Olo toiseksi viimeisenä aamuna oli innostunut. Kahdeksan päivää erämaassa oli antoisaa, nautin mutta myös ikävöin ja stressasin. Kotiin saapumisen lähestyminen oli samalla haikeaa mutta helpotus.
Yhdeksän kilometrin päivämatkan kunniaksi pidin pitkän aamun Tsaarajärven autiotuvalla. Siivosin tuvan edeltävien jäljiltä ja tein kunnon kiehiset ilahduttamaan seuraavia.
Kulutin aikaa merkityllä reitillä reilusti. Söin lounasta teemarista matkan puolivälissä, pysähtelin katselemaan maisemia ja rapsuttelin koiraa joka jaksoi ihmeen hyvin pitkän taipaleen jäljiltä.
Tsuomasjärvellä kävin ensin kurkkaamassa autiotuvan. Tupa on luxusta, vessa on nimittäin sen sisällä eteisen käytävän päässä. Puitakaan ei tarvitse hakea ulkoa.
Pystytin telttani pihalle ennen sadetta. Tein päivällistä, luin kirjan loppuun ja aloitin sen uudelleen. Ihmettelin Tsuomasvaaralta kantautuvaa vihellystä, aikani ääntä kuunneltuani piekana liiteli paikalle. Ilmeisesti sillä oli pesä kallioisella rinteellä.
Illan tullen paikalle saapui muita vaeltajia. Seurailin heidän puuhiaan ja hiljalleen laitoin itsekkin nukkumaan.
Nopean viimeisen aamupalan jälkeen juttelin tovin yöllä paikalle saapuneiden vaeltajien kanssa. Oli virkistävää jutella muillekin kuin koiralle! Vaikka nautin yksinolosta, rankan reissun aikana oli mukava päästä jutustelemaan edes kerran. Kiiski ei paljoa juttele takaisin.
Polku Tsuomasvaaralta Pulmankijärventielle on kumpuileva, soinen ja erityisen kaunis järvineen. Vierailin Mivtejohkan porokämpillä täyttämässä juomapulloni. Kämppää ei enää kovinkaan paljoa huolleta, en kurkistanut sisälle kun siellä majaili joku. Vuosia sitten se oli ihan ok yövyttävässä kunnosa.
Tuskaisin osuus viimeiseltä päivältä oli poroaidan vierellä kävely korkeinta rinteitä pitkin. Helleaalto iski rajusti, koira läähätti ja tuntui kuin olisin kävellyt viimeisillä voimillani eteenpäin. Rajapyykillä pidimme taukoa, kokosin mielessäni vaelluksen ja totesin reissun olleen mahtava!
Vaelluksellani sain laittaa yksinvaeltamisen taitoni koetukselle, jokien ylitykset täytyi arvioida tarkasti, tein uuden reittisuunnitelman, pärjäsin kuutena sadepäivänä, leiripaikat olivat kauniit ja vaihtelevat. Vaikka mieliala oli ajoittain matala sain syömällä pidettyä oloni hyvänä.
Kohtaamiseni luonnon kanssa jäivät päällimmäisenä mieleen kaikista haasteista huolimatta. Mystinen haukku erämaassa, suuri kaakkuriparvi, yli lentäneet metsähanhet, ukkonen sekä sateiden nostamat vedet joissa saivat mielen nöyräksi. Edes sateiset päivät Vetsijoella ja Áldoleakšalla eivär näyttäydy muistoissani negatiivisesti.
Erämaahan ei tule astella nokka pystyssä, luonnon kanssa tulee olla sinut ja valmistua eteen tuleviin haasteisiin. Luonto osaa myös palkita upeilla auringonlaskuillaan, kauniilla maisemillaan, monimuotoisuudellaan ja yllätyksellisine kohtaamisineen. Mainittakoon yhdeksi tällaiseksi upeat hirvensarvet ja suuri kaarelle kasvanut katajikko avotunturissa.
Lähdin juhlimaan vaellukselleni monia asioita. Kahdeksan päivää yksin erämassa oli oikea tapa saada miettiä rauhassa.
Kahdeksan päivää otti myös omansa. Jalkani olivat öisin levottomat pari viikkoa, telttaa sai taas paikkailla koiran jäljiltä ja housuni haarat ratkesivat Vetsijoen rannoilla liukastellessa raskas rinkka selässä.
Kiitos vaelluspostausteni lukemisesta! Odotan innolla seuraavaa vaellusta joka lienee joskus kevät-talvella.
