiripaikaltani kuljin järven laitaa pientä polkua seuraillen joelle jolta piti löytyä mönkijän ylityspaikka. En löytänyt jälkiä joten ylitin matalimmasta kohtaa. Kumisaappaat jalassa pääsin kuivana rannalle, Kiiskiltäkään ei tarvinut riisua reppua ylityksen ajaksi.

DSC_7059
DSC_7063
DSC_7065
DSC_7068

Varvikoissa kulkeminen oli raskasta, seurailimme porojen polkua vaivaiskoivujen lomissa päästäksemme tasaisemmalle alustalle. Kiikaroin katseellani kaukaisuuteen, yksinolo jännitti ja jokainen maastosta erottamani poro vaikutti joltain muulta ruskealta suurelta eläimeltä.
Suunnistaminen oli mukavaa puuhaa, etenemistäni helpotti Beaivv Ándaraksen läheltä löytynyt mönkijäura jota seurailin tovin. Järvellä uiskenteli joutsen ja pian näkyviin vaappui toinen poikaslauma perässään. Seurasin joutsenten touhuja kauempaa nähdäkseni mihin ne suuntaavat kiertääksemme ne kauempaa.

Lounastin sähkölinjan läheisyydessä, termariin tekemäni ateria kannusti pysähtymään pidemmäksi aikaa ja syömään jotain muuta kuin pelkkiä patukoita. Yleensä vaelluksilla en malta pysähtyä valmistamaan ruokaa ja tämä näkyy jaksamisessani. Bajit Háltejávrilla olin suunnitellut kulkevani kahden järven välistä, maastoa arvioituani päätin kulkea Háltejärven itäpuolta joka osottautui virheeksi sen soisen maaston takia. Olin näkevinäni järven toisella puolella ihmisiä ja teltan, heitä ihmetellessäni molemmat jalkani upposivat saappaan vartta myöten märkään suovelliin, raskas rinkka selässäni kaaduin takapuolelleni suohon kastellen itseni. Vetelästä maasta oli hankala päästä ylös, tarvitsin hetken hermotaukoa ärsyynnyttyäni. Rapsuttelin Kiiskiä ja pohdin parempaa reittivalintaa. Vaaleanvihreästä teltasta tai ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.

DSC_7073
DSC_7076

Päästyäni järven eteläpäähän matkani jatkui pienten lampien ohitse kohti Buolžžat- harjua, kuljimme suurten kivien ja nyppyläisen maaston halki korkealle kohdalle jolta pystyi näkemään kauas hiljaiseen erämaahan. Jännitti, ei ollut minkäänlaista tietoa missä lähimmät ihmiset ovat. Yksinolo koiran kanssa ei tunnu turvattomalta, pikemminkin kutkuttavan jännittävältä.


Suuret kivet nyppylöiden laella saivat mieleen petoeläinten jylhät piilopaikat, loputtomalta vaikuttavan suoalueen päästä pystyi erottamaan harjuja. Mieli oli innostunut onnistuneesta suunnistamisesta mutta päivästä väsyneitä jalkoja pakotti.Auringon paistaessa matalemmalta saavutimme viimein kaksi hiekkanyppylää. Innostunut mieli oli väsyneenä muuttunut hieman epäileväiseksi, nähdäkseni kauemmas ympärilleni kiipesin harjun pätkälle pitämään energiataukoa, jotta jaksaisin kävellä vielä kuutisen kilometriä suunnittelemalleni yöpaikalle.

DSC_7087
DSC_7090
DSC_7091

Hiekkainen harju oli upea kokemus. Sen molemmin puolin ja päällä kulki eläinten polkuja joita hyödynsin vaihtelevasti. Muuten tasaisella alueella tämä pitkä harjumuodostelma oli uskomaton näky. Nautin maisemista, painoin mieleeni pienet joet ja lammet sen ympäriltä. Kulkiessani harjun vierellä löysin suuren kotkan sulan – se oli merkki joltain mahtavammalta, vapaalta sielulta. Nyt oltiin tosissaan erämaan armoilla. Väsyneenä saavuimme järvelle joka vaikutti hyvältä yöpaikalta. Käväisin vielä kilometrin päässä katsomassa toisen paikan mutta päädyin pystyttämään teltan ensimmäisen järven rantaan sen tasaisimmalle kohdalle.

