Yleinen – Sivu 7 – Erämaan vaeltajatar

Ruskan ajan maastopyöräretki Urho Kekkosen kansallispuistoon

15.10.202315.10.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Syyskuun puolivälissä teimme poitsun kanssa jokavuotisen pyöräretkemme, tällä kertaa suuntasimme Saariselälle monipuolisten pyöräilymaastojen luo Urho Kekkosen kansallispuistoon.

Suunnittelemani reitti kulki hieman tutuilla alueilla, välttelin hankaliksi luonnehdittuja reittejä ja pidin päivämatkat maltillisina.

Saariselällä on lukuisia merkittyjä pyöräilyreittejä joiden ulkopuolella pyöräily on kielletty. Etukäteen kannattaa perehtyä Urho Kekkosen kansallispuiston järjestyssääntöihin ja pyöräilyreitistöön.

Myös muiden pyöräilijöiden ja retkeilijöiden huomioiminen on tärkeää, olemme sopineet lapsen kanssa ettemme hurjastele, ilmoitamme ohituksista hyvissä ajoin samaan suuntaan kulkeville ja kiitämme sekä pysymme oikealla puolella reittiä vastaantulijan ilmestyessä eteen. Näin lapsikin ennakoi vaaratilanteita.

Viime vuosista poiketen olin nyt hankkinut pyöriimme laukkuja joihin sain jaettua varusteiden painoa pois rinkasta. Ajaminen oli ajoittain hankalaa täyteen ahdetun pyörän kanssa eikä ohjaustankoon kiinnittämäni reput meinanneet pysyä paikoillaan. Kypärä ottaa korkeaan rinkkaan kiinni, ratkaisin ongelman jättämällä rinkan ylätaskut kotiin.

Päivä 1. Saariselkä – Vellinsärpimä – Taajoslaavu 15 km

Lähdimme matkaan Saariselän lähtöportilta. Reittimme kulki kummituskämpän ja laskettelurinteiden ohitse helppokulkuista hiekkatietä pitkin Vellinsärpimän päivätuvalle jolla pidimme pienen evästauon. Tupa oli viihtyisä ja tuntui hyvältä vaihtoehdolta yhdeksi kuopuksen kanssa ensi kesänä tehtävän vaelluksen kohteeksi. Päivätuvissa ei saa yöpyä, niiden pihapiirissä saa yleensä yöpyä.

Päivä oli liiankin lämmin ja hain vielä paikkaa pyörässä oleville varusteille. Vellinsärpimältä eteenpäin reitti muuttui hankalakulkuisemmaksi poluksi jolla sain taluttaa pyörääni useamman kerran. Poitsu sai ajettua pyöräillään lähes koko pätkän aina Taajoslaavulle saakka.

Ilta oli tunnelmallinen. Seurasimme mäntymetsässä auringonlaskua ja rullailimme pyörinemme eteenpäin. Itselle pyöräily oli raskasta, olen kesän ajellut työpaikan sähköfatbikellä ja oma konkelini on siitä riemusta kaukana. Hieman kyllä kadutti että kaivoin pyöräni esiin varastosta vasta tälle reissulle! Reidet ja selkä olivat koetuksella rinkan takia.

Taajoslaavulla oli muutama vaeltaja. Saimme paistella makkarat iltapalaksi valmiilla nuotiolla ja oli mukava jutustella retkeilystä. Päivän lämpö muuttui hiljalleen viileämmäksi yön lähestyessä ja aloitimme teltan kasaamiseen. Harmiksemme huomasimme teltan kiilojen jääneen kotia! Ensimmäinen kerta että unohdan jotain oleellista kotiin. Näppärinä tekaisimme uudet kiilat muutamasta halosta ja saimme teltan suhteellisen hyvin pystyyn. Pieni repsotus kelpaisi kun luvassa olisi lähes tyyni yö.

Taajoslaavu on tuttu viime marraskuun yöretkeltäni – lue postaus kahden yön retkestä alkutalven tunnelmista!

Oli mukava päästä viimein nukkumaan raskaan päivän päätteeksi. Jossain korkeammalla tunturissa humiseva tuuli tuuditti unten maille.

Päivä 2. Taajoslaavu – Luulampi – Rautulampi 14 km

Kolea yö oli saanut kosteuden hiipimään absidiin. Kiilat eivät toimineet ihanteellisesti, repsottava teltta otti onneksi enemmän hermoon kuin oli muuten haitaksi.

Rauhallisen aamun päätteeksi pakkasimme pyörämme ja lähdimme seuraamaan pyöräilyreitin merkintöjä Luulammelle päin. Yhdessä risteyksessä näytti menevän pyörän jälkiä väärään suuntaan, vaikka reitti olisi oikaissut reilusti seurasimme vastuullisesti pyörille sallittua reittiä kiertäen Luuvaaran. Polku oli minulle tuttu marraskuulta, nyt oli kiva nähdä alue päivän valossa.

