Lähtö patikoimaan meinasi venyä iltaan saakka kun en millään meinannut jaksaa nousta sohvalta, joka on muodostunut eräänlaiseksi pesäksi kuluneen vuoden aikana. Onneksi kuitenkin kokemuksesta tiedän, että väsymys kaikkoaa lähes heti kun pääsee keskelle luontoa.
Tämän kertainen patikointikohteeni oli tuttuakin tutumpi retkeilyreitti joka saa alkunsa Utsjoen kirkon parkkipaikalta. Yleensä olen startannut Mantojärven kohdilta mönkijäuralta joka yhdistyy merkityn polun kanssa juuri ennen Härkävaaraa. Reitti kulkee aluksi mänty-koivumetsikön halki nousten hiljalleen puurajan yli avotunturiin. Pyysin kuitenkin hovikuskin viemään minut Mantojärveen laskevan puron läheisyyteen, jolta suunnistin poroaidalle ja sitä seuraten päädyin polulle joka johtaisi suoraan Vuolleseavttetvárrille skipaten Härkävaaran. (Polku lähtee erään talon pihasta, joten aluksi on kierrettävä kauempaa poroaidalle ja käveltävä sitä myöten portille!)
Uuden polun kulkeminen on aina yhtä jännittävää. Vaikka kirkonkylän seutu on käynyt vuosien aikana tutuksi, yllätyn joka kerta maaston vaihtelevuudesta pienenkin alueen sisällä. Polun noustessa korkeammalle taakse jäävä Mantojärvi ja Kaldoaivin erämaan tunturit näyttivät upeilta. Mitä korkeammalle pääsin, sitä komeammaksi maisemat kävivät.
Päästessäni huipun läheisyyteen maisemat alkoivat jäämään Vuolleseavttetin rinteen peittoon. Otin suunnan luoteeseen ja tarkistin karttasovelluksesta oikean kulkusuunnan. Innostuin nähdessäni Kalkujoen lammen läheisen rinteen, olin todella lähellä määränpäätäni. Näin Vuolleseavttetvárrin huippumerkin ja jatkoin matkaani kohti merkittyä reittiä.
Johtalanvárri, seuraava kohteeni alkoi nousta edessämme. Kiiski haisteli ilmaa ahnaasti ja puuhasi suurten kivien seassa etsien myyriä. Juuri kun ihmettelin tunturin hiljaisuutta kuulin tutun vihellyksen. Kapustarinta istui hieman kauempana ja vihelteli rauhoittavaa, yksinäistä ääntään. Jávvájávrin lähellä näytti olevan poroporukka makuulla. Ne olivat sen verran kaukana etteivät ne välittäneet läsnäolostamme. Vaihdoin kivikossa kävelyn valmiille polulle ja kiristin vaelluskenkieni naruja. Onneksi uudet kengät eivät ole vielä kertaakaan hiertäneet.
Johtalanvárrilla jännitti. Kiiski haisteli ilmaa tarkasti ja pysähteli tuijottamaan Kalkujoen lammen kodan suuntaan. Poikkesin jopa reitiltä kurkistaakseni tunturin rinteeseen, että mikä ihme siellä kiinnosti koiraa. Ei mitään.
Yöttömän yön ajasta huolimatta tunturissa oli synkkää. Laskeuduin Johtalanvárrilta alas ja päätin käväistä läheisellä nuotiopaikalla. Paikka on edelleen merkittynä karttasovelluksessani, mutta paikalta löysin vain ruosteisen nuotiokehän. Olin hieman hämmentynyt, muistaakseni paikalla oli vielä nelisen vuotta sitten pöytäryhmä ja hökkelö polttopuille. Hökkelön kohtalo selvisi löydettyäni muutamia hiiltyneitä puita, nauloja, saranoita ja kaasupullon. Onko Metsähallitus itse polttanut paikan, vai joku muu?
No, en itsekään ollut käyttänyt paikkaa neljään vuoteen ja epäilen ettei sillä ollut muutenkaan paljoa käyttöä Kalkujoen lammen kodan läheisyyden takia. Patikointini jatkui vielä hetken aikaa merkittyä reittiä pitkin kunnes oikaisin oikoreittiäni pitkin Geologiselle polulle ja sieltä kotiin. Kulkiessani oikoreitillä haistoin nuotion tuoksun. Sitä kai Kiiski haisteli Johtalanvárrin huipulla.
Matkaani meni kaksi tuntia ja kuljin kuuden kilometrin matkan. Olin hyvin yllättynyt siitä kuinka hyvin jaksoin kulkea vuoden tauosta huolimatta. Oli myös lohduttavaa huomata kuinka edelleen retkeily ja luonnossa kulkeminen tuovat hyvän ja levollisen mielen.
Retkipaikasta löytyy kirjoittamani artikkelit Utsjoen retkeilyreitistä. Linkit tässä ja tässä.
Erämaan vaeltajatar 