Auringonlaskun luodessa värejään harjun seinämiin valmistin myöhäiseksi päivälliseksi loput termariin jääneistä tonnikalapastoista. Ruokin Kiiskin ja join vielä lämpimät teet ennen iltatoimia ja nukkumaan laittoa. Virvoittelin varpaitani hiekkapohjaisessa järvessä ja pesin päivän tomut kasvoilta. Olo oli turvallinen, teltassa tunnelma oli entistä rauhallisempi ja hyvä. Nukahdimme nopeasti pitkän päivän päätteeksi.

DSC_7104
DSC_7106

Sateinen yö Njállavárrilla

DSC_7017
DSC_7015

Viime kesänä lähdin Njallavaaraan yhdeksi yöksi ihan vain rentoutumaan. Mukana oli pientä herkkua ja lehtiä luettavaksi, tarkoituksena oli kävellä muutama kilometri, laittaa teltta pystyyn ensimmäiselle mukavalle paikalle ja vain olla.

Heinäkuun lopulla tahdoin toteuttaa samanlaisen yöretken Kiiskin kanssa ja kohteeksi valikoitui sama pieni nyppylä mönkijäuran vieressä. Yöksi oli luvattu rankkaakin sadetta, sehän ei teltassa haittaisi. Päästessäni autolta liikkeelle sää vaikutti pilviseltä, en osannut kuvitellakaan että sade lankeaisi maahan parin minuutin sisään.

Paasaan usein siitä kuinka nopeasti sää muuttuu avotunturissa. Nyt lankesin omaan laiskuuteeni kun en ennakoinut sadetta ja kastuinkin lähes läpimäräksi taivaan auetessa minuuttien kuluttua siitä, kun olin nostanut rinkan selkääni.

DSC_7027

Vettä tuli kuin saavista kaataen! Suo tulvi aavemaisten sadekeskittymien erottuessa sumun syövereistä. On vaikea selittää miltä näyttää kun sateen seassa on erinäisiä sadekeskittymiä jotka kulkevat syvien maastonmuotojen lävitse. Hienon näköistä, mutta märkää.

Päästessäni leiripaikalle varvikon halki nakkasin makuupussin ulos rinkasta saadakseni teltan esiin. Telttaa nostaessa havaitsin pussin maasta ja kirosin itseäni, mikä järki oli jättää se kastumaan?

En ollut muistanut ottaa mukaan pyyhettä Kiiskille. Märkä koira arvatenkin kasteli teltan sisältäkin. Olin varautunut lämpimin vaattein joten sain vaihdettua märät kuiviin enkä ehtinyt paleltua.

Sade hellitti vähänväliä ikään kuin kerätäkseen lisää voimia aloittaakseen uudelleen. Kuivina hetkinä käväisin pihalla katselemassa maisemia ja hoitamassa iltapuuhia. Herkkuja ei tällä kertaa ollut mukana enkä oikein jaksanut keskittyä lukemaankaan. Söin iltapalan teltan sisällä maisemia ihastellen avoimesta absidista, itikoita tulvi sisään mutta ne ehtisi häätää myöhemminkin.
Kiiskin rapsuttelu riitti aktiviteetiksi.

DSC_7029
DSC_7030

Oma aikani on oikeastaan lähinnä ulkoilua. Lenkkeilyä ja retkeilyä luonnon rauhassa. Ehkä sitä siksi pysyy niin tasapainoisena arjessa kun vapaa-ajan vietto kohdistuu rauhalliseen, hiljaiseen luontoon baarien ja ostoskeskusten sijasta. Ei niissäkään mitään vikaa ole, viihdyn itse paremmin metsissä ja soilla.

Olen tehnyt havainnon, etten enää pälyile leiripaikoilla ympärilleni tai pelkää. On jännittävää nähdä syksyn vaelluksella päteekö sama, kun on yksin kauempana sivistyksestä. Talvella olen ollut yksin keskellä erämaata, vain tieto siitä että edelläni hiihtää joku noin 15 kilmetrin säteellä, eikä tuolloinkaan herännyt huolta yksinolosta. Kesäaikaan uskon karhupelon nostavan päätään yksinäisinä, väsyneinä iltoina. Se on heikko kohtani.