Luulammelle ajettiin hiekkatietä pitkin. Paksurenkaisella pyörällä on paljon helpompi ajaa polulla vaikka olisi kivikkoa. Poika viiletti edellä hirmuista vauhtia, hän odotteli välillä että tulin taas näkyviin perästä ja jatkoi matkaa. Vastaantulijat kyselivät oliko lapsi minun ja kehuivat kuinka kohteliaasti hän tervehti vastaan tullessaan. Olin ylpeä! Tärkeintä oli että vauhdin hurmasta huolimatta hän huomioi muut ja ajoi varoen.

Luulammella vierailimme erämaakahvilassa, ostimme hieman lisää naposteltavaa, kahvin ja kaakaota. Pihapiirissä oleskelu oli hankalaa kolean yön jäljiltä pökerryksissä olleiden ampiaisten takia jotka ahdistelivat meitä tauotta. Ne eivät olleet agressiivisia vaan hakeutuivat inhottavasti vaatteille.

Luulammella voi majoittua tulipaikkojen läheisyydessä, kahvila on samalla päivätupa jossa ei saa yöpyä. Luulammella on kulttuurihistoriallinen kohde jolla liikkumista tulee välttää eikä aidatun alueen sisäpuolella saa yöpyä.

Lounastaukomme oli vauhdikas hermoille käyvien pörriäisten takia ja jatkoimme matkaa syötyämme. Rautulammelle vievä pyöräilyreitti on osittain haastavaa maastoa, nopeasti Luulammen jälkeen tulee reitin ainoa joen ylitys joka vaati kenkien pois riisumisen.

Yllätyksekseni jaksoin polkea suurimman osan Rautulammelle viemästä polusta. Pysähdyimme ihastelemaan ruskaa joka tuntui olevan loistokkaimmillaan. Vastaan tuli useita pyöräilijöitä sähköavusteisilla, taisimme nähdä vain pari avusteetonta maastopyörää. Oli kuitenkin kiva nähdä kuinka vastaantulijoilla oli vuokrapyöriä, kenties joku oli ensimmäistä kertaa kokemassa Kekkosen puiston kauneuden? Kuka tietää.

Rautulammella oli paljon porukkaa. Pystytimme teltan tarkkaan valitulle kohdalle johon saimme DIY- kiilat maahan. Sateisella kelillä telttapaikkamme olisi ollut ikävä.

Kulutimme aikaa ruokaillen ja leväten. Autio- ja varaustuvan vieressä oli hyvin kesy riekkopoikue jota kävimme ihastelemassa. Poika löysi keittokatoksesta akkarin jota luki keskittyneenä pitkään. Illalla kävimme vielä lyhyellä pyrähdyksellä Niilanpäälle vievällä uralla.

Päivä 3. Rautulampi – Luulampi – Saariselkä 17 km

Kolmantena aamuna jatkoimme pyöräilyä samaa reittiä pitkin Luulammelle jossa kävimme pullakahveilla. Hiekkatietä pitkin oli raskas pyöräillä Rumakurun uudelle päivätuvalle jossa keittelin pojalle lounasta ja jäimme hetkeksi juttelemaan ruskamatkailijoiden kanssa.

Iisakkipäälle kääntyessä reitti muuttui kivikkoiseksi poluksi ja oli heti paljon mukavampi polkea. Ylämäessä jouduin työntämään pyörääni poitsun viipottaessa pitkällä edellä.

Iisakkipäältä laskeuduttiin jyrkkää ja kapeaa polkua pitkin alas kohti Saariselkää, ihmettelin hieman reititystä turvallisuuden kannalta.

Retkemme pisin päivä tuntui lopulta rennoimmalta. Vaikka hiekkatie oli raskas polkea, sen etuna oli tasaisuus jolloin aivotoimintaa ei tarvinnut käyttää tekniikkakikkailuun.

Lapsen kanssa maastopyöräretki on helppo toteuttaa jos lapsella riittää intoa ja hermot haastavampiinkin maastoihin. Haavereita ja kaatumisia sattui meillekkin joten kypärän käyttö ja kattava. ensiapulaukun mukana pito on tärkeää. Me emme onneksemme tarvinneet ensiapuvälineitä vaikka lapsi kaatui kerran pahemmin.

Vanhemman on hyvä osata korjata pyörään tulevia vaurioita. Meillä on lapsen pyörästä kaatumisen yhteydessä mennyt kahdesti rikki vaihteen vaihtaja (ihan rikkipoikki irti pyörästä), sitä ei maastossa välttämättä pysty korjaamaan joten maastosta poistuminen kävellen voi olla vaihtoehto.

Poitsu ajaa tällä hetkellä Trekin roscoe 24″ semi-fatbikellä, joka sopii hyvin aloittelevalle maastopyöräilijälle. Itse ajelen useamman vuoden vanhalla Silverbackin scoop delightilla.