Seuraavaksi postauksissa pyöräillään ruskaisessa Urho Kekkosen kansallispuistossa, huiputetaan Norjan Rastigaisa ja ollaan yötä metsässä joen varrella.
Kaldoaivin erämaa on Suomen suurin erämaa-alue joka on suurten soiden, jokien ja järvien valtakuntaa. Aavemaiset pystyyn kuolleet koivikot lahoavat hiljalleen luoden suuria puuttomia alueita ympäri erämaata.
Vaeltajaa hellivät tasaiset tunturipaljakat, vaivaiskoivikot ja tuhoutuvat palsat saattavat aiheuttaa pientä päänvaivaa mukavuudenhaluisille. Komeat maisemat ja alati vaihtuva maasto pitää kuitenkin mielen vireänä.
Päivä 4. Sataa ropisee
Neljännelle aamulle haaveilin rinkatonta Buolžžat- harjualueen pohjoispään tutkimista, mutta ukkosen takia huonosti nukuttu yö vei menohaluja. Juuri kun olin saanut leirin kasaan ja olin lähtenyt kulkemaan kohti seuraavaa kohdetta taivas aukesi ja vettä alkoi sataa kaatamalla.
Kuljin hauskojen hiekkanyppylöiden lomassa raskaiden vesipisaroiden sopistessa rinkan sadesuojaan. Toivoin hartaasti kamerani säilyvän kuivana, muuten en enää jaksanut stressata kostuvia varusteita. Saisin ne joka tapauksessa kuivaksi viimeistään Tsaarajärvellä.
Yksin kulkiessa paikat joissa en näe kauas jännittävät. Harjujen lomassa kulkeminen synkässä sadesäässä sai mieleni laukkaamaan ja olin varma että ahma lymyää jossain lähistöllämme … Ihan kuin ahmaa kiinnostaisi vaeltaja koiransa kanssa.
Olin pukenut Kiiskille tossut jotka osoittautuivat sadesäällä huonoksi valinnaksi. Tossujen kastuessa koiran kulku kävi huonommaksi. Onneksi kastunut maasto oli pehmeä eikä rasittanut anturoita enempää.
Kaldoaiville suunnatessani harmittelin tutuille alueelle suuntautuvaa reittisuunnitelmaani. Koska tahdoin tutkia kammeja ja niiden sijainteja tarkemmin oli pakko tehdä kompromisseja.
Áldoleakša on tuttu useammilta vaelluksiltani. Sadessäässä ja Bajánvađđalta päin saapuessa maisema oli taas uudenlainen, järven keskellä kulkeva harju erottui muusta maisemasta paremmin kuin kaakosta päin saapuessa. Tahdoin kulkea harjua myöten mutta korkealle noussut vesi tarkoitti jälleen uutta kahluureissua, päätin kulkea rannan hankalakulkuisessa vaivaiskoivikossa. Senkin olisi voinut välttää siirtymällä korkeammalle rinteeseen.
Päästessäni maastouralle pidin lounastauon, sadekkin loppui kuin seinään. Istuskelin kivellä ja nautin hiljaisuudessa uunifetapastan höyrytessä ruokatermarista.
Kuljimme jonkin matkaa uraa pitkin ja lähdimme omia polkujamme pitkin kohti seuraavaa yöpaikkaa. Päivä oli yksi lyhyimmistä, noin yhdentoista kilometrin verran.
Kauniit tunturipurot virtasivat kohti leiripaikkaani ja näin jo kaukaa häkellyttävän kauniissa maisemissa siintävän järven. Samanlaiset hassut hiekkaharjut värittivät maisemaa päästessäni lähemmäs järveä ja siellä tönöttävää kammia.
Rantaa reunusti pidempi harju jonka suojiin pystytin telttani. Tämän kohteen valitsin vanhan kammin takia ja netistä löytämieni kuvien puolesta, suuret järveä reunustavat tunturit houkuttelivat enkä pettynyt valintaani.
Itse kammi oli selvästi jonkun oma, yksityinen. Kävin sen pihapiirissä ihmettelemässä, oven lukko ei ollut paikoillaan mutten tohtinut kurkistaa sisään. Mielikuvitus alkoi laukata, kuka ja ketkä kammin ovat rakentaneet, mihin sitä on käytetty ja liekkö sitä enää käytetäänkään. Myöhemmin minulle selvisi että kammia ovat käyttäneet vaeltajat (luvatta?) Ja että kammi tosiaan on yksityinen.