Teltassa on mukava nukkua, uni on paljon syvempää kuin kotosalla, jos siis satun nukahtamaan. Vaelluksilla ensimmäinen yö on usein rauhaton. Sateeseen hylätty makuupussi oli kostunut vain suuaukosta, onni onnettomuudessa.

DSC_7031

Aamuyöllä rankkasade herätti. Ihanaa! Sateen rauhoittava ropina kuului korvatulppienkin läpi. Kurkistin absidiin tarkistaakseni ettei siellä lainehdi ja jatkoin uniani. Kiiski nukkui koko yön kiepillä huomaamattomana vieressäni.

Aamulla herätyskellon soidessa koirakin osoitti elonmerkkejä ja aloitti perinteisen läpsyttelyn. Kiiskillä on ärsyttävä tapa vaatia haleja läpsäisemällä tassulla, jos vastakaikua ei kuulu se jatkaa läpsyttelyä kunnes saa huomion.

Pitkän rapsuttelutuokion jälkeen täytyi alkaa aamutoimiin. Läpsyttely jatkui kunnes pääsimme ulos teltasta, annoin koiralle vedet ja aamuraksut päästäkseni tekemään aamiaista rauhassa.

Olin pakannut rinkkani viikkoa aikaisemmin, kun suunnittelin lähteväni yöretkelle erään työkeikan yhteydessä. Tuolloin kuitenkin väsyneenä ja sateesta märkänä skippasin yöretken myöhemmäksi. Onneksi en tuolloin jäänyt erämaahan yöksi, minulta oli jäänyt matkasta luha ja kahvikuppi. Eväätkin olivat säälittävät.

Lusikan olin pakannut varuilta mukaan kun en ollut varma löytyisikö sellaista rinkasta, kahvikupin puuttuminen otti sieluun. Ilman aamukahvia oli ikävä alkaa purkamaan märkää leiriä.

Kun leiri oli sen näköinen ettei siinä kukaan koskaan olisi yöpynytkään oli aika lähteä kulkemaan rankkasateen läpi autolle. Tällä kertaa olin kaivanut rinkasta sadevaatteet päälleni.

Sateinen keli teki lyhyestä retkestäni tunnelmallisen. Jos jaksamista olisi, yöpyisin enemmän luonnossa!

Onneksi kesäkautta on vielä parin kuukauden verran jäljellä. Suunnitelmissa on lähteä yöretkille lasten kanssa, ensi viikolla yritämme ottaa esikoisen kanssa revanssin viime syksyn epäonnistuneesta pyöräretkestä Karigasniemelle. Saa nähdä, päästääkö tällä kertaa pidemmälle ilman pyörien hajoamista :D.

Patikointia lähitunturilla

DSC_6814
DSC_6823

Nyt hypätään vauhdista keväästä kesään!

Ei ole edes juhannus ja ulos katsoessa huomaa kesän edenneen vauhdilla. Hillat, uuvanat, sieliköt ja pian myös suopursut kukkivat, lehti on puussa eikä lämpötilassakaan ole valitettavaa. Vain kohmeisina ryömivät kimalaiset ja viileä tuuli vihjailevat kesän olevan vasta alussa.

Nämä lämpimät, kesäiset päivät saavat minut kriiseilemään vaellusten suhteen. On hankala hahmottaa kesän olevan vasta aluillaan! Ehkä kriisiä syventää se, etten ole varma minä ajankohtina vaellukseni toteutan. Tänä vuonna vaellan ensimmäisen vaelluksen poitsu seuranani Urho Kekkosen kansallispuistossa ja toisen yksin Kaldoaivin erämaassa. En malttaisi odottaa näitä reissuja!