Lue kertomus meidän viime syksyn pyöräretkestä Karigasniemen Ruktajärvelle!

kaldoaivin erämaa, yksin vaeltaminen, Yleinen

Kahdeksan päivää Kaldoaivin erämaassa – lopputunnelmat & video

17.9.202318.9.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Olo toiseksi viimeisenä aamuna oli innostunut. Kahdeksan päivää erämaassa oli antoisaa, nautin mutta myös ikävöin ja stressasin. Kotiin saapumisen lähestyminen oli samalla haikeaa mutta helpotus.

Yhdeksän kilometrin päivämatkan kunniaksi pidin pitkän aamun Tsaarajärven autiotuvalla. Siivosin tuvan edeltävien jäljiltä ja tein kunnon kiehiset ilahduttamaan seuraavia.

Kulutin aikaa merkityllä reitillä reilusti. Söin lounasta teemarista matkan puolivälissä, pysähtelin katselemaan maisemia ja rapsuttelin koiraa joka jaksoi ihmeen hyvin pitkän taipaleen jäljiltä.

Tsuomasjärvellä kävin ensin kurkkaamassa autiotuvan. Tupa on luxusta, vessa on nimittäin sen sisällä eteisen käytävän päässä. Puitakaan ei tarvitse hakea ulkoa.

Pystytin telttani pihalle ennen sadetta. Tein päivällistä, luin kirjan loppuun ja aloitin sen uudelleen. Ihmettelin Tsuomasvaaralta kantautuvaa vihellystä, aikani ääntä kuunneltuani piekana liiteli paikalle. Ilmeisesti sillä oli pesä kallioisella rinteellä.

Illan tullen paikalle saapui muita vaeltajia. Seurailin heidän puuhiaan ja hiljalleen laitoin itsekkin nukkumaan.

Nopean viimeisen aamupalan jälkeen juttelin tovin yöllä paikalle saapuneiden vaeltajien kanssa. Oli virkistävää jutella muillekin kuin koiralle! Vaikka nautin yksinolosta, rankan reissun aikana oli mukava päästä jutustelemaan edes kerran. Kiiski ei paljoa juttele takaisin.

Polku Tsuomasvaaralta Pulmankijärventielle on kumpuileva, soinen ja erityisen kaunis järvineen. Vierailin Mivtejohkan porokämpillä täyttämässä juomapulloni. Kämppää ei enää kovinkaan paljoa huolleta, en kurkistanut sisälle kun siellä majaili joku. Vuosia sitten se oli ihan ok yövyttävässä kunnosa.

Tuskaisin osuus viimeiseltä päivältä oli poroaidan vierellä kävely korkeinta rinteitä pitkin. Helleaalto iski rajusti, koira läähätti ja tuntui kuin olisin kävellyt viimeisillä voimillani eteenpäin. Rajapyykillä pidimme taukoa, kokosin mielessäni vaelluksen ja totesin reissun olleen mahtava!

Vaelluksellani sain laittaa yksinvaeltamisen taitoni koetukselle, jokien ylitykset täytyi arvioida tarkasti, tein uuden reittisuunnitelman, pärjäsin kuutena sadepäivänä, leiripaikat olivat kauniit ja vaihtelevat. Vaikka mieliala oli ajoittain matala sain syömällä pidettyä oloni hyvänä.

Kohtaamiseni luonnon kanssa jäivät päällimmäisenä mieleen kaikista haasteista huolimatta. Mystinen haukku erämaassa, suuri kaakkuriparvi, yli lentäneet metsähanhet, ukkonen sekä sateiden nostamat vedet joissa saivat mielen nöyräksi. Edes sateiset päivät Vetsijoella ja Áldoleakšalla eivär näyttäydy muistoissani negatiivisesti.

Erämaahan ei tule astella nokka pystyssä, luonnon kanssa tulee olla sinut ja valmistua eteen tuleviin haasteisiin. Luonto osaa myös palkita upeilla auringonlaskuillaan, kauniilla maisemillaan, monimuotoisuudellaan ja yllätyksellisine kohtaamisineen. Mainittakoon yhdeksi tällaiseksi upeat hirvensarvet ja suuri kaarelle kasvanut katajikko avotunturissa.

Lähdin juhlimaan vaellukselleni monia asioita. Kahdeksan päivää yksin erämassa oli oikea tapa saada miettiä rauhassa.

Kahdeksan päivää otti myös omansa. Jalkani olivat öisin levottomat pari viikkoa, telttaa sai taas paikkailla koiran jäljiltä ja housuni haarat ratkesivat Vetsijoen rannoilla liukastellessa raskas rinkka selässä.

Kiitos vaelluspostausteni lukemisesta! Odotan innolla seuraavaa vaellusta joka lienee joskus kevät-talvella.

Seuraavaksi postauksissa pyöräillään ruskaisessa Urho Kekkosen kansallispuistossa, huiputetaan Norjan Rastigaisa ja ollaan yötä metsässä joen varrella.

