Viiden vuoden ”nuku joka kuukausi vähintään kerran ulkona” putkeni katkesi helmikuiseen sairasteluun.
Pisin aika viiteen vuoteen kun en yöpynyt ulkona! Yli kuukausi! Tuntui hirveältä, vaikka itseä varten tätä tehdään. Kynnys lähteä hankeen telttailemaan tuntui vain kasvavan, se epämukavuus, kylmyys, kurjuus…
… Oli ihanaa hiihtää, antaa ajatuksen kulkea ja haistaa hajuton tunturiluonto. Pimenevä ilta nuotion loimussa ja sairastelusta jäänyt kova tinnitus korvassa. Voiko olla mitään parempaa?
Kiireetön aamu, aamupuuro ja kahvi auringon helliessä kasvoja nautin tunturiluonnosta. Yöllä oli satanut uutta lunta peittäen jälkeni teltan ympäristössä. Siinä samassa tajusin hukanneeni aurinkolasini. Enkä tulisi löytämään niitä enää hangesta.
Oliko lyhyt telttaretki sairastelun jälkeen kaiken rehkimisen arvoinen? Oli. Mitä nyt nielu kipeytyi uudelleen, mutta sain uutta puhtia tulevalle vaellukselleni jonka hiihdin huhtikuun alussa.
Tsekkaa yltä löytyvä video ja näe samat kauniit maisemat jotka ilahduttivat minua seuraavana aamuna!
Tammikuun lopulla käytin vapaapäivän hyödyksi ja suuntasin kotoa suoraan tunturiin.
Utsjoella asuessa on kätevää, kun pystyy autoa käyttämättä siirtymään suoraan koskemattomille hangille. Vastoin odotuksiani rinteessä oli kantava hanki, olin varautunut tuskaiseen hikoiluun kantamattomassa hangessa.
Tammi-helmikuun aikana vesisateet jatkuivat. Hangella on kantoa, mutta sankat lumisateet ovat tehneet pehmeän peitteen jäisille alueille.
Jyrkässä rinteessä hiihtelyn jäljiltä löytyi vielä energiaa joten päätin suunnata alueen korkeimmalle kohdalle. Kivet raapivat suksien pohjia ja vaaran rinteestä pilkotti esiin kiviä joita ei normaalisti tähän aikaan vuodesta näe.
Aivan säikähdin auringon tullessa huipun takaa näkyviin! En ollut nähnyt aurinkoa hiihtovaelluksemme jälkeen enkä muistanut ollenkaan sen olemassaoloa.
Päästessäni Vetsijoelle avautuvien maisemien äärelle näin porojen kylpevän auringossa. Varovaisina ne siirtyivät hieman kauemmaksi jatkamaan ruokailuaan ihaillessani keskitalven maisemia.
Vetsijoki kiemurtelee suurten rinteiden lomassa ja kutsuu samoilemaan varrelleen. Olisi ihanaa hiihdellä sen rantoja myöten syvemmälle Kaldoaivin erämaahan, mutta kerran kesäaikaan sen läpikulkeneena ajatus ahkion kanssa risukossa taistelemisesta ei houkuta.
Saatuani tarpeeksi kauniista maisemista lähdin laskettelemaan kotia kohti. Mielikuvissani olin alppihiihtäjä, kiemurtelin höttörintteitä myöten vältellen hiihtämistä. Innostuin jatkamaan tunturisuksilla laskettelua aina kotipihaan saakka, mahdollisimman paljon metsässä kierrelläkseni. Kerran osuin vahingossa jäniksen pesälle, tällä kertaa metsissä kiertelyni ei tuottanut satunnaisia löytöjä.
Utsjoella asuessa on tosiaan se etu, että luontoon pääsee heti autoa hyödyntämättä. Samat kohteet eivät kyllästytä, alueet ovat niin laajoja että joka kerralle löytää halutessaan uutta tutkittavaa ja nähtävää.
Kotini läheisyyteen on kesän aikana syntynyt uusi eläinten muodostama polku joka on hyvä esimerkki siitä kuinka maasto kuluu – käytäthän mahdollisuuksien mukaan valmiita polkuja seikkaillessasi lähiluonnossa! Jos eksyminen pelottaa, puhelin toimii nykyään lähes kaikkialla teiden läheisyydessä. Puhelimen kannattaa myös antaa siirtyä Norjan verkkoon.
Luirojärven aamu valkeni rauhallisissa tunnelmissa. En pitänyt kiirettä aamutoimien suhteen, olihan tarkoituksena käväistä hiihtelemässä ja viettää aikaa Luirojärven läheisyydessä. Olin haudannut ajatuksen hiihtää Lankojärvelle, yksin tuntemattomassa metsässä uppohangessa rämpiminen ei innostanut.