DSC_6838
DSC_6843
DSC_6846

Kesällä sadekkaan ei ole este ulkoilulle. Lähdin viikonloppuna tsekkailemaan lähimaastoja, nälkä kasvaa syödessä ja pian löysin itseni pidemmältä kuin mihin tarkoitus oli lähteä. Vettä satoi kuuroina kulkiessani avotunturissa kohti vaaran huippua. Vierailin kurun reunalla ja tutkin jännittyneenä sen reunoja, monikohan poro putoaa petollisilta jyrkänteiltä alas…

Lunta ei ollut enää kuin varjoisissa paikoissa. Maasto on märkää, mutta joet ovat pikkuhiljaa alkaneet laskea sulamisvesien ehtyessä. Vesisateessa tarpoessani en havainnut lintuja, sain tutkia maastoa omassa rauhassani.

Erämaajärvelle päästessäni innostuin kiertämään sen. Vaikka järvi on tuttu, en ole koskaan kiertänyt sitä kokonaan. Suo oli tulvinut joten en aivan rantaviivaa pitkin päässyt kulkemaan. Oli mielenkiintoista nähdä tutut maisemat hieman eri perspektiivistä!

DSC_6847
DSC_6850
DSC_6854

Samat maisemat vuodesta toiseen eivät kyllästytä – luonto on siinä ihmeellinen, miten päivästä toiseen maisemat muuttuvat pieniltä yksityiskohdiltaan (negaatiiviset muutokset, kuten ihmisten aikaansaamat tuhot ovat taas oma juttunsa, nyt tarkoitan luonnon omaa kiertokulkua). Suurimmat vaihtelut ovat vuodenaikojen vaihtuessa, mutta keskellä kesääkin muutosta on havaittavissa. Jossain vaiheessa hillankukat putoavat pois, helle kuivattaa pienimmät tunturipurot…

Järveä kiertäessäni osuin kauniille koivujen ympäröimälle purolle. Yhtäkkiä maisema oli muuttunut avotunturista pieneksi metsäksi, kuinka upeaa!

Seikkailuni jatkui, seuraavaksi sain taiteilla pientä kaistaletta myöten järven länsirannalla suuren lumivallin peittäessä osan maastosta. Hieman hirvitti katsella syvää vettä ja hangesta kiinni pitäen loikata seuraavalle kivelle turvaan.

Ennen kuin lähdin ylittämään seuraavaa kaistaletta bongasin komeat poronsarvet pohjasta! Oli pakko onkia ne mukaan, vettä oli kyynärpäähän saakka. Sarvet arvatenkin haisivat aivan ulosteelle, silti ne piti kiinnittää reppuun ja jatkaa matkaa.

DSC_6855

Avaraa maisemaa katsoessa pohtii pakostakin, ehtiikö jokaisessa mielenkiintoisessa paikassa vierailla jalan ennen liikuntakyvyn menettämistä. On mielenkiintoista millaiseksi maasto on aikojen saatossa muovautunut, millaisia yksityiskohtia löytyy ja mitä aikojen saatossa luontoon on jäänyt. Luonnonmateriaaleista valmistetut esineet ovat mielenkiintoisimpia, pullot ja muu roska taas tuntuvat painona repussa. Onneksi näiltä syrjäisemmiltä alueilta löytyy vähemmän roskaa.

Yksi poronsarvi rikkaampana ja vaatteet sateesta kosteana lopettelin tutkimusmatkani lähirinteelle. Vaikka lähes takapihalta avautuukin uskomaton erämaa, myös unohdetut lähimetsät vetävät puoleensa. Pohdin usein, milloin viimeksi joku muu on kulkenut juuri niillä senteillä missä itse juuri kävelen.

Viikko? Kuukausi vai jopa vuosi?

Hiihtoretki lähivaaralle, lämpimästi pukeutumisen tärkeys

DSC_6680-2
DSC_6670

Kevät on oikukasta aikaa. Vaikka sää vaikuttaisikin leudolta ja aurinko paistaisi lämmittäen ulkoilijaa, mukaan retkelle on silti hyvä pakata lämmintä vaatetta mukaan. Jo paksummat hanskat, pipo pannan tilalle ja villapaita voivat pelastaa retken.

Meinasin astua kevään asettamaan ansaan lähtiessäni hiihtämään lähivaaralle. Onnekseni olin hoksannut pukea lämpimästi.