Ensimmäinen osa Kaldoaivin vaelluksesta

Toinen osa Kaldoaivin vaelluksesta

kaldoaivin erämaa, yksin vaeltaminen, Yleinen

Kahdeksan päivää yksin Kaldoaivin erämaassa – kohti itää

7.9.202311.9.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Kaldoaivin erämaa on Suomen suurin erämaa-alue joka on suurten soiden, jokien ja järvien valtakuntaa. Aavemaiset pystyyn kuolleet koivikot lahoavat hiljalleen luoden suuria puuttomia alueita ympäri erämaata.

Vaeltajaa hellivät tasaiset tunturipaljakat, vaivaiskoivikot ja tuhoutuvat palsat saattavat aiheuttaa pientä päänvaivaa mukavuudenhaluisille. Komeat maisemat ja alati vaihtuva maasto pitää kuitenkin mielen vireänä.

Päivä 4. Sataa ropisee

Neljännelle aamulle haaveilin rinkatonta Buolžžat- harjualueen pohjoispään tutkimista, mutta ukkosen takia huonosti nukuttu yö vei menohaluja. Juuri kun olin saanut leirin kasaan ja olin lähtenyt kulkemaan kohti seuraavaa kohdetta taivas aukesi ja vettä alkoi sataa kaatamalla.

Kuljin hauskojen hiekkanyppylöiden lomassa raskaiden vesipisaroiden sopistessa rinkan sadesuojaan. Toivoin hartaasti kamerani säilyvän kuivana, muuten en enää jaksanut stressata kostuvia varusteita. Saisin ne joka tapauksessa kuivaksi viimeistään Tsaarajärvellä.

Yksin kulkiessa paikat joissa en näe kauas jännittävät. Harjujen lomassa kulkeminen synkässä sadesäässä sai mieleni laukkaamaan ja olin varma että ahma lymyää jossain lähistöllämme … Ihan kuin ahmaa kiinnostaisi vaeltaja koiransa kanssa.

Olin pukenut Kiiskille tossut jotka osoittautuivat sadesäällä huonoksi valinnaksi. Tossujen kastuessa koiran kulku kävi huonommaksi. Onneksi kastunut maasto oli pehmeä eikä rasittanut anturoita enempää.

Kaldoaiville suunnatessani harmittelin tutuille alueelle suuntautuvaa reittisuunnitelmaani. Koska tahdoin tutkia kammeja ja niiden sijainteja tarkemmin oli pakko tehdä kompromisseja.

Áldoleakša on tuttu useammilta vaelluksiltani. Sadessäässä ja Bajánvađđalta päin saapuessa maisema oli taas uudenlainen, järven keskellä kulkeva harju erottui muusta maisemasta paremmin kuin kaakosta päin saapuessa. Tahdoin kulkea harjua myöten mutta korkealle noussut vesi tarkoitti jälleen uutta kahluureissua, päätin kulkea rannan hankalakulkuisessa vaivaiskoivikossa. Senkin olisi voinut välttää siirtymällä korkeammalle rinteeseen.

Päästessäni maastouralle pidin lounastauon, sadekkin loppui kuin seinään. Istuskelin kivellä ja nautin hiljaisuudessa uunifetapastan höyrytessä ruokatermarista.

Kuljimme jonkin matkaa uraa pitkin ja lähdimme omia polkujamme pitkin kohti seuraavaa yöpaikkaa. Päivä oli yksi lyhyimmistä, noin yhdentoista kilometrin verran.

Kauniit tunturipurot virtasivat kohti leiripaikkaani ja näin jo kaukaa häkellyttävän kauniissa maisemissa siintävän järven. Samanlaiset hassut hiekkaharjut värittivät maisemaa päästessäni lähemmäs järveä ja siellä tönöttävää kammia.

Rantaa reunusti pidempi harju jonka suojiin pystytin telttani. Tämän kohteen valitsin vanhan kammin takia ja netistä löytämieni kuvien puolesta, suuret järveä reunustavat tunturit houkuttelivat enkä pettynyt valintaani.

Itse kammi oli selvästi jonkun oma, yksityinen. Kävin sen pihapiirissä ihmettelemässä, oven lukko ei ollut paikoillaan mutten tohtinut kurkistaa sisään. Mielikuvitus alkoi laukata, kuka ja ketkä kammin ovat rakentaneet, mihin sitä on käytetty ja liekkö sitä enää käytetäänkään. Myöhemmin minulle selvisi että kammia ovat käyttäneet vaeltajat (luvatta?) Ja että kammi tosiaan on yksityinen.

Illalla tärkeimmät toimet tehtyäni nautin maisemista. Pohdin paljon arkiasioita ja luin kirjaa sen mitä sivuja säästääkseni kehtasin. Ennen kuin nukahdin alkoi jälleen sataa. Sateen hellittäessä käväisin pihalla katsomassa kalojen hypintää järvellä ja yllätyin miten veden pinta kuhisi kalaa!