Illalla tärkeimmät toimet tehtyäni nautin maisemista. Pohdin paljon arkiasioita ja luin kirjaa sen mitä sivuja säästääkseni kehtasin. Ennen kuin nukahdin alkoi jälleen sataa. Sateen hellittäessä käväisin pihalla katsomassa kalojen hypintää järvellä ja yllätyin miten veden pinta kuhisi kalaa!
Päivä 5. Absidissa ropisee
Yöllä heräilin tarkistamaan ettei absidissa tulvi. Vettä satoi kaatamalla taukoamatta, herätessäni keräsin kaikki varusteeni rinkkaan teltan sisälle ja söin aamiaiseksi pågenia, näkkäriä ja illalla keräämiäni mustikoita. Käväisin ulkona sadevaatteet ylläni, koira tyytyi vain juomaan kupistaan ja kömpi takaisin sisään. Tunnen koirani, se ei poistu teltasta sateella vapaaehtoisesti.
Vettä tuli niin paljon että absidin oven sauma alkoi vuotaa vettä. Täytynee siis kyllästää saumat…
Makoilin teltan lattialla ja kuuntelin kauan sitten puhelimeeni lataamia podcasteja. Tuplakääkin Enni ja Kirsikka piristivät pitkää aamuani purkaessani vielä makuupussin lämmikkeeksi. Oli oikeastaan todella mukavaa köllötellä lämpimässä vailla tekemistä.
Sade hiljeni ja loppui pian kokonaan. Kello oli puoli kaksitoista kun pääsin jatkamaan matkaani.
Nautin mahdollisuudesta kulkea omia reittejäni. Porot olivat muodostaneet alueelle omia polkujaan jotka helpottivat etenemistäni. Kostean sään vuoksi olin jemmannut kameran rinkkaan, hieman harmitti katsella taakse jäävää lumoavaa maisemaa. Sinne suuntaan vielä joskus, Kaldoaivin järvirykelmien luo.
Matkalla Adolfin kammille näin upeita puroja ja yhden kosken. Vedet olivat vielä korkeammalla kuin aikaisempina päivinä, pienet tunturipurotkin lainehtivat. Yläpulmankijärven putouksellekkin johtava puro tulvi pitkin rantojaan.
Kosken pauhu oli korvia huumaavaa. Veden massiivisen määrän tuntureilla huomasi viimeistään tuolloin.
Kammilla ripottelin vaatteeni kuivumaan ja valmistin lounasta, päivällisen jätin termariin tekeytymään. Ajatus siitä että vaellusta olisi enää jäljellä kolmen yön verran sykähdytti – vaikka kuinka ikävöin kotiin lopun lähestyminen tuntui vain kiihtyvän.
Adolfin kammista on tullut minulle turvapaikka karun erämaan sylissä. Kammi sijaitsee Ylä-Pulmankijärven rannalla kallioseinämältä alas kuohuvan putouksen vierellä. Kammin pihapiirissä olen vuoden sisään yöpynyt kolmesti – viime elo-syyskuussa ensimmäisellä Kaldoaivin vaelluksellani, talvivaelluksella ja nyt kammivaelluksellani. Lue lisää ensimmäisestä käynnistäni Adolfin luona
Illalla luin vuosi sitten kesken jääneen kammi- kirjan loppuun. Kirjassa kerrotaan Adolfin kammin historiasta ja kirjaan on koottu vieraskirjamerkintöjä 60- luvun lopulta saakka. Bongasin 80- luvun alun kirjoituksista tuttuja, muunmuassa kyläläisiä, mieheni isän ja veljen jättämät terveiset. Mielenkiintoisinta kirjassa olivat merkinnät tunturikoivikkoja tuhonneiden tunturimittariem aikaansaannosten raportointi sekä havainnot naaleista.
Juuri kun olin nukahtanut heräsin paksusta unesta Kiiskin alkaessa haukkumaan. Kurkistaessani pussista vastassa oli kyljellään makoileva, viimeisillä voimillaan pöhisevä karvakasa. Olisi edes noussut istumaan jos kerta piti herättää! Kuulin ulkoa kolahduksia, joku oli saapunut paikalle.
Päivä 6. Tulvavesiä ja vaarallinen kivi
Matkani jatkui Adolfin kammilta kohti Morešveaijärveä ja sen harjulla lepäävää kammia.