Ajoin moottorikelkalla ylös avotunturiin skipaten kamalan mäkemme jossa kovin hiihtomotivaatio karisee ensimetreillä pois. Monesti jätän korkeimmat maastot hiihtämättä väsyttyäni alkumatkasta, nyt oli helppoa parkkeerata kelkka rinteeseen ja lähteä seikkailemaan.

En kaivannut retkeltäni kuntoilua. Työpäivän päätteeksi kaipasin aivojen tuuletusta, hetken omaa aikaa. Aurinko paahtoi ohuen toppatakkini läpi, oli pakko jatkaa matkaa pelkkä kerraston paita päällä. Haaveilin hiihteleväni vielä tälle keväälle jonnekin pidemmälle yöretkelle upeassa auringonpaisteessa, toivottavasti tämä toive toteutuu. Mutkittelin kivikoissa ja jälleen kerran pohdin toistensa päälle pinottujen kivien kohdalla kuka tai mikä ja miksi kiviä on kasattu päällekäin pitkin erämaata. Välillä toistensa päällä kiikkuvat kivet ovat todella suuria ihmisen nostamiksi kiviksi. Osa päällekkäin kasatuista kivistä on vanhoja reittimerkkejä.

DSC_6673
DSC_6674

Pitkästä aikaa hiihdin liukulumikengilläni. Olen tottunut tunturisuksieni täyspitkiin nousukarvoihin ja lipsuvat pohjat ottivat hieman hermoon. Liukulumikenkäni ovat Oacin xcd:t 160 senttisinä, ihan jees kapistukset lähimaastoihin. Hiihdettyäni talven monot jalassa olen tykästynyt niiden tukevampaan menoon, ea- siteissa kengät tuntuivat lipsuvan paikoiltaan.

Alkoi olla t-paitakelit. Tuskastelin kuumuudessa ja potkiskelin raskasta märkää lunta irti suksien pohjasta. Käväisin vaaran huipulla tähystämässä Skoarrajärveä, ketään ei näkynyt lähitienoilla vaikka erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät kivet lähirinteissä saivatkin mieleni näin luulemaan. Monesti vaeltaessakin olen näkeväni liikettä rinteillä. Alitajuntainen toive nähdä muitakin nauttimassa luonnosta?

DSC_6676
DSC_6681

Laskeuduin hieman alemmas kiviselle pöytäryhmälle juomaan termarista teetä ja nauttimaan korvapuustin. Piti pukea takki takaisin päälle, alkoi tuulla. Ilman takkia en olisi pystynyt jäämään tauolleni ja olisin voinut paleltua pahemminkin.

Seurasin kuinka Norjan puolella sumun näköinen sakeus laskeutui rinteitä pitkin laaksoon, siitä kurua pitkin pienelle joelle aina Tenojoelle saakka. Tuli kiire, lumipyry oli tulossa vauhdilla kohti! Näky oli upea, mutten tahtonut jäädä sateen alle. Harmitti luopua auringon lämmöstä, pitkän talven jälkeen mieli ja keho janoavat aurinkoa.

Paluumatka kelkalle ei kestänyt kauaa. Palattuani sukset kyytiin alkoi sataa suuria hiutaleita. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi!

DSC_6678
DSC_6683

Laskeutuessani alas rinnettä kohti kotia lumisade loppui. Pilvi näytti jatkavan matkaansa kohti Vetsikkoa. Kuinka hieno kokemus! Harvemmin arjessa tulee pysähdyttyä seuraamaan yksittäisen kuuron liikehdintää. Kesäisin samaa pystyy harrastamaan tunturien laelta sadekuurojen vaeltaessa paikasta toiseen. Mitään nopeaa toimintaahan tämä ei ole.

Etenkin avotunturiin suunnatessa päiväretkellekin on otettava mukaan lämmintä vaatetta vaikka sää vaikuttaisikin seesteiseltä. Sääolosuhteet muuttuvat nopeasti, kylmettyminen keskeyttää retken ja altistaa vaaratilanteille. Kuten jo edellä mainitsin, jo paksummilla hanskoilla, pipolla ja takilla tekee paljon.

Aurinkoisia kevätretkiä teille! Seuraavaksi pyrin julkaisemaan videon Urho Kekkosen kansallispuiston yhden yön retkestäni.