Koska alueella oli lumivyöryvaara ajattelin vain käväiseväni Sokostin läheisyydessä katselemassa maisemia. Pakkasin päiväreppuuni lounaan termariin ja loput aamukahvista termospulloon.
Oli mukava ajatus pitää välipäivä. Kuitenkin uralla kohti Sokostia jäin juttelemaan perästä tulleen vaeltajan kanssa joka kertoi kuulleensa muutaman tsekin lähtenen kohti Lankojärveä. Innoissani unohdin koko Sokostin ja lähdin hiihtämään kohti Lupukkapäitä, jos vaikka löytäisin hiihtäjien jäljet.
Aikani jälkiä vastarannalta etsittyäni löysin vanhat suksenjäljet. Jo pelkästään ne rohkaisivat ja päädyin syömään lounaan teltalleni. Purin leirini ja suuntasin kohti Lupukkapäitä täynnä uutta intoa.
Järveä ylittäessäni löysin tuoreet ahkion jäljet – mikä onni! Oli mahtavaa päästä jatkamaan vaellusta alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Make kulki perässä nätisti syvää ahkiouraa myötäillen. Jälki seuraili polkua ja välillä poikkesi kauemmas joesta.
Suuria korkeuseroja välillä ei ollut, lunta oli paikoitellen sen verran etten ilman kantohankea suosittele lähtemään yksin avaamaan uraa ilman että varautuu telttayöhön. Ensimmäisenä tavoitteenani oli edetä vähintään kahdeksan kilometriä, sitten päästä Palovangalle. Olin lähtenyt matkaan kahdentoista aikaan ja olin hiihtänyt jo pienen lenkin matkalla Sokostille joten ajatus Lankojärvelle asti pääsemisestä tuntui kaukaiselta.
Ilta-aurinko valaisi mäntymetsää kauniisti. Palovangalle on ehdottomasti päästävä kesälläkin!
Padagovan nuotiopaikalla päätin jatkaa Lankojärvelle saakka. Laskin pitkän mäen alas joen varrelle jossa haasteet alkoivat. Seurasin ahkion jälkeä orjallisesti kallioille ja alas Suomujoelle, välillä tuskastelin puihin kiinni jäävien aisojen kanssa.
Pimenevään iltaan toi tunnelmaa tuorehko poronraato. Raadon luona oli jo käynyt moottorikelkka, useampi hiihtäjä ja lintuja. Yhtäkään petoeläimen jälkeä raadolla ei näkynyt.
Ehdin Lankojärvelle juuri pimeän laskeuduttua. Loppumatkalla ura kulki turhankin jännittävästi Suomujoen yli ja pitkin, kesäreittiä myötäillen ja Lankojärven yli autiotuvan pihaan.
Pystytin telttani tuvan taakse. Tuvassa yöpynyt vaeltaja tuli juttelemaan ja kertoi tuvassa olevan vielä tilaa. Oma teltta tuntui kuitenkin kutsuvalta kylmenevässä illassa.
Ruokailun ohella latailin akkupankilla kameraa ja puhelinta. Ahkion päällä keikkunut fjellpulkenin sleeper 200- makuupussien ja alustojen säilytyspussukka oli kätevä istuin teltan sisällä ja routamatto lämmitti polvia valmistellessani istuimestani yön lepopaikkaa.
Päivä 4. Lankojärvi – Rautulampi- Luulampi14 km
Päällimmäinen untuvamakuupussi tuntui kostealta kömpiessäni pesästäni uuteen aamuun. Tarkemmin tarkasteltuani pussien tilannetta havaitsin jalkopään jääneen yöksi osittain sleepperin sisään ja kostuneen, pisaroita oli myös makuupussin suuaukon lähettyvillä.
Lunta varisi alas teltan katolta avatessani absidin. Kirkas päivä häikäisi silmiin tihrustaessani ulos.
Autio- ja varaustuvan porukka jatkoivat matkaansa Kiilopäälle valmistellessani siirtymistä sisälle. Keräsin aamiaiseni ja märät varusteeni tehdäkseni aamutoimet rauhassa sisällä.
Tyhjä tupa osui loistavalle päivälle. Räntäsateen kastellessa kaiken ulkona söin puuroa ja siemailin pannukahvia kamiinan lämmössä. Edeltävän päivän aurinko oli onnistunut polttamaan kasvoni raskaasta rasvailusta huolinatta ja onnekseni löysin pussukastani käsirasvaa jolla sain pahimman kutinan lievittymään. Sateen hellittäessä kävin ulkosalla houkuttelemassa kuukkeleita syömään kädeltä, tuloksetta.