Päivä 5. Absidissa ropisee

Yöllä heräilin tarkistamaan ettei absidissa tulvi. Vettä satoi kaatamalla taukoamatta, herätessäni keräsin kaikki varusteeni rinkkaan teltan sisälle ja söin aamiaiseksi pågenia, näkkäriä ja illalla keräämiäni mustikoita. Käväisin ulkona sadevaatteet ylläni, koira tyytyi vain juomaan kupistaan ja kömpi takaisin sisään. Tunnen koirani, se ei poistu teltasta sateella vapaaehtoisesti.

Vettä tuli niin paljon että absidin oven sauma alkoi vuotaa vettä. Täytynee siis kyllästää saumat…

Makoilin teltan lattialla ja kuuntelin kauan sitten puhelimeeni lataamia podcasteja. Tuplakääkin Enni ja Kirsikka piristivät pitkää aamuani purkaessani vielä makuupussin lämmikkeeksi. Oli oikeastaan todella mukavaa köllötellä lämpimässä vailla tekemistä.

Sade hiljeni ja loppui pian kokonaan. Kello oli puoli kaksitoista kun pääsin jatkamaan matkaani.

Nautin mahdollisuudesta kulkea omia reittejäni. Porot olivat muodostaneet alueelle omia polkujaan jotka helpottivat etenemistäni. Kostean sään vuoksi olin jemmannut kameran rinkkaan, hieman harmitti katsella taakse jäävää lumoavaa maisemaa. Sinne suuntaan vielä joskus, Kaldoaivin järvirykelmien luo.

Matkalla Adolfin kammille näin upeita puroja ja yhden kosken. Vedet olivat vielä korkeammalla kuin aikaisempina päivinä, pienet tunturipurotkin lainehtivat. Yläpulmankijärven putouksellekkin johtava puro tulvi pitkin rantojaan.

Kosken pauhu oli korvia huumaavaa. Veden massiivisen määrän tuntureilla huomasi viimeistään tuolloin.

Kammilla ripottelin vaatteeni kuivumaan ja valmistin lounasta, päivällisen jätin termariin tekeytymään. Ajatus siitä että vaellusta olisi enää jäljellä kolmen yön verran sykähdytti – vaikka kuinka ikävöin kotiin lopun lähestyminen tuntui vain kiihtyvän.

Adolfin kammista on tullut minulle turvapaikka karun erämaan sylissä. Kammi sijaitsee Ylä-Pulmankijärven rannalla kallioseinämältä alas kuohuvan putouksen vierellä. Kammin pihapiirissä olen vuoden sisään yöpynyt kolmesti – viime elo-syyskuussa ensimmäisellä Kaldoaivin vaelluksellani, talvivaelluksella ja nyt kammivaelluksellani. Lue lisää ensimmäisestä käynnistäni Adolfin luona

Illalla luin vuosi sitten kesken jääneen kammi- kirjan loppuun. Kirjassa kerrotaan Adolfin kammin historiasta ja kirjaan on koottu vieraskirjamerkintöjä 60- luvun lopulta saakka. Bongasin 80- luvun alun kirjoituksista tuttuja, muunmuassa kyläläisiä, mieheni isän ja veljen jättämät terveiset. Mielenkiintoisinta kirjassa olivat merkinnät tunturikoivikkoja tuhonneiden tunturimittariem aikaansaannosten raportointi sekä havainnot naaleista.

Juuri kun olin nukahtanut heräsin paksusta unesta Kiiskin alkaessa haukkumaan. Kurkistaessani pussista vastassa oli kyljellään makoileva, viimeisillä voimillaan pöhisevä karvakasa. Olisi edes noussut istumaan jos kerta piti herättää! Kuulin ulkoa kolahduksia, joku oli saapunut paikalle.

Päivä 6. Tulvavesiä ja vaarallinen kivi

Matkani jatkui Adolfin kammilta kohti Morešveaijärveä ja sen harjulla lepäävää kammia.

Ensin täytyi ylittää Pulmankijoki, kuljin kahden kilometrin verran joen vartta pitkin etsien ylityspaikkaa turhaan. Joen virtauksen voima oli jotain uskomatonta ja rannoille lainehtiva vesi levensi viime syksynä helposti ylitetyn joen pelottavaksi vesimassaksi. Lopulta katsoin helpoimmalta näyttävän kohdan ja lähdin ylittämään vesistöä koiran kanssa. Viimeinkin saatuani rinkankin joen yli istahdin kivelle keräämään ajatuksia. Toivottavasti tämä olisi viimeinen ylitys!

Itse kuljin Morešveaille Gávrulvađđan kautta. Jostain syystä alas joelle laskeutuminen karmi minua talvellakin, nyt tunnelma oli lähes käsinkosketeltavan jännittynyt. Järvellä etsin kammia aluksi väärästä paikasta, jostain syystä se on ollut vuosia väärin merkittynä kartoissani.

