Kiristäkää rinkkojenne lantiovyö ja valmistautukaa ikimuistoisimman vaellusreissuni läpikäyntiin! Jos kaappien perältä löytyy vajaa pähkinäpussi tai harmaaksi muuttunut suklaalevy, ne saattavat auttaa tämän urakan läpikäynnissä.
Vaelsin elokuussa Kaldoaivin erämaassa kuusi päivää koirani Kiiskin kanssa. Säät suosivat ja mieli pysyi hyvänä lähes koko vaelluksen ajan yhtä kriisiä lukuunottamatta. Pyrin kirjoittamaan postaukset kolmessa osassa ja lopuksi valmistunee myös video YouTubeen. Toivottavasti nämä postaukset inspiroivat teitä tulevien vaelluksienne suunnittelussa!
Vaelsin välin Vetsikko – Vuknol- Buolžžat – Uhca Reaktávárri – Adolfin kammi – Junkers – Njuohgárggu-Njállavárri
En ole ennen tehnyt viiden yön vaellusta, neljässäkin yössä on ollut tekemistä fiilisten kanssa. En tahdo olla kovin kauaa poissa kotoa lasten takia, mutta jotta saisin Kaldoaivin vaelluksesta kaiken irti oli tehtävä päätöksiä. Alunperin minun piti saada kyyti maastoautolla uraa pitkin Njuohgárgguun, mutta kyydin peruuntuessa päätin lähteä iltaa vasten Vetsikosta Vuoknoliin.
Erätoveri E lähti seurakseni alkumatkalle, hänen seuransa antoi mukavaa potkua alkukilometreille. Erosimme Bársin kohdilla jonka jälkeen matkani jatkui kahdestaan Kiiskin kanssa. Vetsikosta lähtevä ura oli mukavaa käveltävää, maastot olivat tuttuja vuosien takaa, olenpa joskus kiertänytkin pyöreälakisen Bársin puolisoni kanssa. Tuli kauhisteltua ajan kulumista.
Vaellukseni ajaksi oli luvattu uskomattoman hyviä kelejä. Ei kuitenkaan yllättänyt että illan hämärtyessä taivas aukesi ja sain kävellä kylmän sateen ropistessa takkia vasten. Tuttuja tuli vastaan, pahin jännitys lievittyi.
En ole aikaisemmin yöpynyt Vuoknolissa. Komea auringonlasku kruunasi ensimmäisen illan, nukahdin nopeasti mutta yöunia häiritsivät hyvin levottomat unet.
Tuhdin aamiaispuuron (mukana pähkinöitä ja maapähkinävoita) ja pannukahvien jälkeen alkoi vaellukseni ensimmäinen pidemmän välimatkan kulku. Hieman jännitti lähteä vaeltamaan kartan ja kompassin turvin syvemmälle erämaata tutusta alkumatkasta huolimatta.
Leiripaikaltani kuljin järven laitaa pientä polkua seuraillen joelle jolta piti löytyä mönkijän ylityspaikka. En löytänyt jälkiä joten ylitin matalimmasta kohtaa. Kumisaappaat jalassa pääsin kuivana rannalle, Kiiskiltäkään ei tarvinut riisua reppua ylityksen ajaksi.
Varvikoissa kulkeminen oli raskasta, seurailimme porojen polkua vaivaiskoivujen lomissa päästäksemme tasaisemmalle alustalle. Kiikaroin katseellani kaukaisuuteen, yksinolo jännitti ja jokainen maastosta erottamani poro vaikutti joltain muulta ruskealta suurelta eläimeltä.
Suunnistaminen oli mukavaa puuhaa, etenemistäni helpotti Beaivv Ándaraksen läheltä löytynyt mönkijäura jota seurailin tovin. Järvellä uiskenteli joutsen ja pian näkyviin vaappui toinen poikaslauma perässään. Seurasin joutsenten touhuja kauempaa nähdäkseni mihin ne suuntaavat kiertääksemme ne kauempaa.
Lounastin sähkölinjan läheisyydessä, termariin tekemäni ateria kannusti pysähtymään pidemmäksi aikaa ja syömään jotain muuta kuin pelkkiä patukoita. Yleensä vaelluksilla en malta pysähtyä valmistamaan ruokaa ja tämä näkyy jaksamisessani. Bajit Háltejávrilla olin suunnitellut kulkevani kahden järven välistä, maastoa arvioituani päätin kulkea Háltejärven itäpuolta joka osottautui virheeksi sen soisen maaston takia. Olin näkevinäni järven toisella puolella ihmisiä ja teltan, heitä ihmetellessäni molemmat jalkani upposivat saappaan vartta myöten märkään suovelliin, raskas rinkka selässäni kaaduin takapuolelleni suohon kastellen itseni. Vetelästä maasta oli hankala päästä ylös, tarvitsin hetken hermotaukoa ärsyynnyttyäni. Rapsuttelin Kiiskiä ja pohdin parempaa reittivalintaa. Vaaleanvihreästä teltasta tai ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.
Päästyäni järven eteläpäähän matkani jatkui pienten lampien ohitse kohti Buolžžat- harjua, kuljimme suurten kivien ja nyppyläisen maaston halki korkealle kohdalle jolta pystyi näkemään kauas hiljaiseen erämaahan. Jännitti, ei ollut minkäänlaista tietoa missä lähimmät ihmiset ovat. Yksinolo koiran kanssa ei tunnu turvattomalta, pikemminkin kutkuttavan jännittävältä.
Suuret kivet nyppylöiden laella saivat mieleen petoeläinten jylhät piilopaikat, loputtomalta vaikuttavan suoalueen päästä pystyi erottamaan harjuja. Mieli oli innostunut onnistuneesta suunnistamisesta mutta päivästä väsyneitä jalkoja pakotti.Auringon paistaessa matalemmalta saavutimme viimein kaksi hiekkanyppylää. Innostunut mieli oli väsyneenä muuttunut hieman epäileväiseksi, nähdäkseni kauemmas ympärilleni kiipesin harjun pätkälle pitämään energiataukoa, jotta jaksaisin kävellä vielä kuutisen kilometriä suunnittelemalleni yöpaikalle.
Hiekkainen harju oli upea kokemus. Sen molemmin puolin ja päällä kulki eläinten polkuja joita hyödynsin vaihtelevasti. Muuten tasaisella alueella tämä pitkä harjumuodostelma oli uskomaton näky. Nautin maisemista, painoin mieleeni pienet joet ja lammet sen ympäriltä. Kulkiessani harjun vierellä löysin suuren kotkan sulan – se oli merkki joltain mahtavammalta, vapaalta sielulta. Nyt oltiin tosissaan erämaan armoilla. Väsyneenä saavuimme järvelle joka vaikutti hyvältä yöpaikalta. Käväisin vielä kilometrin päässä katsomassa toisen paikan mutta päädyin pystyttämään teltan ensimmäisen järven rantaan sen tasaisimmalle kohdalle.
Auringonlaskun luodessa värejään harjun seinämiin valmistin myöhäiseksi päivälliseksi loput termariin jääneistä tonnikalapastoista. Ruokin Kiiskin ja join vielä lämpimät teet ennen iltatoimia ja nukkumaan laittoa. Virvoittelin varpaitani hiekkapohjaisessa järvessä ja pesin päivän tomut kasvoilta. Olo oli turvallinen, teltassa tunnelma oli entistä rauhallisempi ja hyvä. Nukahdimme nopeasti pitkän päivän päätteeksi.
Erämaan vaeltajatar 