Sain hetkeksi seuraa myös Metsähallituksen työntekijöiltä joilta utelin heidän käyttämään huoltoreittejä itäpuolen puistoa ajatellen.
Matkalla Rautulammelle alkoi sataa tihuttamalla. Talven toinen vaellus jolla sataa vettä! (Tässä vaiheessa en osannut kuvitellakaan että saisin nauttia rankkasateesta vielä kolmannenkin kerran tälle talvea…)
Kaivoin kuulokkeeni esille ja päätin nauttia moottorikelkan jäljestä musiikit korvilla. Sade hellitti välillä ja lämpötila oli selvästi plussan puolella hien valuessa takin sisällä.
Rautulammelle ei huvittanut jäädä. Sade sentään oli muuttunut lumeksi ja tuvalla näytti olevan tilaa. Söin lounasta päivätuvan puolella ja jatkoin viimeiset kuusi kilometriä Luulammelle.
Luulammen suuri latukahvilana toimiva päivätupa oli aavemainen illan hiljaisuudessa. Tuvan lähistöllä on taukopaikkana toimiva kota ja sen edessä hyvin tampattu telttapaikka! Pystytin teltan illan viimeisen hiihtäjän suksien äänen kaikuessa pimeydessä. Poroaidan rautainen portti narisi aavemaisesti hiihtäjän sulkiessa sen jatkaakseen matkaansa kohti lämpöä.
Pyrin käyttämään mahdollisimman vähän puuta kuivatellessani sateessa kastuneita vaatteitani kodassa. Söin päivällistä ja luin kirjaa ajan hiljalleen madellessa eteenpäin. Kodan katolta tiputti vettä ja ilta tuntui oudon lämpimältä. Kuljeskelin latukahvilan pihapiirissä ja kuuntelin riekkojen juonivan juoniaan jossain kauempana.
Aamulla latukahvilan auetessa en yllättynyt saadessani tietää yöllä olleen jopa neljä astetta lämmintä. Olin nukkunut kevyemmällä makuupussillani olon käydessä tuskaisen kuumaksi kahden pussin taktiikalla.
Pannukahvi ja korvapuusti aamiaisen päälle toivat mukavaa lisäbuustia kotimatkalle. Luulammelta Kiilopäälle on noin kuutisen kilometriä, mutta osa matkasta on raskasta nousua. Hiihtäjiä alkoi tulla lähempänä yhtätoista yhä useampi vastaan, yleensä nopea ihmisten ilmoille paluu harmittaa, olin jo lähtiessä tiedostanut Luulammen alueen olevan ruuhkainen ja vievän seikkailun tunnetta pois.
Pitkän nousun jälkeen pitkä alamäki aina Kiilopäälle saakka tuntui palkinnolta. Huikea fiilis siitä, että vaellukseni oli ollut rentouttava ja onnistunut valtasi mielen. Olin ihaillut auringonlaskuja, nauttinut yksinäisyydestä mäntymetsissä, jutellut muiden hengen heimolaisten kanssa ja päässyt ottamaan kairan lumon vastaan.
Tässä postauksessa palataan viime kevään hiihtovaellukselleni Kaldoaivin erämaahan jolloin hiihdin viiden päivän ajan vaihtelevissa olosuhteissa teltassa ja autiotuvissa yöpyen. Tarinan ohella kerron rutiineistani vaelluspäivän aikana ja varusteistani.
Herään levottoman yön jälkeen herätyskelloon. En ollut palellut kahden makuupussini ja tunturiviitan uumenissa, eikä pakkastakaan ollut yöllä paljoa. Edeltävän illan jälkihavainnot karmivat mielessäni, onneksi kyseinen eläin ei tullut nuuskimaan telttaani!
Lisään kerrastojen ja villavaatteiden päälle untuvaa, survon pilkkisaappaat jalkaani ja käyn ulkona vessassa. Tai no, kuopalla jonka valitsin vessaksi.
Kauhaisen kattilaan lunta ja katsahdan bensakeitintäni tuimasti – se ei toiminut illalla enkä jaksaisi alkaa selvittämään heti aamusta mikä sitä vaivasi.
Lumi suli hiljalleen trangialla kun nautin yön yli termarissa ollutta haaleaa vettä. Lämmitin kotona valmiiksi voideltua ja täytettyä ruisleipää keittimellä ja pian pääsin kahvivesien keiton jälkeen nauttimaan myös aamupuurosta.
Päivän vedet tekeytyivät taustalla pakatessani varusteita kasaan. Kiehautetun veden kaadoin ruokatermariin kuivatun lounaan sekaan ja loput termospulloon päivän juotaviksi.