Ensin täytyi ylittää Pulmankijoki, kuljin kahden kilometrin verran joen vartta pitkin etsien ylityspaikkaa turhaan. Joen virtauksen voima oli jotain uskomatonta ja rannoille lainehtiva vesi levensi viime syksynä helposti ylitetyn joen pelottavaksi vesimassaksi. Lopulta katsoin helpoimmalta näyttävän kohdan ja lähdin ylittämään vesistöä koiran kanssa. Viimeinkin saatuani rinkankin joen yli istahdin kivelle keräämään ajatuksia. Toivottavasti tämä olisi viimeinen ylitys!
Itse kuljin Morešveaille Gávrulvađđan kautta. Jostain syystä alas joelle laskeutuminen karmi minua talvellakin, nyt tunnelma oli lähes käsinkosketeltavan jännittynyt. Järvellä etsin kammia aluksi väärästä paikasta, jostain syystä se on ollut vuosia väärin merkittynä kartoissani.
Kiiski hullaantui yhdestä pystyyn kuolleesta koivusta ja yritti kiivetä sitä pitkin korkeammalle. Karhua koivu ei olisi kestänyt, mikä ihme siinä kiinnosti?
Morešvein joki on kapeahko ja matala, mutta kukaan tuskin yllättyy kun kerron että jouduin etsimään siitäkin turvallisen ylityspaikan pohjoisempaa.
Kaihoissani jäin katsomaan kammin oletettua paikkaa kiivetessäni ylös harjua lounaspaikalle. Olin väsynyt päivän kilometreistä ja vielä olisi useampi kuljettavana. Päätin jättää Morešvein kammilla käymisen väliin ja jäin syömään lounasta turvalliselta tuntuvaan paikkaan josta näin hyvin ympärilleni.
Niin, pelkään karhuja. Morešvein alue huutaa mielessäni kontiota.
Matkalla Tsaarajärvelle kohtasin hanhia, poroja ja suuren kaakkuriparven. Maasto oli raskasta ja jännitin miten koira pärjäisi ilman tossuja.
Jos jonkun opin vaelluksella, niin sen että Tsaarajärvi on iso. Kuljin järven rantoja pitkin kalastajien ja porojen polkuja pitkin. Vaikka kiertoa tuli, koin polut parhaimmaksi tavaksi päästä rannan varvikot läpi.
Jännitystä vaeltamiseen toi Kiiskin matala murina järveä kohti. Yritin nähdä olisiko vastarannalla jotain, metsien kuningas kenties? Kulkija joka mielikuvituksissani kulkee tuntureilla yöstä toiseen, yksinäisiä leirejä etäämmältä tarkkaillen…
Vaaralliseksi viholliseksi paljastui suuri kivi järvessä. Matka jatkui.
Selvisipä myös koivumysteerikin. Osassa rannan koivuissa oli kaarnattomissa kohdissa punaista – porot ovat hieroneet kutisevia sarviaan puita vasten.
Viimeinkin kohdatessamme merkityn polun tallustelimme Tsaarajärven autiotuvalle kevein askelin. Kiiskinkin askel keveni sen verran että koira jaksoi muina torpedoina painaa eteenpäin. Uskomatonta miten hyvin se jaksoi pitkän päivän jälkeenkin!
Saavuin myöhään perille. Ohjelmassa oli ruokailu, herkuttelu, lukeminen ja elämästä nauttiminen. Tokavika yö ja upea auringonlasku.
Ensimmäisen osan Kaldoaivin erämaan vaelluksesta löydät tästä linkistä.
Herätyskellon soidessa kahdeksalta olisin voinut nukkua pidempäänkin. Aamujen ensimmäiset minuutit kuluivat koiraa rapsutellessa pitkän yön jälkeen, samalla sai koottua ajatuksia tulevasta päivästä. Kuuntelin hiljaisuutta upottaessa sormeni koiran pitkäkarvaiseen turkkiin, oli terapeuttista nyppiä irtoavaa pohjavillaa.
Luonnossa virkistyn nopeasti ja saan paljon aikaan heti aamusta. Nousimme hiekkaiseen rinteeseen keittelemään puurot ja kahvit, Kiiski söi omaa aamiaistaan vähän kauempaa. Keitin ensiksi kahvivedet, koiran juomakuppi oli pudonnut Vuoknolin varvikkoon edeltävänä päivänä ja se sai käyttää kattilaa juomakuppina ennen puuron keittelyäni. Toki puhdistin kattilan ennen kuin otin sen omaan käyttööni.