Kiiski hullaantui yhdestä pystyyn kuolleesta koivusta ja yritti kiivetä sitä pitkin korkeammalle. Karhua koivu ei olisi kestänyt, mikä ihme siinä kiinnosti?

Morešvein joki on kapeahko ja matala, mutta kukaan tuskin yllättyy kun kerron että jouduin etsimään siitäkin turvallisen ylityspaikan pohjoisempaa.

Kaihoissani jäin katsomaan kammin oletettua paikkaa kiivetessäni ylös harjua lounaspaikalle. Olin väsynyt päivän kilometreistä ja vielä olisi useampi kuljettavana. Päätin jättää Morešvein kammilla käymisen väliin ja jäin syömään lounasta turvalliselta tuntuvaan paikkaan josta näin hyvin ympärilleni.

Niin, pelkään karhuja. Morešvein alue huutaa mielessäni kontiota.

Matkalla Tsaarajärvelle kohtasin hanhia, poroja ja suuren kaakkuriparven. Maasto oli raskasta ja jännitin miten koira pärjäisi ilman tossuja.

Jos jonkun opin vaelluksella, niin sen että Tsaarajärvi on iso. Kuljin järven rantoja pitkin kalastajien ja porojen polkuja pitkin. Vaikka kiertoa tuli, koin polut parhaimmaksi tavaksi päästä rannan varvikot läpi.

Jännitystä vaeltamiseen toi Kiiskin matala murina järveä kohti. Yritin nähdä olisiko vastarannalla jotain, metsien kuningas kenties? Kulkija joka mielikuvituksissani kulkee tuntureilla yöstä toiseen, yksinäisiä leirejä etäämmältä tarkkaillen…

Vaaralliseksi viholliseksi paljastui suuri kivi järvessä. Matka jatkui.

Selvisipä myös koivumysteerikin. Osassa rannan koivuissa oli kaarnattomissa kohdissa punaista – porot ovat hieroneet kutisevia sarviaan puita vasten.

Viimeinkin kohdatessamme merkityn polun tallustelimme Tsaarajärven autiotuvalle kevein askelin. Kiiskinkin askel keveni sen verran että koira jaksoi muina torpedoina painaa eteenpäin. Uskomatonta miten hyvin se jaksoi pitkän päivän jälkeenkin!

Saavuin myöhään perille. Ohjelmassa oli ruokailu, herkuttelu, lukeminen ja elämästä nauttiminen. Tokavika yö ja upea auringonlasku.

Yöllä satoi. En yllättynyt.

kaldoaivin erämaa, yksin vaeltaminen, Yleinen

Kahdeksan päivää yksin Kaldoaivin erämaassa – kammien perässä

24.8.202325.8.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Mikä olisikaan parempi tapa juhlia kolmekymppisiä, kymmentä asuttua vuotta Utsjoella ja viittätoista vuotta vaeltamista kuin lähteä pitkälle vaellukselle?

Kaldoaivin valitsin Haltin huiputuksen sijaan kohteeksi löytääkseni ensi syksyn asiakasvaelluksille kohteita. Järjestän toiminimelläni Northern trails ensi vuodesta lähtien opastettuja vaelluksia aktiviteettien ja talvitelttailukurssin lisäksi.

Kurkista Northern trailsin tatjoamat vaellukset vuodelle 2024!

Reitti muodostui lukuisten Kaldoaivilla sijaitsevien kammien ja niiden raunioiden mukaan. Patikka.net- sivuston tupaluettelo on ollut kesän ajan yksi mielenkiintoisimmista nettisivuista mitä olen vähään aikaan lueskellut. Minua kiehtoi erityisesti kammien rakennustapa ja sijainnit.

Kuivahkon kesän päätteeksi Utsjoella on satanut rankasti ja vaellukseni alkoi hyvin kosteissa merkeissä. Aikaisemmille vaelluksilleni ei ole osunut yhtä kovia sateita kuin tälle! En edes omista kunnon kuorivaatteita vaan käytän perinteisiä sadeasuja.

Päivä 1. Vetsijoen varsi ja hylätty kammi

Veden loristessa huppua ja rinkan sadesuojusta pitkin vaelsimme Kiiskin kanssa Vetsijoen vartta pitkin. Vetsijoki on paikoittain hyvin jylhä koskineen ja sieltä löytyy jonkin verran käveltävää polkua. Valitettavan paljon sieltä löytyi myös suota ja pajukkoa jotka tekivät etenemisestä hankalaa. En ollut vaeltanut kauaakaan kun ensimmäinen kammin raunio tuli vastaan, sitä ei löydy patikka.netin tupaluettelosta. Kuinka jännää! Kammista oli enää vain turvekasaa ja tulisijan kivet jäljellä.