Hampaanpesu on vaelluksillani yksi tärkeimmistä rutiineista! Tuntuu ettei päivä ala jos ei saa suuta puhtaaksi aamukahvin jäljiltä.
Päivä tunturimaastossa
Kasattuani teltan ja varusteet ahkioon lähdin hiihtämään kohti päivän seuraavaa etappia. Sää vaikutti alkuun hyvältä, hiljalleen pilvet peittivät taivaan eikä aamun sinertävästä maisemasta ollut tietoakaan.
Jouduin pakkaamaan ahkion uudelleen sen kaatuillessa. Ahkion päällä köllötti päiväreppu jonka uumenista löytyi gps, ensiapulaukku, tulentekovehkeet, toppahame, kevytuntsikka, välipalaa, ruokatermari sekä juotavaa. Päivärepusta on nopea napata päivän aikana tarvittavat asiat.
Söin välipalapatukkaa hiihdellessäni järvien ylitse yhä korkeammalle kohti avotunturia. Lounastauolle kaivoin kevytuntuvatakin lämmittämään, termoksessa tekeytynyt lounaskin oli vielä sopivan lämmintä.
Muutin hieman suunnitelmiani hiihtäessäni kohti Gálddoainurkia, huonolla säällä ei olisi järkeä hiihtää korkeammalle. Maasto muuttui hankalammaksi, yritin nähdä moottorikelkan jälkiä hangessa ja hahmottaa mitä kautta olisi fiksuinta laskeutua Gálddašjokilaaksoon.
Maisemista ei saanut paljoakaan selvää kaiken ollessa tasaisen harmaata. Jokilaakson seinämien kiviä erotti sieltä täältä, en erottanut edes maaston muotoja kunnolla laskeutuessani laakson pohjalle. Siinä rytäkässä kaadoin ahkion, onneksi siitä ei hajonnut mitään!
Hieman tuskastuneena matkasta saavuin hiljalleen Áldoleakšalle. Tuuli voimistui sään huonotessa entisestään. Väsyneenä päivän haastavasta maastosta kuljin gepsin avulla kohti harjua jonka taakse telttani tahdoin laittaa. Olin saanut päähän pinttymän kohteesta, oli pakko päästä perille.
Leiripaikan rauha
Kun pääsin harjulle teltta oli hetkessä pystyssä. Ympäriltäni en erottanut enää muuta kuin tasaisen sinertävän harmaan maaston ja muutaman puun kaukaisuudessa. Vaihdoin kuoritakkini untuvaan, kosteat merinokerrastot kuiviin leirikerrastoihin ja hiihtohousuina käyttämäni Fjällrävenin paksummat talvivaellushousut untuvahousuihin. Monot vaihtuivat pilkkisaappaisiin.
Ruuaksi lämmittelin trangian pannulla mikropizzaa. Roiskeläppää syön vain talvivaelluksilla, mahtavaa luxusta! Lumesta vesien keittelyssä meni aikansa, trangia toimi samalla omanlaisena lämmittimenä ja tarkenin hyvin lukea kirjaa illan mittaan. Vesiä keitin iltaa ja aamua varten kunnes saisin taas aamulla aloittaa sulattelun uudelleen.
Ulos olin kaivanut vessakuopan ja absidiin tilaa puuhastella. Yöksi varusteeni olivat nätissä kasassa patjan vieressä, puhelin latautui makuupussissa yötä varten. Tuuli otti telttaan maltillisesti kiinni myräkästä huolimatta.
Yön tunnelmia
Teltan pohjalla oleva eristepatja tuntuu mukavan lämpimältä polvien alla. Untuvatäytteinen ilmapatja ja solumuovipatja varmistavat ettei kylmä hohkaa läpi yöllä. Pelaan varman päälle ja nukun vielä kahdella pussilla joiden päällä on vielä Fjellduke-tunturiviitta jota voin pitää kylmyydestä riippuen joko auki tai kokonaan kiinni.
Pesen vielä hampaani absidissa ja kurkistan ulos tarkistaakseni ahkion tilanteen. Siellä se hiljalleen peittyi hankeen lumen lentäessä tuulessa.
Kuivien merinokerrastojen lisäksi puen päälleni villaa. Kaulurin ja pipon lisäksi nukun välillä lapasissa. Villasukat ovat must have.
Tuuli kovenee ulkona, jännittää. Kuuntelen aikani teltan kattoa pieksevää tuulta ennen kuin nukahdan korvatulpat korvissani. Yöllä herään kuuntelemaan tuulta, se on säätiedotuksen lupaamana laantunut. Hyvä niin, koska aamulla matka jatkuisi avotunturissa kohti seuraavaa yöpaikkaa.
Erämaan vaeltajatar 