Päivästä oli tulossa lämmin. Seurailin auringon värjäämällä rinteellä lentelevää haukkaa, lähistöllä ruokailevat porot olivat yön aikana siirtyneet kauemmaksi leiristä. Onneksi, ei ole kiva herätä kesken unien Kiiskin murinaan kun se kuulee porot kauempaa.
Reatkájohka
Reittini kulki soita väistellen Buolžžalta kohti Uhca Reatkávárria. Sateisen syksyn vuoksi en voinut olla kohtaamatta kosteikkoja, välillä käveltiin kenkien alla rapisevalla jäkäläkentällä. Edeltävästä päivästä oppineena välttelin kosteikkoja, yhtä ojaa ylittäessä onnistuin kuitenkin upottamaan saappaani mutaan, koira oli lyhyellä hihnalla porojen takia ja onnistui nykäisemään minut kumoon. Otin käsillä vastaan ojan penkereestä jotten kastelisi itseäni mutaan.
Ranteet hellinä kömmin ylös ojasta, kameran linssin suojus oli osunut polveen ja lentänyt mutaan. Pesin käteni ja suojuksen joella, hitsi mitä säätöä.
Uhca Reatkávárrille oli helppo suunnistaa. Kuollut koivikko oli jännittävä kulkiessamme vaaran rinnettä myöten kohti Reatkájohkaa. Maaruskaa oli havaittavissa, läheiset järvet kimmeltelivät auringossa.
Oletin, että Reatkájohka erottuisi hyvin maastosta. Kuljin hieman liian pitkälle etsiessäni jokea, päädyin pitämään lounastaukoa nyppylälle ja samalla tsekkaamaan sijaintini gepsillä. Naurahdin, joki oli aivan lähellä ja erotinkin sen tarkemmin katsoessani suolta. Märän kesän perusteella olin tosissaan odottanut vaikeahkoa joen ylitystä.
Nautin tauosta. Taivaalla jylisi lentokone, muuten en tehnyt havaintoa muista ihmisistä. Rapsuttelin koiraa, termariin tekemäni nuudeliannos satay-kastikkeella maistui erinomaisen hyvältä. Satayt olin kuivannut, inspiraationa toimi Saara Atulan retkiruokakirja.
Edessä Báljahaš
Aldovárri
Syöty annos nostatti hieman huolestuneeksi kääntynyttä mielialaa. Minulle vaeltaessa on tärkeää huolehtia ettei verensokeri laske, samalla mieliala muuttuu huolestuneeksi, ikävöiväksi, pelokkaaksi – you name it. Ruokailemalla säännöllisesti pysyn hyvällä tuulella ja jaksan paremmin.
Megamustikoita nautittuamme ylitimme joen. En voinut kuin ihastella kuinka kauniisti joki virtasi kohti järviä, miten vaihtelevaa tunturiluonto olikaan.
Kuljimme rapisevaa maastoa pitkin kohti Báljahaš- nimisen tunturin selkää. Aurinko paistoi armottomasti, pilvet ohittivat sen taidokkaasti eikä tuulen virekkään viilentänyt. Istuskelin kivillä ja annoin koiran viilentää itseään satunnaisilla kosteikoilla. Selällä oli runsaasti poroja jotka joko siirtyivät kauemmaksi lähestyessämme tai käväisivät lähempänä tsekkaamassa keitä oikein olemme.
Tiesin Duottar-Báljahašjávrin etelärannalla olevan vanhan kämpän, en kuitenkaan uskonut vierailevani sillä. Kun kämppä ilmestyi mystisenä avotunturiin, oli pakko korjata suuntaa ja käväistä katsomassa rakennelmaa. Katto romahtamaisillaan, vankat seinät antaisivat vielä muutaman vuoden talven tuulissa suojan kulkijalle. Kamiina oli luhistunut lattialle, liekkö osiakin viety pois. Pihassa oli metalliromua ja varvikossa lasia.
Matka jatkui.
Vaellukseni kuumin hetki oli käsillä. Avotunturi ei antanut armoa, tunsin kuinka aurinkorasvan vaikutus hälveni poskilla. Ákšonjunnin eteläreunaa pitkin kulkeminen vaati tarkkuutta, oli varvikkoa ja suota. En tahtonut yhtäkään ylimääräistä lisämetriä kahdenkymmenen kilometrin päivämatkani varrelle. Koira kulki hyvin, hieman huolestutti kuumuus.
Jalkoja kolotti, kumisaappaat olivat hiestä kosteat ja housuvalintani vaellukselle oli huono. Pidän vaellushousuistani niiden joustavuuden takia, nyt huomasin etteivät ne hengittäneet lähes ollenkaan.