Sade ei itsessään haitannut, liukkaat kivet ja kalliot olivat hankala kulkea raskas rinkka selässä. Ostin isomman Ospreyn Ariel 85-rinkan 70 litraisen lisäksi mahduttaakseni kahdeksan päivän vaelluksen varusteet mukaani. Rinkka on kätevä myös lasten kanssa retkeiltäessä. Raskaan rinkan takia kulkeminen oli haparoivaa ja pienikin heilahdus liukkailla kivillä sai horjahtelemaan.

Vetsijoen varrella tuli muutamia yksityisiä mökkejä vastaan jotka täytyi kiertää. Päästessäni maastouralle päätin lakata Vetsijoella etenemisen lähestyvän suon vuoksi – litimärissä vaelluskengissä lompsuttelu riitti.

Ylämäkeen kävely ei koskaan aikaisemmin ole ollut yhtä raskasta kuin nyt! Kahdeksan päivän vaellukselle tarvitsin enemmän ruokaa mukaan ja sen huomasi.

Pajukon jälkeen oli mukava päästä tunturikoivikkoon. Sadekkin hellitti viimeisille kilometreille. Koira kulki hyvin ja fiilis oli hyvä vaikka tiedostin vaelluksen olevan pisin tähänastisista ja varmasti henkisesti rankin.

Kuljettuani metsän halki päädyin Vaisjoelle. Hetken aikaa ylityspaikkaa etsittyämme näimme leiripaikkamme joen toisella puolella, kammin ja sen pihapiirin.

Vaisjoen ylitys oli epäilyttävän hankala. Olen pitänyt itseäni rohkeana ylittäjänä, nyt en millään meinannut löytää sopivaa kohtaa. Ylitin joen ensin koiran kanssa ja yllätyin kuinka pelkäsin polviin saakka ylettyvässä vedessä. Päästäkseni takaisin rinkan luokse kävin etsimässä varastosta jotain pitkää ja onnekseni löysin haravan jota hyödynsin. Rinkan kanssa ylittäminen oli tuplasti hankalampaa kuin ilman, harmittelin kun en ollut ottanut sauvoja mukaan.

Ilta Vaisjoella vierähti kammia tutkien ja varusteita kuivaten. Pyykkinarusta tuli jo ensimmäisenä iltana yksi vaellukseni tärkeimmistä varusteista.

Vaisjoen kammi on ollut aikoinaan upea ilmestys ja Metsähallituksen huoltama. Se sijaitsee Vetsijoen ja Vaisjoen risteymäkohdassa pienen harjun suojissa. Sisällä on ollut kaksi vuodepaikkaa, pöytä ja kamiina. Harmiksemme kammia ei enää huolleta ja on entisen loistonsa menettänyt. Ovea avatessa se osuu kattoon ja sisään tulija saa niskaansa multaa. Kamiinaa ei ole ja lattia on homeessa. Pöydällä lojuu vieraskirja johon vaeltajat edelleen jättävät puumerkkinsä muistoksi unohduksiin jäävälle kammille.

Päivä 2. Ylitsepääsemätön

Ensimmäisen yön nukuin kohtalaisen hyvin. Ajatus kuudesta jäljellä olevasta yöstä söi mieltä, vaeltaminen on ihanaa mutta vie aikaa perheeltä.

Ilma oli kostean lämmin eivätkä ulkona yön yli kuivuneet vaatteeni olleet sen kuivempia kuin illallakaan. Tunnelma Vaisjoella oli mukavan rauhallinen. Yöllä mietin mitä tekisin jos karhu hiipisi rantakoivikosta, muuten olo oli rohkea. Pohdin tuoko vanheneminen mukanaan omanlaista turvallisuuden tunnetta.

Aamupalan nautin pöytäryhmän äärellä. Olin päättänyt etten pitäisi kiirettä leiripaikoilla, yötön yö oli vasta päättynyt joten pimeäkään ei yllättäisi.

Lähdin luottavaisin mielin kulkemaan Vetsijoen vartta löytääkseni ylityspaikan. Moni ylittää suoraan kammin kohdilta mutta helpompi paikka löytyy koskien yläpuolelta. Kuljin joen vartta kahden kilometrin päähän tehden useita ylitysyrityksiä. Suot ja varvikot söivät intoa jatkaa pidemmälle, kävin katsomassa kauempaa vanhempaa yksityistä kämppää jonka pihassa oli arviolta 2-3 kammin tai muun turvepohjaisen rakennuksen rauniota.

Lähdin pettyneenä ja turhautuneena takaisin kohti Vaisjokea Kiiskin alkaessa vastustella veteen tuloa. Virtaus oli kova ja paikoittain syvyys liikaa itsellenikin. Edeltävän illan Vaisjoen ylitys oli herättänyt ennenkokematonta pelkoa virtaavia vesiä kohtaan itsessänikin.

Söin ruokatermokseen tekeytymään jättämääni lounasta kammin vierellä samalla karttaa selaten. Ruoasta sain energiaa ja uudella tarmolla lähdimme vielä kerran ylittämään jokea.