Pieni tuulenvire tuntui piristävältä kasvoilla. Kohtasimme tunneilta tuntuneen ajan jälkeen viimeinkin Ákšoleavššajávrin rantaan ja siitä pienelle kauniille purolle ja viimeinkin saavutimme maastouran. Olo oli juhlallinen, nautimme urasta tosin vain parin metrin verran kun ylitimme sen jatkaaksemme kulkuamme maastossa.
Maasto muuttui karummaksi, suunnistusta vaikeuttivat pienet nyppylät ja syvänteet. Nousin yhdelle nyppylälle pitämään evästauon, kolmisen kilometriä pitäisi vielä jaksaa Adolfin kammille.
Lyhyesti; oli tuskaa ja väsyttävää kulkea varvikoissa. Suunnistin armollisesti gepsiä käyttämällä Adolfin kammin putoukselle vievälle joelle jota seuraillen oli helppo saavuttaa jyrkänne jota myöten laskeutumalla pääsimme viimeinkin päivän kohteeseen. Kaikki väsymys katosi kohtaessamme komean putouksen laattamaisista kivistä koostuvassa kallionrinteessä. Hieman pyytelin Fiellun putoukselta anteeksi todetessani kuvissa niin pieneltä näyttävän putouksen olevan jopa komeampi kuin Kevon nähtävyys! Ei saisi vertailla, komeita kaikki.
Ilta kului huoltohommissa, leirin pystytys, ruokailut, pesut ja pisut. Teltassa jaksoin vielä hetken lukea kirjaa ennen yöunille laittoa.
Aamiaisen söin kammissa. Illalla teltta tuntui mukavalta vaihtoehdolta ja hyvä näin – jos olisin illalla lukenut kammikirjaa olkisin menettänyt yöuneni Adolfin kammin legendanomaisen kummitustarinan vuoksi. Kammin historiasta kertovassa Kammi- kirjassa nimittäin kerrottiin Junkers- lentokoneen hylyltä tuodusta tuolista, joka oli varta vasten tuotu kammiin Adolf nimisen lentäjän istuimeksi. Öisin vaeltajien nukkuessa lentäjä jatkaa lentoaan…
Päivän suunnitelmana oli käväistä ilman rinkkaa Junkers-52 hylyllä, lounastaa kammilla ja jatkaa vaellusta kymmenen kilometrin verran.
Olin tyytyväinen Kiiskiin, se näytti kulkevan polulla reippaasti vaikka aamu oli ollut sille hyvin laiska ja rento. Ruoka ja vesi maistuivat hyvin. Ylitettyämme Pulmankijoen ja saavuttaessamme jälleen kuivan jäkäläisen kankaan sen kulku hidastui. Olin hieman huolissani, ajattelin sen vain kaipaavan lisää lepoa.
Junkersille ei ollut kuin yhteensä parin kilometrin poikkeama päivämatkaan. En ollut oikein varma sen sijainnista, toivoin sen sijaitsevan lähempänä kuin mitä olin karttaani merkinnyt. Kun saavuttaa alueen suuren nyppylän, siitä ei ole kuin pieni kävelymatka koilliseen.
Junkers oli pysäyttävä näky. Hylky natisi tuulessa aavemaisesti, vuonna 1944 Neuvostoliittolaisesta ohjuksesta osuman saanut lentokone on maahansyöksystä lähtien maannut sijoillaan. Maahansyöksyssä ei kuollut kukaan.
Kiertelin hylyllä ja kauhistelin mihin kuntoon se on vuosien aikana mennyt. Vielä karumpaa oli kuitenkin se tosiasia, että maahansyöksyn aikaan käytiin sotaa ja lentokone on materiaalinen muisto kovista ajoista. Hieman erilainen nähtävyys vaellukselle, todellakin käymisen arvoinen kohde!
Aikani ihmeteltyäni hylkyä palasimme Adolfin kammille. Joelta Ylä-Pulmankijärvelle kävellessä tunsin pientä jännitystä, koira kulki hitaasti ja haisteli ilmaa mietteissään.
Kammilla pidettiin pitkä tauko, ruokailin ja annoin koiran levätä. Oli mukavaa, kun tiedossa olisi lepopäivä kahden pitkän päivän jälkeen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olismme jääneet toiseksi yöksi hyväksi todetulle leiripaikalle.
Seuraavassa osassa jatkamme matkaa kohti Njuohgárggua.
Erämaan vaeltajatar 