Ja palasin pettyneenä takaisin kammille. Kokeilin ylittää jokea uudelleen ja uudelleen pelon vallatessa mielen virtapaikoilla. Koira ei suostunut liikahtamaan suurilta kiviltä eteenpäin, ei auttanut kuin perääntyä.

Uusi suunnitelma oli lähteä kohti Riekkojärviä missä on yksi varma ylityspaikka maastouran varrella.

Pettyneenä ja jännityksestä väsyneenä ylitimme Vaisjoen vielä kolme kertaa soita vältellen. Satoi hieman, mutta sää oli pääasiassa aurinkoinen ja lämmin. Oli mukavaa päästä pois Vetsijoen pajukosta korkeammalle helppokulkuisempaan maastoon.

Yöpaikaksi valitsin korkean kohdan Lohkkejávrin läheltä. Kaunis maisema ja lämmin sää veivät turhautuneet tunteet pois ja nautin illasta. Koira oli tyytyväinen ja vaatteet kuivuivat kevyessä tuulessa. Illemmalla kävimme ihailemassa järveä ja lähimaastoa ennen nukkumaan menoa.

Päivä 3. Takaisin suunnitelmaan ja pelkoa tunturissa

Aamulla olo oli varma – tänään pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni jatkamaan kammien perässä kulkua ja ylittäisin Vetsijoen.

Aamupuuron kanssa nautin pähkinöitä ja näkkileipää. Join kahvini rauhassa ennen leirin purkua. Vaatteetkin olivat kuivuneet yön aikana, haju oli tosin kamala.

Kuljin maastouraa pitkin kohti Riekkojärviä. Olin katsonut kartasta kohdan jossa poroaita ylittää joen, aloittaisin joen läpikäymisen sieltä. Ilokseni rantaan meni mönkijän jälki ja todennäköisesti löysin kohdan mistä ajetaan yli. Joessa oli kuin olikin kohta josta viimeinkin pääsimme yli. Olin riemuissani! Nyt pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni, olin jo missannut yhden päivän ja sen nähtävyydet.

Enää täytyisi vain noutaa rinkka. Syvimmät ja virtaisimmat kohdat menin nelivedolla veden alla olevista kivistä tukea pitäen. Hitsi kun en ottanut sauvoja mukaan! Olen aikaisemmin ajatellut niiden olevan tiellä koiran kanssa liikkuessa, rinkkaanhan ne saisi kiinni.

Alitimme yhden ylläriporoaidan matkalla kohti Háltevárseaibbušta. Maassa oli hieman ruskaa joka hohti punaisena mustikkameressä. Lounastimme harjulla, olo oli mahtava matkan viimeinkin jatkuessa suunnitelmien mukaan.

Päivän taival alkoi painaa. Kiireetön eteneminen oli tarpeeseen, koirastakin huomasi kilometrien painavan päälle. Näin ihmisiä ja teltan erään suuremman järven rannalla, olin olettanut näkeväni enemmän vaeltajia mutta saldo jäi koko vaelluksen ajalta seitsemään henkilöön.

Saavuttuamme viimein leiripaikallemme valmistin savustetusta kyttyrälohesta tehtyä kermaista pastaa. Kalasta enemmän pitävälle henkilölle ruoka olisi varmasti maistunut paremmin.

Leiripaikkani oli komean nyppylän alapuolella. Haaveilin aamulla huiputtavani sen kun tiedossa olisi lyhyempi päivä, aikaa ja jaksamista olisi rutkasti.

Lueskellessani kirjaa teltan suojissa kuulin jyrähdyksen. Epäuskoisena kömmin teltan ovelle ja kauhistuin tummien pilvien lipuessa esiin tunturien takaa. Seurasin pilvien liikkeitä pitkään ja totesin niiden lipuvan reilusti leiripaikkani ohitse, silti en kahteen tuntiin uskaltautunut uskomaan säästyväni ukonilmalta. Lähellä ruokaili suurisarvisia poroja, voi kunpa ne olisivat osanneet mennä suojiin.

Vähän väliä kävin kurkkimassa oviaukolta ukkosen etenemistä. Näin salamoiden iskevän kauempana, en ole koskaan pelännyt teltassa niin paljon kuin nyt! Minulla oli pakopaikka mielessä, mutten tiennyt olisiko minulla aikaa juosta harjujen suojiin tositilantessa.

Kun viimein ukkonen vaikutti menneen ohi kävin vielä kerran kurkistamassa jyrähdyksen jälkeen ulos – suuret mustanharmaat pilvet lipuivat hitaasti leirini ohitse. Tunnelma oli aavemainen.

Kiiski ei välittänyt jyrähdyksistä tai pelostani ollenkaan. Illan tullen puuhastelimme ulkona kaunista auringonlaskua katsellen. Ukkosen jälkeiet pilvet lipuivat leirimme ylitse, voi mikä onni meillä olikaan.